En muista kovin paljon omasta isästäni. Vähäiset muistoni liittyvät enimmäkseen etäisiin ja epäselviin kuviin hahmosta, joka liikkuu siellä täällä, enimmäkseen jossain kauempana taustalla. Mutta mieleeni on jäänyt myös eräs tarkempi kuva, valokuvankaltainen otos hänen kasvoistaan. Tätä kuvaa kasvoista korostaa jonkinlainen pysyvä vakavuus. Muistiini jäänyt muotokuva hänestä on kuitenkin jossain määrin pakeneva, eikä siitä tahdo oikein saada pysyvää otetta.
Muodostan vähitellen kuvaa itsestäni isänä. Teen arvioita eletyn arjen tilanteista ja mietin, millaisena lapseni minut kokevat. Tiedän olevani huolehtiva ja turvallinen vanhempi, jolta lastenhoito sujuu luonnostaan. Pidän heitä sylissä, pyrin olemaan läsnä ja kuuntelemaan. Lapseni juuri jokin aika sitten kertoi, että olen kiltti ja mukava, ja että teen aina parhaita pannukakkuja.
Toisaalta olen aamuäreä murahtelija, enkä jaksa vaikkapa lukea lapsille läheskään aina iltaisin. Taltuttelen heidän kriisejään julkisella paikalla ja mietin, mitä nämä muut täällä nyt ajattelevat tavastani toimia näissä tilanteissa. Hermostun joskus pienistä ja toivon eläväni yksin jossain tuntemattomalla saarella kaukana kaikista, etenkin lapsista. Sitä paitsi totuus on, että tein eräänkin kerran jonkin peruuttamattoman virheen taikinan kanssa, sillä pannukakku maistui hirveältä, eikä se lopulta kelvannut kenellekään.
Luulen, että oman isäni poissaolon vuoksi isyyden omakuvan maalaaminen on minulle tavallista tärkeämpää. Ehkä tästä samasta syystä luen vanhemmuuttani ennemmin negatiivisen kautta, yliherkästi ja toisinaan liiallista syyllisyyttä tuntien. Kuvittelen huolestuttavia uhkakuvia tilanteista, jotka tosiasiassa ovat aivan tavallisia lapsiperheissä. Olen ymmärtänyt nämä tunteet epäonnistumisesta pohjimmiltaan peloksi siitä, että muutun juuri siksi kuvaksi, jota lapset joskus tulevaisuudessa yrittävät kirjoittaa auki.
Jussi mainitsi aiemmin, kuinka pienistä ja huomaamattomista tapahtumista lasten merkityksellisimmät muistot syntyvät. Tämä on totta. Isäni kasvokuvan muiston merkitys on siinä, että se kiinnittää minut historiaani ja asettaa isyyteni ajalliselle jatkumolle. Liikkumiseni tällä isien aikajanalla poikkeaa monilla tavoin aikaisemmista malleista, mutta en voi joka tapauksessa pyrkiä näitä malleja tai historiaani unohtamaankaan.
Lapseni tulevat jossain vaiheessa tekemään kriittisen arvion isyydestäni. Tällä hetkellä minun on uskottava, että olen tiellä, joka määrittelee minut ehkä enemmän sinne kiltin ja välittävän suuntaan. Murahtelut ovat tapahtumina hetkellisiä ja lasten muistikuvina kenties katoavia tai ainakin merkityksettömiksi muuttuvia.
Muotokuvat ovat usein vakavia, eikä siinä mitään. Kenties omanikin on. Haluan lisätä siihen kuitenkin vielä läsnäoloa. Ja viikset, ne sopivat isän muotokuvaan aina.
Vesa Liminka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti