Kohta on syksy, aika alkaa melankoliseksi

Nuorin lapsi aloittaa päiväkodissa, keskimmäinen menee eskariin ja esikoinen jo kolmannelle luokalle. Elämä liikahtaa taas uuteen asentoon, kun kaikki lapset ovat yhtä aikaa poissa meidän vanhempien silmien alta. Aina syksyn alkaessa siihen tosiasiaan herää: lapset kasvavat. Kaiken metelin keskellä pitkin talvea, kevättä ja kesää sitä on vaikea välillä muistaa, mutta kyllä he kasvavat. Syksyn tullen katsot heitä hiukan pidempään ja mietit, mikä on muuttunut.

Sinä tuijotat silloin sitä haikeata tosiseikkaa, että lapset tarvitsevat vanhempiaan syksy syksyltä vähemmän. Jos joskus, niin syksyllä lapset aina siirtyvät uuteen vaiheeseen elämässään, hakevat paikkaansa tässä kaikkeudessa ja pakottavat siten vanhempansa arvioimaan elämäänsä aina hieman eri kulmasta. Kesä opetellaan uutta ja valmistaudutaan, syksyllä jo osataan. Ja sitten korostettu haikeus ja melankolia levittävät harsonsa kaiken ylle.

Syksyllä on sellainen vaikutus, se kun on vuodenajoista runollisin ja täynnä kaipausta, niin kuin nyt vaikkapa Kuusumun profeetan laulu Syysaika osoittaa. Se on muuten ensimmäinen laulu, jonka soitimme esikoisellemme tämän synnyttyä lähes kymmenen vuotta sitten. Siinä hän pötkötteli ja ”kuunteli”, kuinka Mika Rättö ohjeisti: "elä se mikä elääkses sun jätetty on, naura siitä, mistä ilos sun herää". Tosiasiassa laulun sanat oli osoitettu enemmän meille juuri vanhemmiksi tulleille, jotka emme tienneet, mille polulle oikein olimme astuneet: "elämä on kaunis aina toisinaan, toisinaan taas kaunis rumaksi muuttuu. Mutta älkää te murhetta, ystäväni, kantako siitä, mikä ei murheista muutu vaan huokauksiin hukkuu".

Lapsiarkea eläessä turha huokaileminen täytyisi osata jättää, mutta se on vaikeaa. Etenkin syksyllä, kun ne vaihtuvat toisiin, yhtä ravisteleviin, niin nopeasti. Lopulta lapset jättävät vanhempansa riisuttuun hiljaisuuteen miettimään, minne kaikki vuodet oikein menivät. Kaikkihan alkaa alun perin pienestä. Aivan odottamatta he alkavat pukea vaatteensa itse. Ja kuin huomaamatta he alkavat viettää kavereiden kanssa pidempiä aikoja. Tai tekemään aamupalansa itse, ennen kuin vanhemmat ennättävät edes avata silmiään. Sitten onkin jälleen syksy ja havahdut siihen ajatukseen, että he todella ovat katoamassa jonnekin.          

    

On elokuu. Kohta lehdet putoavat, linnut muuttavat pois. Laita sinäkin Syysaika soimaan ja myönnä rohkeasti itsellesi, että joskus kaikki tämä muutos ja ajan vääjäämättömyys itkettää. Kerro lapsillesi, että et ehkä sittenkään tahdo, että he kasvavat. Kerro heille, että kaipaat ja ikävöit, vaikka et ole ihan varma, mitä tai miksi. Lapset kyllä ymmärtävät. Sillä syksy on taas pian täällä, ja se syksy on melkein ikuinen.     

Vesa Liminka