Leikkipuistossa lapsen ja omien maailmojen kanssa

Sanoituksistaan tutulla iskevällä ja tiivillä lauseellaan metallibändi Mokoman sanoittaja ja laulaja Marko Annala maalaa elämänsä tähänastisen kaaren romaaniksi, johon monen sirpaleista, luovaa työtä tekevän on luultavasti hyvin helppo samaistua. Jos nyt en Mokomaa olekaan jaksanut vuosiin juuri kuunnella, ei sen merkitys minulle ole silti mihinkään kadonnut.

Epävarma taloudellinen tilanne, vaihtelevat työajat, iltamenoja ja pakko liikkua paljon työn mukana, omat epävarmuudet ja ongelmat voitettavana. Samaan aikaan pitäisi olla hyvä isä lapsilleen. Annalan keväällä ilmestynyt teos Värityskirja pukee sanoiksi epätavallisen, mutta nykyään silti yllättävän tavallisen tarinan vanhemmuudesta. Kirjaa kuvataan romaaniksi, joka kuvaa "tavallista elämää epätavallisissa puitteissa", mutta varsinaisesti taitaa silti olla kyse siitä, että tavallisia puitteita ei enää ole.

Annalan projektina tuntuu olevan jonkinlainen unohtumaan päässeen kulttuurisen äidinkielen uudelleenopettelu. Oma isäsuhde on ollut vaikea, joten yli sukupolvien kulkeva perintö on katkonaista. Luonto on elävänä ja hengittävänä läsnä läpi kirjan. Tämä opettelu kytkeytyy koko elämään ja ympäröivään arkeen. On helppo ymmärtää, miksi Valamon luostarista löytyvä skeemamunkin kaapu tekee häneen niin suuren vaikutuksen.

Isyyteen Annala suhtautuu vakavasti ja kuvaa koskettavalla tavalla pyrkimystään voittaa oma masennus ja työelämän vetovoima voidakseen olla vanhempi. Hän ei ole ainoa kohtaamani tyyppi, jolla on anekdootteja hankalista tilanteista leikkikentillä:

Marko Annala: Värityskirja. Like 2017. 203s

"Taivas halkeaa ja taiteiden jumala täräyttää koko voimallaan salamaniskunsa ukkosenjohdattimeeni. Tipahdan polvilleni ja annan sävelten virrata lävitseni. Hymisen mantramaisesti sävelmää, jota mieleeni parhaillaan ladataan. Katseen olen lukinnut eteeni ja alahuuleni olen loksauttanut hieman alas. Luulen näyttäväni äärimmäisen keskittyneeltä vaikka näytänkin luultavasti vammaiselta.
- Kuuntelitko ollenkaan? keskeyttää Inga haaveiluni. Nyökkään valheen merkiksi. En kuullut sanaakaan. Ingan juostessa mahansa kanssa kohti Kaupin lenkkipolkua aavistan hänen juuri kertoneen minulle millaiselle lenkille hän olisi menossa ja kuinka kauan siellä arviolta viihtyisi. MInä huomaan jääneeni leikkipuistoon kaksin tyttäreni kanssa. Onneksi puistossa on aita, sillä omiin maailmoihini ajautuneena en ole varma kykenenkö vahtimaan tyttöä. Aita tehkööt sen puolestani."

En usko olevani ainut, joka tunnistaa Annalan kuvaaman tilanteen omasta elämästä. Kohtaus jatkuu kirjassa kehittyväksi konfliktiksi huomiota tarvitsevan tytön ja omiin ajatuksiinsa kahlitun isän kanssa. Tilanne jää hiukan auki, mutta tulkintani on, että keskustelun siitä, mennäänkö kiikkumaan kiikkulaudalla vai lähdetäänkö kotiin häviää Annala. Minä en saa salaman lailla inspiraatiokohtauksia, mutta omiin maailmoihini pääsen kyllä ja sieltä on joskus vaikea kaivautua keskittymään lasten juttuihin.

Loistavana sanoittajana Annala sai puhuteltua hyvinkin usein sen vuonna 2003 alkaneen kymmenkunta vuotta kestäneen jakson ajan kun Mokomaa enemmänkin kuuntelin. Kirjassa on paljon samankaltaista voimakasta ja pienillä eleillä paljon kertovaa ilmaisua. Vastaan on tullut huomattavan paljon huonompiakin omaelämäkerrallisia romaaneja. Armoton rehellisyyden tuntu tekee kirjasta purevan ja välillä koskettavan lukukokemuksen etenkin sellaiselle, joka tuntee Mokoman tuotantoa.

Pasi Huttunen, @paspah

Vihreät Katot Oy

En ole mikään remonttimies, mutta tarvittaessa voin näköjään tehdä 73-tuntisen työviikon katolla. Ihmettelen itsekin, millainen äiä ja sankari olen.

Kolmas päivä. Projekti puolivälissä.

Diplomi-insinöörilankomieshän tämän mökkiremontin suunnitteli. Hän tilasi tarvikkeet, teki kustannusarvion ja aikataulun, jotka heittivät vain parikymmentä prosenttia. Minä tein, mitä käskettiin. Lisäksi oli talkoolainen sahaamassa, työntekijä keittiöllä, lapsityövoimaa, joskaan ei YK:n määrittelemässä merkityksessä, ja muita talkoolaisia.

Käyttelin sorkkarautaa ja ammuin kaasupatruunoilla toimivalla naulapyssyllä, ptfiu, ptfiu! Hakkasin tuhansittain huopanauloja ja pari sormea. Opin sellaisia sanoja kuin aluskate, otsalauta, tippapelti ja kattosilta.

Kolmiorimat paikallaan.

Jossain viiden tuhannen naulan paikkeilla vasarakäsi kyynärpäästä alaspäin alkoi puutua. Kirjoitan tätä postausta yli viikko remontin päättymisen jälkeen. Keskisormi, nimetön ja kämmenpohja ovat vielä osittain tunnottomia. On jotenkin miehekäs olo.

Lasten mielestä näytin Puuha-Peteltä, mutta lapset nyt ovat sellaisia.

Huopanaula viiden sentin välein.

Tauoilla ruokapöydän ääressä teki mieli vain ojentaa väsynyttä selkää ja passuuttaa itseään. Kuvittelin, että patriarkaalinen järjestys on syntynyt näin: Ihminen asettui viljelemään maata. Fyysisesti vahvemmat miehet menivät raskaisiin peltotöihin, naiset jäivät kauhan varteen. Ruokatauolla miehiä piti palvella, koska he olivat liian väsyneitä liikahtamaan. Vähitellen he alkoivat kuvitella, että heitä palvellaan sen vuoksi, että he ovat jollain tavoin naisia parempia.

Kehollinen kokemus auttoi ymmärtämään menneitä sukupolvia, jotka painoivat pitkää työviikkoa pellolla, metsässä ja merellä. Arvostan aiempaakin enemmän Hannes-pappaa, jonka kädet olivat kuin lapiot. Vapaa-ajalla ei juotu lattea ja puhuttu miehen tunteista. Silloin mentiin nukkumaan.

Väsymys on myös mielellinen kokemus. Vitsit vähenevät ja ärtymyskynnys laskee. Työmuisti ei toimi: hetkeä aiemmin sanottu senttimäärä katoaa muistista ja on mitattava uudelleen. En ihmettele, että talon rakentaminen rikkoo perheitä.

Viidennen päivän aamu: katto kesken, maisema valmis.

Suunnittelimme lankomiehen kanssa perustavamme firman nimeltä Vihreät Katot Oy. Sillä olisi yksi tuote, vihreät huopakatot kolmiorimoilla. Jos asiakas haluaa punaisen tai mustan katon, joudumme sanomaan, että "tehkää ite!" Jos joku haluaa vihreän katon, sanomme, että "kysykää jotain toista, meillä on kesä valitettavasti aivan täysi". Yhdessä katossa on toistaiseksi kyllin.

Pari yötä sitten näin unta, jossa minä leikkasin vihreää huopaa ja lankomies naulasi. Yhteistyö pelasi, kunnes vaimo herätti: "Kuka hakkaa?" Kello oli neljä. Käpytikka oli tullut takomaan talon seinää.

Opinkohan enää koskaan rentoutumaan mökillä. Käsi, sano jotakin. Pakko mennä päiväunille.

Topi Linjama

Venäjänkieli ei tunne sanaa koti-isä

Lauantai-iltana hypättyäni meidät Kronstadista takaisin Pietariin tuoneesta marshrutkasta, venäläisestä pikkubussista, metroon kohti Ulitka na Sklone -yökerhon metallikeikkoja ylittyi hetki, jolloin olin ollut lapsistani, 8 ja 9, erossa pitempään kuin koskaan aiemmin. Oli vähän yllättävää tajuta, että on kulunut lähes vuosikymmen niin, että on ollut ihmisiä, joiden lähellä olen ollut koko ajan niin tiiviisti. Etenkin seuraavana päivänä oli paha olo, vaikka en edes hankkinut krapulaa sieltä yökerhosta. Tällainen ikävä kotiin oli uudenlainen tunne, vaikka olenkin tehnyt pitkiä reissuja. Perheen ja lasten myötä on yhtäkkiä olemassa arki, josta irrottautuminen on toki välillä tarpeen, mutta myös hiukan vaikeaa.

Venäjällä on tietenkin helpompi lipsua pois siitä hoivaavan ja läsnäolevan isän roolista, johon on itseään kovasti yrittänyt asettaa. Venäjänkieli ei edes tunne sanaa koti-isä. Kotiäiti on домохозяйка (domohozjaika vapaalla kädellä translitteroituna). Kysyin kielenopettajalta, että onko sille maskuliinimuotoa. Opettaja, nuori nainen naurahti ja vastasi, että Venäjä on sellaiseen aivan liian patriarkaalinen yhteiskunta.

Parin viikon reissulta kotiin palatessa oli samaan aikaan hyvin outoa olla Suomessa. Kielen, kulttuurin ja suurkaupungin opettelemisen kannalta olisi Pietarissa hyvin mennyt vielä pari viikkoa. Toisaalta oli kova kiire kotiin. Sattuma toi Joensuun-junassa lohdullista matkaseuraa kun lähettyvillä puuhasteli venäläisperhe, jonka kaksi poikaa olivat suunnilleen samanikäisiä kuin omani ja vanhemmatkin suunnilleen ikäisiäni. Vanhemmat olivat selvästikin laskeutumassa arkistresseistään ja pääsemässä lomatunnelmiin. Lapset puolestaan olivat lähdössä hetki hetkeltä enemmän lapasesta. Alkoi olla jo myöhä jopa venäläislasten mittapuulla, vaikka siellä nukkumaanmenoajat tuntuvat olevan vähän myöhäisemmät kuin suomalaislapsilla. Yleisesti ottaen perhe vaikutti hyvin onnelliselta. Perhe ei ilmeisesti osannut lainkaan arvata, että joku ympärillä ymmärtäisi lainkaan venäjää. Minulle se oli pehmeää laskettelua kotitunnelmiin, mutta ilman suomen kielen kovuutta, joka vielä tuntuu korvissa ennen kuin siihen taas tottuu. Kaikki tuntui hyvin tutulta ja tiesin, että pian voin hiippailla katselemaan omia jo nukahtaneita lapsiani kotona.

Mikä siinä oikein sattuu olla erossa lapsistaan tai muista niin läheisistä ihmisistä? Senhän tietää, että äänen kuuleminen ja naaman näkeminen ei ole sen kauempana kuin Skype-puhelun soittaminen muutamalla klikkauksella. Kaksi viikkoa ei myöskään ole erityisen pitkä aika kun miettii kaikkia reissutyöläisiä, jotka saattavat olla poissa kuukausia. Puhumattakaan niistä, joiden perheet konfliktit ovat repineet rikki, eikä perheitä ole aina helppo saada yhteen edes silloin kun kaikki ovat hengissä. Minun ei ollut edes pakko lähteä.

Siinä menettää jotain. En päässyt kevätjuhlaan, enkä Suomen suven avaukseen, jossa Robin esitti turmiollisen kappaleensa Hula hula. En ollut vieressä jakamassa turhauttavan hitaita ja jahkailevia viimeisiä kouluviikkoja.

Paljon siitä on jossakin määrin tiedostamatonta. Mitä pidemmälle reissu etenee, sitä enemmän alkaa tulla vastaan erilaisia näkyjä, ääniä ja tuoksuja, jotka tuovat mieleen lapset ja kodin. Majapaikkani lähellä oleva leikkikenttä ei varsinaisesti helpottanut asiaa. Kerta kerralta se kirpaisee vähän enemmän. Niihin lapsiin on kasvanut kiinni ja kaukana ollessa tuntuu ahdistavalta kun etäisyys uhkaa kasvaa. Jos reissu jatkuisi tarpeeksi pitkään, ne ikävän piikit epäilemättä harvenisivat ja laimenisivat jonkinlaiseksi tylsäksi kivuksi, johon tottuisi.

Perhe ei hajoa, vaikka se olisi erossa jonkin aikaa, mutta on paljonhan siinä menettää jos ei pääse olemaan lastensa lähellä. Rehellisyyden nimissä on silti todettava, että ei siinä kohtuuttomasti menetä. Reissaaminenkin on tärkeää kuten taas pitkästä aikaa reissatessa nopeasti muisti. Ilmeinen ratkaisu tietenkin on ottaa lapset mukaan ainakin osalle reissuista, mutta joskus on mentävä myös omin päin.

Pasi Huttunen, @paspah

Isä on kebabilla

Pari viikkoa sitten Berliinissä puraisin palan taivasta. Maailmankuulu kebab-kulttikioski pitkine jonoineen ja tajunnanräjäyttävine vihannes-kana-kebabeineen on alkanut edustaa minulle jotain suurempaa kuin vain katuruokaa. Hetket Mustafan mestoilla ovat viime vuosina linkittyneet minulle sanoihin loma, stressittömyys, oma aika, ja ennen kaikkea vapaus. Vapaus. Minä ja Mustafan kebab, ei siinä muuta tarvita!

Kuvassa on maailman paras pitakebab. Sitä haukatessa lakkaa kaipaamasta muita asioita.  

Toinen kaunis hetki liittyy kotiinpaluuseeni Berliinistä. Tulin myöhään illalla ja heräsin varhain aamulla, kun lapseni kutitti korvasta ja silmät avattuani hymyili hurmaavasti. Kasvot kertoivat, että ihanaa isi, olet kotona taas! Me ollaan yhdessä ja me leikitään ja taistellaan ja vitsaillaan ja en anna sun ottaa iltapäivätorkkuja vaan vaadin pelaamaan ja sitten kun lopulta sammun, täytät tiskikonetta ja maksat laskuja ja pidät äidin kanssa kalenterisulkeisia ja kaihoisasti mietit sitä Berliiniä.

Nämä kaksi kuvaa olkoon sieluni maisema tänään. Perheenisä elää kokemukseni mukaan aina vapauden kaipuun ja sitoutumisen tarpeen muodostamassa jännitteessä. Toisaalta mies haluaa kebabille Berliiniin, toisaalta lapsen, joka kiskoo korvasta. Tätä jännitettä kutsuisin jopa isänä elämisen peruskokemukseksi.

Arkeni on sitoutunutta ja usein sidottuakin. Työt, päivähoidot, koulut, harrastuskuskaukset, kotityöt ja perheenjäsenten lukuisat arjen pikku toiveet pitävät isän yleensä ruudussaan. Asiat toistuvat rutiininomaisesti ja vailla mahdollisuutta kytkeä itseä niistä irti. Ei voi sanoa, että pallot jalassa haittaisivat menoa; ne estävät menon! Ei ihme, että välillä kaipaan totaalista vapautta. Enkä vain kaipaa, vaan myös otan tarvitsemani. Niin aikuisen ihmisen pitääkin pystyä tekemään.

Toisaalta jopa minä, liian nuorena perheellistynyt ja kesken jäänyttä nuoruutta usein harmitellut isäolento alan ennen pitkää kaivata sitoutumisen hetkiä. Tämä pitää oikein sanoa ääneen, niin iso havainto se yksinkertaisuudessaan minulle on. Jos jäisin kellumaan sinne kebab-kioskille ja olemaan ihan perusteellisen vapaa, vapaus lakkaisi pian tuntumasta miltään. Jotain otetta pitäisi elämään saada. Vaikka sitten sitä lapseni määrätietoista otetta korvasta.

Pitkään ajattelin, että jatkuva vapauden kaipuuni on perheenisälle ongelma. Mikä on kun en vain voi sitoutua ja olla onnellinen? Miksi haikailen jotain, mitä en voi saada? Enää en ajattele niin. Vapauden kaipuu on elämän suola, ei perhe-elämää haittaava ongelma. Ongelmaksi se muodostuisi, jos en hetkittäin pääsisi olemaan kuin taivaan lintu: tällöin fantasioisin vain vapaudesta samalla kun katkeroituisin sitoumuksiini. En siis saisi kumpaakaan. Nyt olen niin onnellisessa tilanteessa, että nautin suunnattomasti vapauteni hetkistä ja toisaalta tajuan tarvitsevani sitoumuksiani. Täysimääräisesti kummankin voi saavuttaa vain ohikiitävinä hetkinä - ehkei niitä ole tarkoitettukaan enempää nautittaviksi - mutta molempia saan riittävästi.

Siksi elämän vastakkaiset toiveet luovat isän oloon suloisen jännitteen. Ilman toista toinenkaan ei tuntuisi miltään.

Heikki Nenonen

Faabeleita

Kuluneen lukuvuoden aikana minua ja ehkäpä – rohkeasti ajatellen – myöskin luokkaani puraisi runokärpänen. Uskoakseni kolmasluokkalaisetkin, joille olen opettanut yhtä jaettua äidinkielen tuntia, saivat ainakin lievän tartunnan tuon salaperäisen kärpäsen puremasta.

Kaivelin niitä runoja vanhoista lukukirjoista ja googlasin myös melkoisen valikoiman netistä runoja, jotka olivat muistissani. Niistä sai jokainen sitten valita kaksi mieleistään ja esittää ne opettajalle, luokalle ja sitten isommallekin yleisölle.

Olen viimeisen kolmen lukuvuoden aikana sen verran haukkunutkin nyt yläkouluun lähetettävää luokkaani (tosin lämpimällä sydämellä), että uskon nyt olevan vähintään kohtuullista kaatokehua tämä porukka näistä runoesityksistä. Ihan jokainen laittoi itsensä likoon, otti asian tosissaan ja venyi tulkinnassaan parhaaseen suoritukseensa. Se, että rohkeasti ajattelen kärpäsen purreen myös oppilaitani, johtuu juuri tuosta innostuksesta, jonka luin oppilaitteni kasvoilta. Haluttiin toistamiseenkin esittää valitut runot ajatuksella, josko oma tulkinta olisi mennyt eteenpäin. Ensin puutyöluokassa minulle ja sitten luokalle. Oltiin todella aidosti kiinnostuneita palautteesta.

Mielenkiintoinen piirre runovalinnoissa oli se, että valtaosa oli halukas esittämään tarjolla olleista runoista vanhoja, jo monille sukupolville tuttuja opettavaisia eläintarinoita. Miksiköhän ne juuri kiinnostivat? Uskon, että kiinnostus niihin on alitajuista. Hauskoissa runoissa hyttysestä ja muurahaisesta, maalaishiirestä ja kaupunkilaishiirestä, harakanpesästä tai yhtä kaikki vakavan verkkaisessa runossa kahdesta vanhasta pellonaidalla nuokkuvasta variksesta on jo alakouluikäiselle jotain valloittavaa tuttuutta, joka kiehtoo.

Nämä runot puhuvat eläimistä ja kuitenkin ne puhuvat meistä ihmisistä, meidän luonteenpiirteistämme: heikkoudesta, julmuudesta, pelosta, tyhjänpäiväisyydestä, oveluudesta, hyväuskoisuudesta, velttoudesta, ahkeruudesta, viisaudesta, tyhmyydestä ja ties mistä kaikesta.

Nykylasten maailmassahan tämä eläinten avulla erilaisten ominaisuuksien esittäminen on tuttua sarjakuvaklassikoista ja animaatiosarjoista. Aikuisillekin tuttu on kohti käyvä kysymysformaatti: ”Jos olisit eläin, mikä eläin olisit?” Ulkonäköäkin voimme mielikuvituksessamme siirtää eläimestä ihmiseen ja ihmisestä eläimeen. Olisitko otettu, jos sinua verrattaisiin esimerkiksi dobermanniin?

Näillä on hieno nimi. Ne ovat faabeleita. Faabelit ovat ikivanha kerrontaapa. Wikipedia määrittelee sen näin: ”Faabeli on vertauskuvallinen, yleensä moraalisen opetuksen sisältävä kertomus ihmisistä ja yhteiskunnasta. Se on puettu eläinsadun muotoon, jossa eläimille on annettu inhimillisiä piirteitä (=personifikaatio). Faabeli ei kuitenkaan ole varsinaisesti satu. Sen moraali on erilainen. Hyvä ei välttämättä voita niin kuin sadussa.”

Kerrontamuotona faabeli on syntynyt jo reilusti ennen nykyisen ajanlaskumme alkua. Tältä ajalta ainakin viides- ja kuudesluokkalaisille lienee historiasta tuttu kertoja kreikkalainen Aisopos, jonka faabelit ovat olleet esikuvina myöhempien aikojen kertojille ja erikoisesti runoilijoille. Runomuotoiseksi faabeli kehittyi ensimmäisinä ajanlaskumme alun jälkeisinä vuosisatoina. Tunnettuja myöhempiä faabelin taitajia ovat muun muassa ranskalainen Jean de La Fontaine, tanskalainen Hans Cristian Andersen, venäläinen runoilija Ivan Andrejevits Krylov sekä omista runoilijoistamme vaikkapa Lauri Pohjanpää ja Uuno Kailas.

Valituissa runoissa oli yksi merkittävä poikkeus. Se oli Aaro Hellaakosken runo Ole terästä. ”Missä on kompassineula, joka ei värise? Missä on laivankeula, joka ei tärise?” Runo ihmisen epävarmuudesta, etsimisestä, päämäärän tiedostamisesta, viisaudesta ja rohkeudesta. Ei mikään lasten runo varsinaisesti, mutta saimme kuitenkin tästä runosta kahdelta tyttöoppilaalta uskomattoman kypsän ja vakuuttavan tulkinnan.

Toisen tyttöoppilaan kohdalla tämä runo johti hyvin omaehtoisesti toiseen Hellankosken runoon. Ajatus rohkeudesta, vaikeuksien voittamisesta, itsensä haastamisesta, rajojensa etsimisestä ja siitä nauttimisesta vei taas eläinmaailmaan. Kuulimme runon hetki sitten, upean tulkinnan Aaro Hellaakosken runosta Haukka.

Runo puhuttelee minua, sanoisinko jollain hyvin modernilla, hyvin ajankohtaisella tavalla. Kehun saman tien luokkaani erittäin hyvin tehdyistä biologian ryhmätöistä. Yhden ryhmän aihe oli päiväpetolinnut, joihin haukka kuuluu. Perusfaktoja haukoista olivat biologiset ominaisuudet: raatelujalat, raatelunokka, saaliseläimissä kauhua herättävä höyhenpuvun väritys ja silmän pelottavan näköiseksi tekevä melkein puoli silmää peittävä yläluomipoimu, niin sanottu haukankatse. Toki kiinnitettiin huomiota myös uljaaseen lentosilhuettiin ja kykyyn käyttää ilmavirtojen nosteita liitämiseen ja korkealle nousemiseen.

Hellaakoski menee runossaan paljon syvemmälle. Tunteeseen, siihen riemuun ja euforiaan, kun tilaa on yllä ja alla ja tuuli viuhuu siivissä ja aurinkokin tuntuu omalta. Jotakin aivan muuta kuin vanha typerä kertomus Ikaroksesta, jonka siivet sulivat auringossa ja koko Ikaros-rukka päätyi merenneitojen syliin.

Hellaakoski tekee rohkeudesta esikuvan. Esikuvan, jota tänä päivänä tarvitaan. muuttuneessa ajassa, jossa lapsia ja nuoria halveerataan lukutaidon rapistumisesta, käsialojen heikkenemisestä, matemaattisen logiikan taantumisesta, kädentaitojen hiipumisesta.

Hyvät oppilaani! Näyttäkää meille, haastakaa itsenne, olkaa rohkeita, luottakaa siipiinne, katsokaa aurinkoon ja nouskaa vuorten yli!

Te olette tulevaisuus. Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija, Konsta Pylkkänen saarnasi 1950-luvulla muovisista kahvikupeista: ”Insinöörit ovat iskeneet silmänsä lastikkaan! Lastikka tulee olemaan nykyisille sikiöille sama, mikä meille ja esi-isille oli kivi, ronssi ja rauta!”

Hyvät oppilaani! Samoin ”insinöörit” iskevät silmänsä niihin rakennusaineisiin, joita teillä, diginatiivi sukupolvi, on ikään kuin syntymälahjana. Te löydätte mahdollisuutenne, tulevaisuuden koulukin löytää ne. Olen tähänkin juhlaan valmistauduttaessa häikäistynyt erikoisesti muutaman luokkani pojan kyvystä ratkaista suvereenisti äänentoiston ja tietotekniikan ongelmia, jotka itseltäni ovat lähinnä vieneet sormen suuhun.

Mutta yksi asia on niin kuin ennen. Haukan on itse haluttava lentää! Itse on etsittävä itseänsä ja itse löydettävä itsensä oppijana. Sillä on hieno nimi. Sitä sanotaan motivaatioksi.

Vielä kerran Hellaakoskea: ”Tuossa on luonne, laivankeulassa kyllä, kun se syvien yllä huojuen tänne ja tuonne, vaikka vesivuoret ryntää, tietänsä kyntää satamaa kohti, kunne johtaa tieto ja tunne. Huoju, heilu, ole terästä! Yritä viikkojen perästä löytää sataman suu! Turhuutta viisaus muu!”

Kiitos, oppilaani, runovalinnastasi! Kiitän myöskin rohkeasta, kypsästä, suorastaan haltioituneesta tulkinnastasi. Viereisellä sivulla siinä kirjassa olisi ollut Myyrä, syvällinen runo sekin. Kiitos kuitenkin, että valitsit Haukan! Lentäkää haukat!

Kevätjuhlassa 30.5. 2017

Niilo Kallioranta

Kirjoittaja on torniolainen rehtori ja luokanopettaja

Vieraskynä: Mikä isää motivoi?

Isyyttä ei voi irtisanoa. Se on ja pysyy, ja kukin hoitaa isän virkaa niin kuin parhaiten taitaa.

Toiselle isyyden taakka on kevyt, toiselle raskas. Keveys voi olla isyyden siirtämistä takaa-alalle tai kevyttä sitoutuneen isän iloa ja ylpeyttä. Taakan raskaus saattaa olla huolta ja murhetta tai sitten uupumusta ruuhkavuosien keskellä. Paino voi olla myös suunnatonta isyyteen ladattua merkitystä ja rakkautta, jonka raskauden mielellään hartioillaan tuntee.

Oli miten oli, jokainen isä elää todeksi omaa tapaansa olla isä. Tässä tekstissä pohdin yhden tulkintakehyksen kautta selityksiä sille, miksi isät toimivat tai ajattelevat isyyden roolissa juuri tietyllä eivätkä jollakin toisella, vaihtoehtoisella tavalla. Kiinnitän katseeni motivaatioon.

Olin vuosi sitten useamman kuukauden kotona yhdessä puolitoistavuotiaan lapseni kanssa. Aika oli monella tapaa mukava ja pohdin useasti mielessäni, miksi koin asian niin. Pohdin asiaa varmasti siitä syystä, että en pidä isyyteen ladattuja myönteisiä odotuksia ollenkaan itsestään selvinä. Isän rooli on muuttunut ja muuttumassa kaapin päällä kummittelevasta kuriagentista tasapuolisesti kasvatustyöhön osallistuvaksi vanhemmaksi. Jaettua vanhemmuutta toteuttavat isät ovat uudisraivaajia perinteisesti äidin hallitsemalla ja määrittelemällä kentällä. Perhemalleja, perheen sisäisiä rooleja ja isyyttä uudistavana aikana myönteiset merkityksetkin avautuvat meille uudesta näkökulmasta. On syytä tarkastella, mitkä tekijät voisivat edesauttaa antoisan ja nautinnollisen isyyden toteutumisessa.

Otan tarkasteluni kehykseksi amerikkalaisten tutkijoiden Decin ja Ryanin teorian sisäsyntyisestä motivaatiosta (itsemääräämisteoria). Toinen tarkasteluni lähtökohta on ajatus siitä, ettei miehellä ole raskaudettomuudesta johtuen samanlaista biologista hoivaviettiä kuin lapsen synnyttävällä naisella, vaan mies omaksuu ja oppii sen lapsen syntymän myötä. Koen kiinnostavaksi sovittaa itsemääräämisteoriaa tähän väittämään, koska se pyrkii selittämää syitä sille, miksi aluksi ulkosyntyinen toiminta voi muuttua sisäisesti motivoivaksi toiminnaksi. Toisin sanoen jäsennän teorian avulla sitä, miten suorittavasta velvollisuusisyydestä kotiaskareineen voisi tulla itsearvoinen ja sellaisenaan tavoiteltava olemisen muoto ilman sen suurempaa tavoitetta, päämäärää tai odotusta työstä seuraavasta palkinnosta.

Itsemääräämisteoriaan mukaan sisäinen motivaatio kumpuaa kolmesta universaalista psyykkisestä tarpeesta, jotka ovat itsemääräämisen kokeminen, omaehtoinen päteminen ja tunne läheisyydestä. Ihmiset suhtautuvat ympäristöön sen mukaan, miten siinä voi näitä tarpeita tyydyttää. Mitä uhkia ja mahdollisuuksia perheen arjen pyörittämisestä vahvasti vastuuta ottavan isän rooli heijastaa näiden universaalien tarpeiden toteutumisen ylle?

Itsemääräämisen kokeminen on helpointa ympäristössä, jota on itse ollut rakentamassa ja jonka määräysvallasta on vastuussa. Työssäkäyvä voi pohtia asiaa oman työyhteisössä kantamansa roolin kautta ja kysyä, miksi töitä tekee. Palkitseeko työ riemulla, vai tekeekö sitä vain palkan tähden? Työssä käymisen perusteeksi palkka on usein riittävä, mutta kotona oleva isä hoitaa sarkaansa ilman korvausta. Tarve itsemääräämisen kokemiseen siis korostuu.

Kotona vanhemmuutta jakavalla isällä on vaarana joutua ns. mallivallan uhriksi, jolloin hänestä tulee alainen, joka tottelee ”esimiehen” ohjeita. Mallinvallan rakenteet ovat usein huomaamattomia. Ne eivät ole suoranaisesti alistavia ja vallan alla oleminen voi olla suorastaan helppoa, oli kyse sitten tavasta viikata pyykit, laittaa astiat kaappiin tai pukea lapselle vaatteet. Kuitenkin alaisen asema voi nakertaa kokemusta autonomiasta. Itsemääräämisteorian näkökulmasta onkin tärkeää, että osallistuvan isän ääni kuuluisi perheen toimintatavoista ja -malleista käytävissä keskusteluissa. Tällöin on todennäköistä, että näkökulmia on yhtä monta kuin on vanhempia ja syntyy tarve myös toimintatapojen eriytymiselle. Mutta onko se niin vaarallista? Tarvitseeko yhtä oikeaa tapaa toteuttaa vanhemmuutta määritellä edes yhden kodin sisällä?

Aito osallisuus ja sen myötä kokemus itsemääräysvallasta vaatii uskoa ja luottamista omaan osaamiseen. Toteuessaan pätevyyden kokeminen tuottaa tyydytystä ja tekee hyvää itsetunnolle. Mitä tämä tarkoittaa jaettua vanhemmuutta toteuttavan isän näkökulmasta?

On varmasti antoisampaa toimia arjen pyörittämisen dynamona, jos osaa laittaa ruokaa, hallitsee kodin pidon perusteet ja tietää keinot, millä itkevän lapsen voi rauhoittaa. Olen vakuuttunut, että ruoan laittamisesta innostunut ja siitä myönteistä palautettava saava isä viihtyy paremmin kotirintamamiehen roolissa kuin mies, joka on toisen vanhemman valmistamien ruokien lämmittämisen varassa. Lapsen päiväuniajasta ei tule pakkopullan leivontaa, vaan mahdollisuus toteuttaa itseään keittiössä. Pitäisiköhän arjentaitojen opetusta jo peruskoulussa lisätä tuntuvasti?

Edellä esitettyjen perustarpeiden toteutumisen lisäksi vanhemmuuden toteuttamisen sisäistä paloa etsivä isä kaipaa tunnetta läheisyydestä. Olisi hyvinkin diskriminoivaa tulkita tämä läheisyyden kokemus lähtökohtaisesti elämänkumppaneiden väliseksi läheisyydeksi. Isän ja lapsen välisen molemminpuolista luottamusta viestivän vuorovaikutuksen lisäksi olennaista on se, että isä voi jakaa isyyden taakan jonkun toisen tai toisten kanssa. Oli läheisyyden lähde sitten elinkumppani, mies, nainen tai yhteisö, on tärkeää voida kertoa jollekin onnistumisista. Yhtälailla on tärkeää tuntea, että joku lähellä oleva toinen aikuinen on kiinnostunut siitä, miten menee ja on rinnalla silloinkin, kun ei mene hyvin. Vanhemmuuden myötä lankeavan suuren vastuun ja merkityksen painoa kantamaan isä tarvitsee lähelleen toisia ihmisiä. Löytyvätkö nämä taakkaa jakavat ihmiset aina leikkipuistosta? Onko muskari paras paikka rakentaa ja etsiä kosketuspintaa? Entä jos koti on tyhjä rakkaudesta?

Nämä edellä esitetyt universaalit perustarpeet - itsemääräämisen kokeminen, omaehtoinen päteminen ja tunne läheisyydestä - kulkevat käsi kädessä ja tukevat toisiaan. Haasteena on, että jos yksi niistä toteutuu heikosti, ovat muutkin helpommin uhattuna ja isyys voi tuntua ajoittain raskaalta suorittamiselta. Mutta tuskinpa sekään on lopulta niin vaarallista. Raskaaseen ja harmaaseen arkeen voi yrittää puhaltaa kepeyttä vaikkapa ulkoisen motivoinnin keinoin, mutta se on oma tarinansa.

Tuomas Korhonen
Kirjoittaja on kahden lapsen isä ja työskentelee Itä-Suomen yliopistossa opettajankouluttajana

Kevät meni. Kesä tuli.

Lähimetsät ovat mahtava aarreaitta ja seikkailukenttä pienelle sielulle. 

Kuvat: Antti Pitkäjärvi

Suomi nousuun jonottamalla

Jalkapallo, maali ja jalkapallojoukkue

Kenttämestarin arvovaltaisella päätöksellä jalkapallotreenit on siirretty hiekalta nurmelle. Nyt nurmi kestänee nappulakenkien töpsyttelyä. Makoilen ruostuneen jalkapallomaalin takana vaaleanvihreällä juuri talviunilta heränneellä nurmella ja seuraan tylsistyneenä eskari-ikäisten touhuamista paikallisen urheiluseuran hellässä huomassa.

Tänäkin päivänä, alkukesän lämpimässä auringonpaisteessa, tuhannet lapset ja nuoret kirmaavat pallojen perässä, harrastavat yleisurheilua tai kuka mitäkin.

Zoomaan mykiöni ja tarkennan katseeni kentälle. Treeneistä on kulunut jo mukava hetki, eikä kukaan ole potkaissut kertaakaan palloa tai juossut askeltakaan. Vaahtosammuttimen kokoiset tenavat ovat saaneet aikaiseksi kaksi jonoa ja "kuuntelevat" valmentajan pitkää ohjetta seuraavasta harjoituksesta. Kenttä on täynnä punaisia kartioita ja valmentaja yrittää selvittää tuulessa tempoilevista palloliiton ohjemonisteista harjoituksen oikeaoppista kulkua.

Tälläkin hetkellä valtakunnassamme kokoonnutaan tuhansiin jonotusharjoituksiin. Joukkueen on opittava järjestäytymään peräkkäin. Jono on lapsiryhmän perusyksikkö.

Osa lapsista on ehtinyt nyppiä odotellessaan melkoisen keon ruohonkorsia, joku kaksikko on ehtinyt karata puuhun ja kolmansilla on tappelu käynnissä. Lopulta, kun harjoitus saadaan käyntiin, heti ensimmäisellä pienellä jalkapalloilijan alulla jalat sakkaavat ja pallo karkaa ojaan.

Jonossa odotellaan. Valmentaja hoputtaa. "Jonon hännille sieltä! Hopi, hopi!"

Pitkä odotus jonossa kasvattaa kärsivällisyyttä. Lapsista kasvaa nimittäin erinomaisen hyviä jonottajia, jotka aikuisena sitten malttavat odottaa Motonetin varaosapalvelun jonossa omaa vuoroaan kiltisti. Kunhan kukaan ei etuile. Etuilijoita tekisi mieli tempoa koteloon.

Ja jonojahan on joka paikassa. Polvileikkausjonossa kestät kiltisti kivut, autojono aamuruuhkassa on okei, lihatiskijonotus Prismassa on kivaa, kassajonossa kassahidastelija ei nostata verenpainetta ja maltat mielesi huvipuistolaitejonossa. Terveyskeskukseissa jonotuskunto joutuu todelliseen testiin. Sairaaloiden jonot ovat jonottamisen korkeanpaikan leirejä.

Suurin osa elämästämme kuluu jonossa. Ei hassumpi paikka. Turvallisesti kahden ihmisen välissä.

Lopuksi on otettava hattu kouraan. Kaikki kunnioitus vanhemmille, jotka viideltä töistä tultuaan kaitsevat kahdenkymmenen viisikuusivuotiaan laumaa. Vetävät jalkapallotreenit, organisoivat turnaukset ja leipovat mokkapaloja.

En pystyisi samaan.

Laiskana makoilen tässä ja mietin jonnin joutavia toivoen, ettei aurinko menisi pilveen.

Jonotusrauhaa kaikille!

Antti Kanto