keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Lapsen läsnä ollessa saa juoda viinaa

Elämme vuotta 2017 ja Yle aloittaa uutisen kyselystään näillä kysymyksillä: onko lasten seurassa hyväksyttyä juoda saunaolut? Entä saako pienen lapsen vanhempi ottaa viinilasillisen illallispöydässä? Voi hyvä tavaton.

Joensuulaiseen räppiporukkaan JNZ Soundiin kuuluvan VITOSin keikalla Ilosaarirockissa oli hyvin laaja ikähaitari. Kuva: Pasi Huttunen 
Toisaalta tuntuu kummalliselta, että tällaista pitää kysyä. Emmekö kansakuntana voisi jo pikkuhiljaa päästä yli tästä vaikeasta, jännitteisestä ja ristiriitaisesta suhteestamme alkoholiin. Toisaalta taas on hyvä huomata, että koko sen ajan kun Suomi kansakuntana on ollut olemassa, olemme tosiasiassa ryypänneet lasten nähden melko surutta ja silti meillä on tässä käsissämme valtio, joka on menestynyt aivan häkellyttävän hyvin kansainvälisissä vertailuissa. Ehkä suurimpana kysymyksenä mieleen nousee, että onko Ylen kyselyssään esittämä kysymys "hyväksyttekö sen, että alkoholia käytetään lasten länsä ollessa?" todellakin relevantti kysymys.

Pohdiskelin tätä asiaa muun muassa ollessani Ilosaarirockissa paikallisen räppipoppoon VITOSin keikalla. Keikkaa oli katsomassa väkeä taaperoista lapsiin, nuoriin ja keski-ikäisiin. Ja Ilosaarirockissahan ryypätään. Se on rauhallinen ja mukava festari ja siellä on hyvä, ystävällinen tunnelma, mutta siellä ryypätään. Alkoholi ja pähtyneet ihmiset ovat näkyvästi läsnä koko ajan. Silti pidän täysin hyväksyttävänä, että vanhemmat ottavat myös lapsensa alueelle. Edellytyksenä tietysti on se, että vanhemmat tietävät, ettei lapsi kärsi esimerkiksi sellaisista herkkyyksistä, joiden vuoksi festivaalialueella olisi tukalaa olla. Vanhempien on pystyttävä varmistamaan, että myös lapsella on siellä hyvä ja turvallinen olo. Usein festivaaleilla on näyttänyt siltä, että niillä lapsilla on ollut oikein mukavaa. Tänä kesänä Ilosaarirockissa ei tosin ollut mitään Robinin, Sannin tai Antti Tuiskun kaltaista lapsimagneettia, mutta Sigen ja Puren keikalla oli hyvänkokoinen nippu varhaisteinejä. Heidän vanhempansa olisivat saattaneet järkyttyä joistakin sen shown osista, mutta teineille luultavasti tärkeä kokemus.

Yleistä sääntöä ei ole mielekästä tehdä asiasta suuntaan tai toiseen. Silloin lapsia turhaan rajattaisiin ulos sosiaalisista tilanteista.

Kyllä, lapsen läsnäollessa saa käyttää alkoholia jos se ei siinä nimenomaisessa tilanteessa uhkaa lapsen turvallisuudentunnetta eikä aiheuta ahdistusta. Kyllä, vanhempi saa jopa hiukan päihtyä jos tietää, että hänen käytöksensä tai olemuksensa ei silloin muutu ahdistavaksi lapselle. Vastuu näistä asioista on niillä aikuisilla, jotka lasten läsnä ollessa käyttävät alkoholia. Piste.

Erityisen tärkeää on silti muistaa, että on täysin hyväksyttävää myös olla käyttämättä alkoholia. Se on täysin hyväksyttävää jopa silloin kun lapsia ei ole läsnä. Joku voi pitää tätä itsestäänselvänä asiana, mutta silloin hän luultavasti ole koskaan tilannut alkoholitonta juomaa suomalaisessa baarissa tai tapahtuman anniskelualueella eikä ilmestynyt alkoholittoman juoman kanssa kotibileisiin. On edelleen tilanteita ja paikkoja, joissa kuskina olo, alkoholismista toipuminen tai kiihkouskovaisuus ovat ainoita sosiaalisesti hyväksyttäviä syitä olla ryyppäämättä.

Minä olen ollut hiukan päihtynyt lasteni läsnä ollessa ja pidän mahdollisena, että niin tulee käymään toistekin. Paitsi jos päätän olla päihtymättä. Jos lapsistani tulee syrjäytyneitä ja rikoksia tehtailevia rappioalkoholisteja, niin myönnän sitten erheeni. Tällä hetkellä ei siltä näytä.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Taruolentoja suviyössä

Vesileikit lautalla kuuluivat lapsuuden kesiin. (kuva: Hanna Kanto)
Heinäkuun sadessäät pakottivat sisälle vanhaan hirsipirttiin. Oli aikaa istua äitini lapsuudenkodin narisevassa kiikkustuolissa, katsella kumpuilevaa satakuntalais-pirkanmaalaista maalaismaisemaa ja muistella kaiholla lapsuuden lämpimiä kesiä. Aina paistoi aurinko ja jos harvoin satoi, se oli kuurottaista ja lämmintä. Sellaista virkistävää ja raikasta.

Keski-ikäinen ihminen muistelee kaiholla lapsuuden kesiä keskellä viljapeltoa. (kuva: Hanna Kanto)
Äitini oli pedannut minulle ja siskolleni pedin pieneen kamariin. Nurkassa nojaili vihreä kaakeliuuni ja seinällä roikuivat yrmeinä Mannerheim ja Kekkonen. 

Luin kesäillan hämärässä valossa kellertäviä Aku-Ankkoja, jotka tuoksuivat märältä mullalta ja vanhalta. Unta odotellessani kuuntelin vintillä kiireesti kipittäviä hiiriä. Kärpänen käyttäytyi levottomasti vanhan akkunan ja pitsiverhon välissä.

Vesivuoto oli taiteillut erimuotoisia ruskeita läiskiä kattopaperiin. Joku kuvioista näytti sukleltavalta pingviiniltä ja toinen lentokoneelta. Jos yöllä heräsin pissahätään, se tiesi vaivalloista retkeä. Narisevat väliovet, hankalat lukot, kylmänkostea nurmikko, hämärä pihapiiri, oudot äänet, suhahtelevat lepakot, erilaiset taruolennot ja haiseva ulkohuussi.

Tällaista se oli ehkä silloin, kun ihmiset olivat suviyössä. F. E. Sillanpää oli nimittäin naapuripitäjästä kotoisin. Vanha Taata.

Pappani seurasi lapsiperheen elämää omenapuun alla valkoisessa puutarhakeinussa. Hän johti toimintaa puhumatta mitään. Eräänä kesäaamuna huusi minulle pirtin ikkunasta, kun pissasin kaivonkannelta alas. "Mene poika muualle ja äkkiä! Poika laskee kaivon viereen! Pilaa juomaveden!" Lähdin kaivolta kuin Artsi Bryggare telineistä, mitä nyt housut kintuissa kinkkasin. Pissaa valui pitkin sääriä ja nilkkoja. Silloin hävetti.

Kaivo, jolta pikkupoika pissasi, eikä tiennyt sen olevan kiellettyä.
Järvellä polskimme päivät, keräsimme simpukoita ja seilasimme itsetehdyllä lautalla. Uimareita riitti kylän rannassa tungokseen asti. Suoritin uimakoulussa uimamaisterin tutkinnon.

Iltaisin kyläläiset kokoontuivat koulun kentälle pelaamaan lentopalloa. Uljaiden nuorukaisten heinätöillä treenatut lihakset pullistelivat ja värähtelivät hyppylyöntien viuhuessa piiskana verkon yli kenttään.

Kyläläiset olivat ystävällisiä ja puhuivat jännästi. Oli mielenkiintoista kuunnella, kuinka äitini muutti puhetyyliään paikallisten kanssa jutellessa. Hän muuttui jotenkin puheliaammaksi ja kovaäänisemmäksi.

Sade yltyy ulkona, eikä suunitellusta Kabanossin grillaamisesta tule tällä kertaa mitään. Pengon tylsistyneille ja mariseville lapsilleni lelulaatikosta tekemistä ja löydän rojujen seasta vanhan jojoni. Kerron lapsilleni, kuinka vuosikymmeniä sitten kaikilla oli jojot. 

Ylpeillen tarinoin, kuinka otin osaa jojokilpailuun paikallisen Supermarketin pihalla. Palkintona olivat himoittu kullattu jojo ja Coca-Cola -reppu. Voitin kisan, koska onnistuin tekemään eniten satellitteja.

Vesisade muuttui raekuuroiksi ja yritin opettaa lapselleni jojottamisen perustekniikkaa.

Muistan lähtövalmistelujen tunnelman ja kuinka työlästä pakkaaminen oli. Nissan Sunny 1.5 GL puunattiin, pestiin ja imuroitiin. Auton ympärillä oli röykkiöittäin kampetta. Laukkuja, muovikasseja, irtokenkiä, sadevatteita, uimakamat, kylmälaukkuja, työkalupakki, Hilti ja moottorisaha. 

Jännitin, miten kaikki tavara saadaan mahtumaan autoon. Ja lisäksi lapsia sekaan. Kieltämättä isäni on aikamoinen fakiiri. Pakkaajafakiiri.

Matkalla pysähdyimme P-paikoille syömään eväitä. Äiti nosteli kylmälaulusta maitopullon, sokerikipon ja runsain mitoin voipaperinmutkaan käärittyjä eväsleipiä. 

Sain purkkijogortin, joka oli harvinaista. Nuolin foliokannen huolellisesti. Muistan vieläkin eväsruisleivän ja banaanijogurtin samettisenpehmeän suutuntuman.

Loppumatkasta lasahti auto. Joskus meni vesipumppu, toisinaan bensapumppu tai sitten auto keitti. Viilenevässä kesäillassa seurasin huolestuneena Autoliiton tiepalvelumiehen öljyisiä ja muhkeita sormia, jotka näpelöivät pienen japanilaisen konehuoneen vipstaakeleitaja. Lähteeköhän se käyntiin?

Auton saatua kotvasen aikaa tekohengitystä pääsimme aina lopulta jotenkin ihmeen kaupalla perille kesäpaikalle, mökille ja mummolaan.

Illasta näytti tulevan poutainen. Jojo oli hylättynä solmussa lattialla, spinnerin vieressä. Oli aika laittaa lapset yöpuulle.

Seuraavana iltana kaarroimme mökkireissulta kotipihaan. Väsyneenä aloin purkaa tavaraa autosta. Nuutuneita olivat lapsetkin. Silmät sikkaralla. Puolet matkasta olivat tuijottaneet pädejä. 

Siinä tavaraa autosta purkaessani pyöräytti esikoinen spinneriinsä vauhtia ja kysyi: "Oletko sä iskä oikeasti jojomestari?" Nyökkäsin ja vahvistin olevani. Tunsin voimallista ylpeyttä lapseni katsellessa ihaillen minua.

Olipa hyvä mökkireissu.

Mukavaa kesää kaikille!

Antti Kanto

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Kiireisiä havaintoja ikuisuuden reunalta


Tänä aamuna ylimääräistä aikaa jäi viisitoista sekuntia.

Perheemme lomailukuviot menevät siten, että heinäkuu on työkuukausi. Tämä tarkoitti kuopukselle varahoitoa vieraassa päiväkodissa. Tämä tarkoitti protestia. Tämä taas tarkoitti lohduttamista, sielunhoitoa, varahoidon hyvien puolien esilläpitämistä ja aamun minuuttiaikataulun lievää pettämistä.

Kun sitten lopulta suhasin varahoitoon ja kohta takaisin juna-asemalle, oli kello jo liian paljon. Ylinopeutta taajama-alueella siis. Sivusilmällä huomasin kaksi vanhaa ukkoa nojailemassa rollaattoreihinsa ja jakavansa rauhallisia huomioitaan heräilevästä Jokelasta. Kohta sinkosin takaisinpäin. Samat ukot samassa asennossa, varmaan sama lausekin vielä kesken. Mieleen putkahti kirkkoisä Augustinus.

Kirkkoisä Augustinus aamun hektisimmällä hetkellä, täh? No, teologeilla putkahtelee omituisia asioita mieleen. Augustinus pohti nimittäin aikaa ja ikuisuutta: hän sanoi, että on olemassa jumalallinen ikuisuus tämän meidän kokemamme aikadimension ulkopuolella. Sitten on tämä luotu aika, johon ihminen on sidottu ja joka on hänen elämänsä välttämätön reunaehto, monin eri tavoin. Minulle, ruuhka-aamua elävälle isälle nuo rollaattorisedät tuntuivat jutusteluhetkessään elävän jossain jumalallisessa ajattomuuden tilassa, jossa esimerkiksi lause saattoi jatkua ikuisuuden. Itse rimpuilin minuutteihin ja sekunteihin sidottuna, ainoana tavoitteena junaan ehtiminen.

Kesän lomakuukausina kollektiivinen aikakäsityksemme rentoutuu. Sen näkee ihan siitä, että kohta saapuessani Helsingin rautatieasemalle ihmiset eivät riennä laiturilla yhtä kipakka-askeleisesti kuin keväällä. Vuoden hitaimpana kuukautena onkin mielenkiintoista olla itse se sekuntiaikataululainen, kontrastin ympäristöön ollessa totaalinen.


Heinäkuinen kuva on otettu rivakassa kävelyvauhdissa, koska kello.
En haluaisi nojailla vielä rollaattoriin, mutta jotain siitä vanhojen ukkojen hitaudesta kadehdin. Jotain haluaisin myös tästä heinäkuun kollektiivisesta levollisuudesta omaan elämääni, kaikkiin kuukausiini ja ruuhkaisiin vuosiini.

Liian usein alistan itseni kellon orjaksi. Ihanne olisi, että kiireenkin keskellä säilyisi sellainen zeniläinen tyyneys, jossa en olisi kellon vietävänä vaan kiireen tarkkailijana. Astuisin askeleen sivuun omasta ahdistuksestani, asettaisin asioita ja omaa kiirettäni ikuisuuden dimension rinnalle, relaisin vähän ja menisin seuraavalla junalla. Mutta ei. Nöyrästi tottelen preussilaista yliminääni, puristan rattia ja hyppään melkein liikkuvaan junaan. Oikeastaan vähän noloa, kun hoksaan puuskutukseltani olevani tyytyväinen: minä ehdin, elämäni on sittenkin aikataulussa.

Sen aamuisen viisitoista sekuntia sentään käytin oikein. Päiväkodin eteisessä, pientäni rauhassa silitellen, vaikka kello kävi. Joku sentään on pyhää.
Heikki Nenonen

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Luonto ja mielenrauha

Suomi 100 vuotta hengessä ajattelin kerätä heinäkuulta vaaramaisemaa esittelevää kuva-aineistoa. Samalla tavoite on tutustuttaa lapset luontoon, minkä rauhasta nämä pienet seikkailijat nauttivat suunnattomasti. Tällä kertaa pääosassa on kansallismaisemista tuttu Koli ja tarkemmin Ukko-Koli.

















Kuvat ja teksti: Antti Pitkäjärvi