Pienen lapsen emo

Jani Toivolan kirja Musta tulee isona valkoinen herättää pohtimaan etuoikeuksia. Valkoisena heteromiehenä saa ja voi valittaa ja siihen on useimmilla syytä, mutta jos ei tunnista tai halua tunnistaa asemaansa ja etuoikeuksiaan yhteiskunnassa, se saattaa olla hyvin, hyvin vaivaannuttavaa.

Jani Toivola: Musta tulee isona
valkoinen. Siltala 2016. 220s.

Kirjan saatetiedoissa Toivola esitellään:

"Jani Toivola on 38-vuotias homoseksuaali, isä, näyttelijä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja"

Kirja avaa hänen tarinansa avulla sortavia toimintatapoja ja rakenteita yhteiskunnassa. Kaukaa ei tarvitse hakea, sillä homoseksuaalisuuden ja vanhemmuuden yhdistäminen on edelleen, vuonna 2016, monelle uhka - ja mikä vielä surullisempaa ja hämmentävämpää, niin on hänen ihonvärinsäkin.

Musta tulee isona valkoinen on kirja sekä pelkäämisestä että pelon voittamisesta. Elämäkerta tuntuu aidolta ja rehelliseltä, mutta mitenkään erityisen syvällinen tai analyyttinen se ei ole. Kirja on kevyt ja nopea läpileikkaus ihmisestä, joka on kipuillut ihonvärin, seksuaalisen suuntautumisen, kansanedustajan roolin ja vanhemmuuden kanssa. Sen verran paljon tuossa on, että vaikka Toivola on vielä nuori mies, 38, riittää siitä hyvin kirjan aineksiksi. Lisäksi se, että Toivola itse vaivattomasti käsitteellistää elämänsä tarinan muotoon tekee kirjasta helppolukuisen ja vaivattomasti lähestyttävän.

Toivola aloittaa lapsuudestaan ja etenee pitkälti kronologisesti läpi koulujen ensimmäisiin töihin, New Yorkissa vietettyyn aikaan, näyttelijänuraan Suomessa ja sittemmin siihen, kuinka hänestä tuli Suomen ensimmäinen tummaihoinen kansanedustaja ja lopulta vanhemmuuteen. Vanhemmaksi tulosta hän kertoo vähemmän ja epämääräisemmin kuin olisin odottanut, mutta asian henkilökohtaisuuden sekä lähipiirin yksityisyydensuojan vuoksi tasapainoilu on tietenkin ymmärrettävää.

Kirja on paljon muutakin kuin kuvausta Toivolan isyydestä, mutta myönnän, että luin itse kirjan melko puhtaasti sen linssin läpi. Ja suhteet perheeseen ja sukuun toisaalta ovat selkeä punainen lanka läpi kirjan.

Kuva: Laura Malmivaara

Vanhemmuus on jatkuvaa pelkoa, eihän siitä mihinkään pääse. Se on aika ajoin pahahduttavan ihanaa ja välillä turruttavan arkista, mutta pelko kulkee mukana koko ajan. Pelottaa helvetisti, että lapselle sattuu jotain, että lasta loukataan, että itse ei vanhempana riitä, että ei tee tarpeeksi, tekee liikaa, tekee väärin, on väärin, ei osaa. Yhteiskunta voi helpottaa tätä tai pahentaa tilannetta entisestään.

Vanhemmuudelle asetetut ristiriitaiset normit ja vanhahtava tapa ymmärtää sukupuoli pysyvänä, pelkästään biologisena asiana tekevät vanhemmuudesta vaikeaa jos yrittää seurata normeja. Jos taas osaa haistattaa sopivassa määrin pitkät normeille, on helpompaa, mutta se on usein elämänkaaren mittainen kamppailu. On helppo samaistua kun Toivola kirjoittaa siitä, kuinka normit vaikeuttavat oman vanhemmuuden löytämistä. Samalla on erittäin virkistävää, että Toivola ei sido vanhemmuutta peruuttamattomasti sukupuoleen myöskään käyttämässään kielessä. Hän toteaa vailla hämmennystä tai kikkailua, että on pienen lapsen emo. Lapsena hän kertoo haaveilleensa suurperheen äitiydestä.

Vaikka kirjassa on sitä lopulta aika vähän, on tämä arvokas ja koskettava avaus moniäänisemmän ja monipuolisemman isäpuheen tuottamisessa.

Pasi Huttunen

Vieraskynä: Vanhemmuuden käyttöliittymä

On tiistai-iltapäivä. Olen vihdoin herännyt edellisen viikonlopun vapauteen tuudittamasta joutilaisuudesta ja lapsiperhearki rullaa taas omalla painollaan. Pyyhkäisen leivänmurut keittiönpöydältä happamalta lemuavalla, mutta biologisesti hajoavalla tiskirätillä.

Vaikka olen jo syönyt raejuustokeolla maustetun bataattikeitton ja nauttinut luomumaidolla höystetyn iltapäiväkahvin, työasiat pyörivät ikävästi mielessä. Itseäni älykkäämpi, ahkerampi ja luovempi, mutta myös täysin hallitsematon alitajuntani työstää tuoreen tietoteknisen projektin avoinna olevia seikkoja: millainen käyttölittymä tarvitaan ja ketkä ovatkaan sen käyttäjiä? Mitä toiminnallisuuksia ja sisältöä tarvitaan? Kuinka selvitämme käyttäjien tarpeet?

Kysymykset hankaloittavat jatkuvasti ponnistelujani olla läsnä. Elää hetkessä. Kuunnella vaimon ja lasten kuulumisia töistä, koulusta ja päiväkodista. Aivoni surraavat. Käsi hamuaa jostain puhelimen ja pian sen näytöltä hohkaa kasvoilleni kaiken huomioni varastava, sinisenä hohtava informaatiotulva. Täppään, pyyhkäisen, napautan ja zuumaan näytölleni aina uusia uutisartikkeleita, videoita ja kuvia. Hetken kuluttua vaimo yskäisee merkitsevästi. Havahdun. Anteeksi, mitä sanoitkaan?

Millainen isä haluan olla lapsilleni, millaisia ongelmia ratkon ja kuinka kenties viihdytän heitä? Osaanko mukautua alati vaihtuviin elämänvaiheisiin? Onko oma vanhemmuuden käyttöliittymä kunnossa? Tätäkö on työn ja perheen yhteensovittaminen, naurahdan itsekseni, kun huomaan käyttöliittymäjargonin sekoittuvan arkisiin pohdintoihini. Ajatukseni kiertävät kehää, ne rämpivät sumuisella suolla vailla määränpäätä.

Nyt tarvitaan helpointa tietämääni tietoisen läsnäolon harjoitusta. Kävelen makuuhuoneeseen, avaan Malm-lipaston alimman laatikon ja poimin sieltä akvarellivärit, siveltimet ja nipun 300 grammaista, saksalaista laatupaperia. Levitän taidetarvikkeet keittiön pöydälle. Se on asuntomme ainoa paikka, johon lokakuinen luonnonvalo lankeaa vielä hetken ennen iltatoimia. Tänään laveeraataan - maalataan märälle paperille isolla siveltimellä.

Lapsia ei tarvitse houkutella. He tunnistavat jo tarkoin varjellut akvarellipaperini ja tietävät, että se toimii vesivärien kanssa aivan eri tavalla, kuin Clas Ohlsonilta ostettu kopiopaperi. Levitämme veden papereille pullasudilla ja odotamme hetken sen imeytymistä. Sekoitamme siveltimiimme kirkkaita värejä ja maalamme auringonlaskun maisemaa. Kirkas, sinooperinpunainen väri imeytyy puuvillakuituiseen paperiin ja leviää karkealla pinnalla miellyttävän hitaasti ja määrätietoisesti. Se sulautuu kadmiuminkeltaiseen ja preussinsiniseen vaivattomasti ja vääjäämättömästi. Värien rajapinnassa näemme ilotulituksen. Tämän ihmeen äärellä olemme hetken läsnä. Kuvan maalauksista ehtii jakaa Instagramiin myöhemmin. Myönnän, käsi kävi jo puhelimella ja alan miettiä pikkunokkelaa saatetekstiä kuvalle.

Puolen tunnin taidetuokio on ohi. Keräämme valmiit työt ikkunalaudalle kuivumaan ja kiinnitämme ne myöhemmin magneetilla jääkapin oveen väliaikaiseksi taidenäyttelyksi. Kadehdin hieman lasten huolettomia, varmoja siveltimenvetoja ja koko paperin täyttävää värien riemukasta leikkiä. Itse taas yritin hieman liikaa.

Illemmalla tajuan jotain. Vanhemmuudessa ja digitaalisten palveluiden kehittämisessä on yllättävän paljon samoja periaatteita:

Toimiva sähköinen palvelu ja vanhemmuus perustuvat kummatkin luottamukseen ja turvallisuuteen. Nämä ovat ainesosia, jotka mahdollistavat sujuvan ja saumattoman vuorovaikutuksen. Läpinäkyvyys ja avoimuus kaikessa toiminnassa on avain ratkaistaessa esiin nousevia ongelmia. Käyttäjien (ja lasten) vaihtuviin tarpeisiin on vastattava mahdollisimman nopeasti. Kaatunut vesilasi on syytä nostaa ylös mahdollisimman nopeasti, jotta juuri syntynyt taideteos ei tuhoutuisi. On hyvä muistaa, että oikeiden asioiden tekeminen on tärkeämpää, kuin asioiden tekeminen oikein. Aina ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Tuotekehityksessä — ja toivottavasti myös vanhemmuudessa — riittää, että tavoitteena on MLP, Minimum Loveable Product.

Välillä siihen voi riittää 35 euroa maksava akvarellipaperilehtiö.

Juhana Hurtig

Juhana Hurtig työskentelee Designerinä ohjelmistotalo Reaktorilla.

Isäksi kasvamassa.

Onko siulla isyyden laskettuaika ensivuoden puolella? Haluaisitko osallistua tähän kuvasarjaan, jossa kuvataan vanhemmuutta ja siihen kasvamista odotusajasta lapsen ensimmäisiin ikävuosiin. Kelpaa kaikki isälliset henkilöt. Ota yhteyttä kotisivuillani olevan kaavakkeen kautta: http://www.apkuva.com/info2016/

Aristoteles yläkoulun opettajana – retoriikan opit pätevät myös murrosikäisten kanssa

Luin hiljattain Juhana Torkin mainion puheoppaan Puhevalta käyttöön! Kirja on tiivis, leppoisan dialogin muotoon kirjoitettu opas, jossa puhetaidon opettaja neuvoo insinööriystäväänsä puhe-esityksen valmistelussa. Insinööri joutuu opettajansa johdolla pohtimaan vastauksia yhdeksään kysymykseen, joiden opettaja lupaa olevan väylä erinomaisen puheen pitämiseen. Viimeaikainen julkinen keskustelu yläkouluikäisistä nuorista, heidän käyttäytymisestään ja opettajiensa edellytyksistä jakaa heille tietoa sai minut ajattelemaan Torkin teosta enemmän kuin pelkkänä puheoppaana. Voisivatko kirjan opetukset toimia myös laajemmin kommunikaatiossa, ennen kaikkea kasvatuksessa ja opetustyössä?

Torkin puheopettaja esittää kirjassaan siis yhdeksän kysymystä, "mielen kuntosaliliikettä", kuten kirjailija kysymyksiä nimittää. Kolme ensimmäistä kysymystä ovat tärkeimpiä: ne valmistavat puhujaa oikeanlaiseen paatokseen. Kysymysten avulla päästään käsiksi kuulijoiden tunteisiin, opettaa Torkki. Kysymykset kuuluvat: Mistä olet kuulijoillesi kiitollisuudenvelassa? Mitä kuulijasi pelkäävät? Mistä kuulijasi tuntevat ylpeyttä?

Kolme seuraavaa kysymystä laittavat puhujan miettimään omaa motivaatiotaan: Mistä olet viime aikoina ollut innostunut? Mitä itse pelkäät? Miten voit puheellasi tehdä maailmasta paremman? Nämä kolme kysymystä hiovat puhujan eetosta, uskottavuutta. Kysymykset laittavat pohtimaan, miksi puhuja ylipäätään haluaa puhua.

Kolme viimeistä kysymystä hiovat puhujan logosta, eli niiden tarkoituksena on saada puhuja hiomaan argumenttinsa uskottaviksi ja helposti omaksuttaviksi: Minkä yhden lauseen toivot kuulijoiden muistavan? Miten väännät sanomasi rautalangasta? Minkä omakohtaisen tarinan voisit kertoa?

Aristoteleen kuuluisa kolmijako on toki retoriikan oppikirjoista tuttu, mutta Torkin maanläheinen kysymyspaketti auttaa ymmärtämään, että puheen pitäminen on sangen inhimillinen, yksinkertainen asia. Ensiksikin puhujan tulee olla aidosti empaattinen, hänen tulee ottaa huomioon kuulijoidensa tunteet – toiveet, pelot ja ylpeyden aiheet. Toiseksi puhujan tulee olla motivoitunut, innostunut, rehellinen, samaistuttava ja inhimillinen. Kolmanneksi puhujan tulee ymmärtää asiansa niin hyvin, että kykenee kertomaan sen ymmärrettävästi kuulijoilleen. ”Jos et osaa selittää asiaa isoäidillesi, et ole ymmärtänyt sitä itsekään”, kiteyttää puheopettaja osuvasti Torkin kirjassa.

Torkin oppaassa neuvotaan puheen pitäjiä, mutta kysymykset voisi esittää yhtä hyvin myös kaikille niille, jotka ovat tekemisissä kasvatuksen, opetuksen ja – voisiko jopa sanoa – vuorovaikutuksen kanssa. Asian hahmottaa paremmin, jos kolmessa ensimmäisessä kysymyksessä sanan kuulija tilalle vaihtaa vaikkapa sanan lapsi tai oppilas. Tai miksi eivät työkaveri tai ystävä toimisi yhtä hyvin? Puhujan eetokseen liittyvät innostusta ja pelkoja käsittelevät kysymykset sopivat esitettäviksi kenelle hyvänsä; niissä on kyse rehellisyydestä itselle. Omat pelkonsa tunnustava, elämänhaluinen ihminen herättää luottamuksen, oli hän esimies, työtoveri, ystävä tai opettaja. Kuudes, myös puhujan eetokseen liittyvä kysymys, käsittelee – ei enempää eikä vähempää – kuin maailman tekemistä paremmaksi paikaksi. Saattaa tuntua teennäiseltä ja pateettiselta, mutta loppujen lopuksi useimpien kommunikaatiotilanteiden tarkoituksena onkin juuri maailman parantaminen. Maailman voi nimittäin ymmärtää melko suppeasti: keskustelukumppanin mielialan kohentaminen tai toisen ongelmien kuunteleminen ovat nekin maailman parantamista.

Kolme viimeistä kysymystä sopivat ennen kaikkea opetustyötä tekeville. Ne pakottavat miettimään sanoman perillemenoa: miten tehdä opiskeltava asia mahdollisimman tehokkaasti selväksi? Joku saattaa ajatella Aristoteleen oppien soveltamisen opetustyöhön turhan behavioristiseksi. Tällainen tuomitsija törmää kuitenkin omaan rajoittuneisuuteensa – esimerkiksi kahdeksatta kysymystä voi tulkita helposti jopa uusimman opetussuunnitelman valossa: rautalankana voi käyttää vaikkapa erilaisia oppimisympäristöjä tai toiminnallisia työtapoja. Siihen, miten itse kukin lankansa vääntää, on jokaisen vastattava itse.  

Mutta kuten näemme, samat vanhat Aristoteleen opit pätevät edelleen, tilanteessa kuin tilanteessa. Ne toimivat myös paljon parjattujen murrosikäisten kanssa. Sillä mistä muusta opettamisessa on kysymys kuin empatiasta, motivaatiosta ja didaktiikasta? Jostain syystä Suomi on pullollaan erinomaisia opettajia, kun taas laadukkaista puhujista tuntuu olevan pulaa. 

Otto Kallioranta

Huonolla isällä on hetkensä

Cappuccinosta, yksinäisyydestä ja hitaista pohdinnoista nauttiva, epäkäytännöllinen, hedonismiin taipuvainen sohvallameditoija voi aivan hyvin tulla isäksi, koska isäksi usein tullaan puolihuolimattomasti. Kuten muuten äidiksikin, koska “se nyt vain kuuluu tulla”. Niin kävi minullekin. Jos olisin aikoinani tehnyt psykologisen isä-soveltuvuustestin, olisin saanut hylsyn tai arvosanan välttävä. Onneksi en tehnyt, sillä nyt minulla on neljä loistotyyppiä, joita ilman en paljon isäblogia kirjoittelisi.

Aina olen hiukan tuntenut itseni epäsopivaksi isäksi, eikä tunne ole 14 vuodessa vähentynyt. Toisaalta olen huomannut, että huonollakin isällä on hetkensä, joka päivä jokunen. Kurkataanpa.

Oma hetkeni on yleensä aamulla. Olen aamuvirkku ja aamulempeä, mikä yhdistelmänä on lapsiystävällinen. Ja koska työni alkaa usein yhdeksän jälkeen, aamun lavea aikaikkuna täyttyy lasten ja omilla aamusäädöillä. Meidän perheessä säädöt ovat jo aika massiiviset. Mutta mutta, jotenkin oudosti pärjään siinä! Höveliyspäissäni saatan voidella koululaisille leivät, vaikka itsekin osaisivat, tai heittää teinin autolla yläkoululle, vaikka pyörälläkin pääsisi. Päälle vielä vähän olohuonesäbää ja ninja-go-miekkailua pikkumiehen kanssa, hyvän mielen pukemiset (se poika pukee mielellään!) ja hoitoon. Totisesti: aamuhetki, minun isähetkeni!

Töissä käytännössä unohdan olevani isä. Päivän aikana unohdan katsoa Wilman, siirtää hammaslääkäriajan tai varata vanhempainvartin. Muistan ainoastaan sen, että unohdin aamulla laittaa pojan hoitoreppuun paksummat hanskat ja nyt se palelee siellä. Vaan eipä palelekaan, koska hoitaja on niin paras, tämänkin muistan heti perään.

Jos minulla päivällä on isähetkiä, ne ovat koululaisten ja Snapchatin ansiota, ei minun; “Moiiiii isi”, “Sain bilsan kokeest ysin" ynnä muut snäppiselfiet, joita aallonharjasomettajaisälle tyttäriltä putkahtelee, pitävät ohutta mutta mukavaa isäfiilistä yllä.

Paljon olen iltaisin ja viikonloppuisin töissä. Silloin ei totisesti ole isähetkeni. Pyydän itseltäni, vaimoltani ja lapsiltani anteeksi pappeuttani, kadun kaikkea mitä ehdin ja joka kerta muistan, että katolilaisten pappien perheettömyydessä on kaikesta huolimatta pointtinsa. Mea culpa, kuuluu luterilainen tiivistys olotilastani. Huonon isän toistuvia sudenhetkiä sellaiset, syövät miestä.

Mutta jos päivä on hyvä ja olenkin lasten kanssa kotona, enkä ole harrastustaksikuskina eivätkä lapset nyhjää mobiililaitteilla, auvoisa isähetki saattaa hiipiä ruokapöytään tuosta vain. Olen nimittäin armoitettu keskustelija. Eilinen isähetkieni kruununjalokivi osui iltayhdeksään, kun teinin kanssa keskustelimme Kim Kardashianista, Fransiskus Assisilaisesta ja arvoista, joihin nämä henkilöt, aikansa tuotteet, meidät kiinnittävät. Voi sitä teinin ja isän silmien suloista säihkettä, kun suu kävi ja ajatus lensi! On meinaan isänsä tyttö tämä teini, sanon ylpeä väre äänessäni.

Mitenkäs sinun isähetkesi?

Heikki Nenonen

Kuinka jakaa metatyötä?

eli kuka on perheenpää – ongelman kuvaus & viisi osaratkaisuyritystä

Suorittavan portaan kotityöt – tiski, pyykit, siivous, ruuanlaitto ynnä muu sellainen – on melko helppo jakaa puolisoiden kesken. Vastuun, muistamisen, metatyön jakaminen on vaikeampaa.

Tilanne voi olla esimerkiksi tällainen: mies kyllä tiskaa, kuskaa ja imuroi, mutta naisen hallinnassa on kokonaisuus ja aikataulut. Nainen, äiti, muistaa lasten kerhot ja hammaslääkärit, hän huolehtii, että lapsille on tumput ja talvihaalarit, hän suunnittelee lomareissun ja ilmoittaa poissaolot Wilmaan, hän on se, joka tietää vastauksen kysymykseen, ”onko meillä mitään ensi viikon torstaina”. Isän puoleen käännytään lähinnä silloin, jos lapsi tarvii luvan johonkin jonka äiti on kieltänyt tai pitää löytää äiti, kuten Ari Kinnari kärjistää. Listaan voisi lisätä vielä rahantarpeen.

Nainen on henkilöstöjohtaja, mies tekninen tuki.

Vauva joko syö tai nukkuu. Metatyötä on melko vähän.

Äidin takaraivossa on kolme kalenteria ja neljä jääkaapinovellista muistilappuja, mikä ehkä on – huonosti nukuttujen öiden ohella – keskeinen syy äitien huomiolle: aivot on jumissa ja pää yhtä mössöä.

Toisaalta moni äiti haluaakin ottaa hoitaakseen asioita, joita hän osaa, kuten kesälomamatkan suunnittelun ja toteutuksen. Mies huollattaa auton, hommaa matkarahat, nostaa valmiiksi pakatut kapsäkit autoon ja suuntaa polttomoottorikoneen keulan kohti pohjoista.

Käy se niinkin, tai miten hyvänsä muuten, kunhan molemmat tiedostavat, että vastuu voi alkaa kuormittamaan. Itse haluaisin mielelläni olla hieman enemmän kuin tekninen tuki, joksi minusta ei edes ole, tai kyllähän-mä-teen-ku-vaan-sanot-mitä-mun-pitää-tehä -tyyppinen työharjoittelija, joksi minusta on.

Mutta kuinka metatyön taakkaa voisi helpottaa ja jakaa? Tätä olen kysellyt päiväkotien vanhempainilloissa ja facebookin keskusteluryhmissä. Nostan näistä keskusteluista esille muutamia huomioita.

1. Keskustele metatyöstä puolison kanssa

Puoliso ei välttämättä hahmota, millaisia asioita joudut pitämään mielessä. Toisaalta hänen mielensä saattaa kuormittua asioista, joista sinä et tiedä mitään. Voitte esimerkiksi käydä läpi, mitä kaikkia vaiheita liittyy synttärien järjestämiseen: keitä kutsutaan, milloin ja missä pidetään, mitä tarjotaan, onko allergioita, mitä pitää ostaa, mistä kaupoista niitä löytyy ja niin edelleen. Parin tunnin synttärit vaativat paljon suunnittelua, ajatustyötä ja muistamista. Metatyö ei välttämättä tule näkyväksi, ellei sitä sanoita.

Valitkaa keskustelulle rento hetki, jotta syyttelijät, marttyyrit ja besserwisserit eivät tule sitä sotkemaan. "Laita mies asialle ja mene itse perässä" on niin kuultu.

2. Vastuun jaon monet tavat

Vastuualueet voi jaotella esimerkiksi siten, että toinen puolisoista huolehtii lääkärikäynnit, toinen yhteydet kouluun. Tai sitten toinen hoitaa suurimman osan yhden lapsen asioista, toinen toisen lapsen. Näin toimittiin eräässä suurperheessä, jossa useammalla lapsella oli terapiaa ja lääkärikäyntiä.

Erilaisia tapoja on lukemattomia – ja jaettavaa riittää. Myös päivystysvuoroja voi kokeilla vaikkapa silloin, jos toinen on vaikkapa työmatkalla. Vanhempainvapaiden jakaminen johtaa miltei väistämättä päivystysvuorojen jakamiseen.

Vielä varoituksen ja kehoituksen sana vauvojen vanhemmille: vauvavaiheessa metatyötä on melko vähän, mutta jos äiti hoitaa silloin kaiken, on riskinä, että homma kaatuu hänen niskoilleen myöhemminkin, kun metatyötä on paljon enemmän.

3. Kalenteri ja kauppalista

Yksi parhaita käytännön työkaluja on kalenteri, johon on koottu kaikki perheen yhteiset menot. Kalenteri asetetaan paikkaan, josta mies ei voi olla huomaamatta sitä, esimerkiksi ruokapöydälle. Pitäisiköhän meillekin hommata. Eräs rouva kertoi kirjoittavansa kalenteriin rakkaudellisia viestejä tyyliin "sulle on suklaapatukka kuiva-ainekaapin ylähyllyllä <3", mikä epäilemättä muokkaa miehen suhteen kalenteriin samantapaiseksi, jollainen oli koiran suhde kelloon Pavlovin kokeessa.

Myös kauppalista on aika kätsy, samoin kännyköiden sovellukset jaettuine kalentereineen. Kokemuksia ei ole, mutta TimeTree-, Wunderlist-, Google keep- ja Trello-sovelluksia on kehuttu.

4. Pidä viikkopalaveri

Päivätyötä tekevä isä kertoi, että he pyrkivät vaimonsa kanssa pitämään sunnuntai-iltaisin palaverin, jossa he käyvät läpi seuraavan viikon menot, kuskaamiset ja ostoslistan. Ajokortiton vaimo on viikot kotikulmilla lasten kanssa, joten ennakointi on erityisen tärkeää. Sunnuntai-illan virkistynyt ja rento fiilis sopi palaverille paremmin kuin esimerkiksi työviikon ja viikkosiivouksen kiristämät perjantai-illat.

5. Priorisoi ja tee yksi asia kerrallaan

Jos metatyö kuormittaa, tee yksi asia kerrallaan, neuvoo asiantuntija. Myös metatyötä voi pyrkiä priorisoimaan ja sanoa joillekin töille ”ei”. Metatyön jakautumisen kannalta on eduksi, jos perheessä hyväksytään erilaisia tapoja hoitaa asiat. 

Topi Linjama

Metatyökeskustelun aloitti Jenny Lehtinen mainiolla tekstillään "Metatyö kunniaan" vuosi sitten. Anna-lehden metatyöjutun lisäksi voit lukaista myös Oton postauksen aiheesta tämän vuoden alusta.

Vieraskynä: Isä, se toinen vanhempi

Rion olympialaisten uutisointi muistutti meille, että kuinka kovaa tahansa nainen lyö tai juoksee, on hän ensisijaisesti äiti.

Yhtä masentavaa on, että media ja julkinen tila muistuttavat meille jatkuvasti, että isä on vanhempana toinen, äitiydelle alisteinen ja vähemmän tärkeä. Kun minusta tuli isä, opin, miltä tuntuu olla sivuroolissa tilanteissa, joissa olin olettanut olevani täysivaltainen, tasaveroinen aikuinen.

Kokemus syntyi lukuisista ohipuhumisista ja -katsomisista sekä tilanteista, joissa sosiaalinen koodisto kertoi isyyteni olevan jotain äitiyden normille alisteista. Toiseuteni vanhempana korostui erityisesti kahdessa tilassa:

1.    Neuvolassa

 

Raskausneuvolassa tunsin vahvasti olevani poikkeama oletetusta, söpö pieni lisä, joka oli uskaltanut tulla äitien, vauvojen, sydänäänien ja hyvää tarkoittavien terveydenhoitajien vaalenpunaiseen maailmaan.

Tulevana äitinä ja isänä meidät kutsuttiin neuvolaan, jossa terveydenhoitaja näytti iloisen yllättyneeltä, että “ai, isäkin on mukana”, mikä sai minut häpeämään läsnäoloani. Hellä terveydenhoitaja jutteli tuttavallisesti puolisolleni ja tulevalle äidille yksikön toisessa persoonassa.  Minua hän ei katsonut, vaan puhutteli ystävällisesti kolmannessa persoonassa: “isä voi istua sinne oven viereen”. Minua nolotti vielä enemmän.

Kun terveydenhoitaja oli katsonut, mitannut ja tarkistanut tulevan äidin, hän ojensi tälle raskauskalenterin, josta “näet, mitä sisälläsi tapahtuu nyt ja tulevien kuukausien aikana”. Minua kiinnosti siinä vaiheessa jokainen yksityiskohta tulevan lapseni kehityksestä ja aloin myös innoissaan selata kalenteria.

“Ai niin, kun kalenterin kääntää toisin päin, siellä on alhaalla pieni isien odotuskalenteri”, hoitaja sanoi – äidille. Kotona kääntelin tovin kalenteria, kunnes pääsin lukemaan pienellä printillä odottavan äidin kalenterista, miten “nyt on aika alkaa nikkaroida tulevalle vauvalle paikka kodissanne”. “Nyt on se vaihe, että sinun on oltava ajokunnossa koko ajan”. “Nyt on aika, että siirrät omat tunteesi syrjään ja keskityt tukemaan odottavaa äitiä hänen tarpeissaan”.

Ahdistuin, mikä oli kalenterin mukaan normaali asia, josta kannattaa jutella muiden isien kanssa. Ahdistuin kehotuksesta lisää.

Toiseuden tunnetta ja jopa ärtymystä aiheuttivat neuvolasta jaetun oppimateriaalin kehotus osallistua vauvan ja äidin elämään. En halua saada kehuja siitä, että kannan vastuuni jälkeläisestäni. En ole sen parempi vanhempi kuin vaimoni, jos pyrimme jakamaan lastenhoidon tasan. En halua osallistua omaan elämääni, haluan elää sitä. En halua siirtää tunteitani syrjään, haluan puhua niistä. Eikä minua kiinnosta nikkaroida.

2. Mediassa

Isien ja isyyden puuttumisen mediassa on silmiinpistävää, vaikka toki esimerkiksi eronnut julkkisisä kertoo, miten "on selvää, että äidin koti on se ykköskoti".

Helsingin Sanomien vanhempien aikapulasta kertovassa kolumnissa muistutetaan, miten pienten lasten äidit jäävät helposti pois juhlista. Samassa lehdessä kirjoitettiin tänä vuonna tärkeä juttu pikkulapsiajan ahdistavista puolista. Juttuun oli haastateltu pelkästään äitejä ja asiantuntijoita, jotka ovat naisia.

Helsingin Sanomien Tiede-sivustolla kehoitetaan vauvan bakteerikannasta kertovassa jutussa käyttämään vauvalta tipahtanutta tuttia äidin suussa. Vauvani sairastaessa etsin internetistä neuvoja kuumeisen lapsen kanssa ulkoiluun. Terveyskirjasto kertoi, että lapsi "voi käydä rattaissa kauppareissulla äidin kanssa, kunhan vaatetus on sopiva". En siis lähtenyt ulos.

Vaikka arvostan sitä, ettei suorituksiani arvostella isyyden kautta, on ohipuhuminen ulossulkevaa. Siksi toivoisin, että jos puhutaan vanhemmuudesta, puhuisimme vanhemmuudesta. Jos puhutaan lapsen kasvatuksesta, voidaanko puhutella lapsen vanhempia sukupuolesta riippumatta? Ja voidaanko opetella puhumaan isyydestä muuten kuin äitiydelle alisteisena terminä?

Johannes Mikkonen on projektikoordinaattori Demos Helsinki -ajatushautomossa.

Hankittavaksi pukinkonttiin: viisi kirjaa isyyden tueksi

Joulu lähestyy. Mikään ei miellytä isää niin paljon, kuin paketista kuoriutuva kirja isyydestä. Tässä joitakin vinkkejä: 

Mattila, E: Ainakin sinä yritit! Isän selviytymisopas. Rationaalipaino. Helsinki

Unohtuiko lapsi päiväkotiin, vaikka olitte sopineet, että on sinun hakuvuorosi? Veitkö lapsen kaverisynttäreille yöpuvussa? Ei se mitään, sillä tärkeintä on, että sinä yritit osallistua. Tämäpä se muuten ei Selviytymisoppaan mukaan olekaan mikään ihan pikku juttu, vaan merkki siitä, että sinä uskot tasa-arvoiseen vanhemmuuteen. Sinä toteutat vanhemmuutta, vaikka kukaan ei odota sinulta yhtään mitään.

Kirja sopii ääneen luettavaksi, sillä siinä on se neuvolasta tuttu lepertelevä sävy, jonka turvalliseen syleilyyn on helppo tuudittautua pitkäksikin aikaa.


Ronkainen, T: Ilon ja etunojapunnerruksen kautta! Toiminnallinen opas juuri isäksi tulleelle. Kustannus AÖ. Tuusula

Kirja liikkuvalle isälle. Teos on tarpeeksi ohut, jotta siihen on helppo tarttua ja sen voi ottaa mukaan vaikka matkalle tai saunailtaan. Kirjassa esitellään seitsemän erilaista treeniohjelmaa, joista osa soveltuu esimerkiksi heti synnytyssalissa suoritettavaksi. Kirjassa annetaan ymmärtää, että kunnostaan huolta pitävä isä on aina askeleen tai jopa kaksi muita isiä edellä. Urheileva isä on positiivinen ja energinen, ei-urheileva isä on jotain muuta.  

Luettuasi  tämän toiminnallisen oppaan saat rohkeutta olla avoimesti parempi, etkä enää epäröi näyttäytyä lastentapahtumissakaan tiukoissa urheiluvaatteissa.     


Korhonen, I: Tunteesta käytäntöön. Haikara kävi ovellasi ja nyt täytyisi sitten tietää mitä tehdä. Pesue-Kustannus. Tampere 

Lapsen saaminen on ennen kaikkea kaikenlaisiin pikku käytännöllisyyksiin liittyvä, ratkaistavissa oleva seikka. Syntymän hetki saattaa olla tunteikas, mutta isän täytyy jo verrattain nopeasti ottaa aktiivinen rooli perheen käytännön pulmien ratkaisijana. Toisen vanhemmista on oltava se, joka tietää mitä tehdä, jos esimerkiksi jokin moottori hajoaa.

Toimivan ja käytännöllisen arjen saavuttamiseksi pariskunta sitoutuu yhdessä perinteiseen ”tarjoan ongelmaan ratkaisun, en empatiaa” -lähestymistapaan. Tämä sitoutuminen tuottaa kirjoittajan mukaan pitkässä juoksussa hyviä tuloksia, riitojen kadotessa perhe-elämästä lähes kokonaan.

Teokseen on lisätty neuvoloissa jaettava kirjanen ”Sitten onkin taas aika lisääntyä”. Television luonto-ohjelmien kieli isyyden peilinä. Kirjasessa syvennytään seksielämässä tapahtuviin, lähtökohtaisesti negatiivisina koettuihin muutoksiin isyyden alkaessa, ja haetaan niihin ratkaisua eläinmaailman lainalaisuuksista.    


Richards, A: Toward a Theory of Metaphysical Fatherhood. Academy Publishing. Aberdeen

Tämä jättimäinen opus tarjoilee 1196 sivua tekstiä isyyden metafyysisistä ulottuvuuksista. Isyyttä lähestytään ontologisena kysymyskimppuna, joka ei sellaisenaan palaudu yhteiskunnallisiin käytäntöihin tai kulloinkin ajassa ja paikassa vallitseviin sopimuksiin. Isyys ei siten myöskään heijastele näiden käytäntöjen tai sopimusten välisiä suhteita, paitsi korkeintaan jollakin olemassaoloa vain vaivalloisesti tai etäisesti koskettavalla leikkauspinnalla, joka on mahdollinen, mutta ei välttämätön.

Toisin sanoen isyyttä itsenäisenä oliona ei ole, vaan isyyden modaliteetit rakentuvat teoksen mukaan selkeimmin erilaisten pelien ja vilpittömän leikillisyyden kautta. Richards esittää, että ainoastaan siihen voimme luottaa, että jonkinlainen maila ja/ tai pallo kädessään hassutteleva isä on kaikkein varmimmin olemassa itselleen ja lapsilleen.  


Nieminen, S: Valvoessani tarpeeksi näen kaiken kuin kuuraisen ikkunaruudun takaa. Romaani vauvastani. Kauno Kustannus. Rovaniemi

Listan ainoa kaunokirjallinen teos, sillä taidetta ei ehdi/ huvita kuitenkaan kuluttaa tämän enempää. Valvoessani tarpeeksi näen kaiken kuin kuuraisen ikkunaruudun takaa on kertomus isästä, joka valvoo vuoden ja oivaltaa sitten jotain tärkeää tunteiden ilmaisusta. Niitä voi ilmaista.

Teos on päiväkirjamainen, lauseet ovat lyhyitä ja selkeitä, konkreettisia. Jostain syystä mies on jäänyt lapsen kanssa yksin, mutta tilanteeseen johtaneita syitä ei avata enempää.

Yölliset havainnot ja tunteet ovat kivuliaita, monelle vauvan kanssa valvoneelle tuttuja ja suurelta osin vaiettuja. Sillä, kuten kertoja toteaa, ”on turvallisempaa kirjoittaa nämä tunteet tähän itselleni, kuin puhua niistä jollekin”. Lukijan eteen tuodaan kärsinyt isä, jolla on vaikeaa yksin, mutta ”selvisiväthän jotkut sodastakin”, tämä toteaa joskus kolmen-neljän aikaan aamuyöstä. Hoivaamalla lasta saattaa päästä lähemmäs itseä. Ja Finlandia-palkintoa.


Vesa Liminka

Ydinperheisyyden kauheus ja kauneus

Kartoitin keskiluokkaistuvan ydinperhe-elämäni heikkouksia, vahvuuksia, uhkia ja mahdollisuuksia.

HEIKKOUDET

Tavaroiden pakkaaminen reissua varten
Kun talossa on monta ihmistä laittamassa tavaroitaan eri paikkoihin ja ne pitäisi yhtäkkiä nopeasti löytää pakattavaksi jotain matkaa varten, eivät ne tietenkään koskaan ole siellä, mistä niitä etsii. Eivät koskaan. Lapsillani on valtava määrä alusvaatteita, mutta jostain syystä niitä ei koskaan löydy mistään jos pitäisi pakata muutamat vaihtopikkarit mukaan reissuun.

Lähteminen jonnekin
Se kaaos. Asioiden vääjäämätön liukuminen käsistä. Pakkaamisen helvetillisys jo käsiteltiin, mutta ei siinä suinkaan kaikki. Kun tulee aika lähteä, taantuvat lapset viisi vuotta ikäistään nuoremmiksi ja ne kaikkein käsittämättömimmät toheloinnit ja huonoimmat vitsit ja aikaavievimmät asiat, jotka on tehtävä juuri sillä hetkellä muistuvat mieleen juuri silloin.

Toisten jälkien korjaaminen
Omien sotkujen siivoaminen ei haittaa, mutta vaikka joskus on ihan perusteltua jättää niitä myös toisen siivottavaksi, liittyy siihen lähes aina omanlaisensa turhautuminen. Muiden jälkiä on inhottava siivota, vaikka miten vakuuttelisi itselleen, että ei siinä mitään. Ja kun talossa on lapsia, on muiden jälkiä aina hyvin paljon siivottavana. Se juusto on aina pöydällä vielä tunti sen jälkeen kun kasivee on käynyt laittamassa välipalaa.

VAHVUUDET

Ruoanlaitto
Olen elävä todiste siitä, että ei tarvitse olla erityisen hyvä kokki nauttiakseen ruoanlaitosta. Se konkreettinen käsillä tekeminen ja työnsä tuloksen näkeminen, haistaminen ja maistaminen saman tien on kenties helpoin tapa päästä nopeasti flow-tilaan.

Pyykkien laittaminen
Pyykkien laittaminen on niin kevyttä, vaivatonta ja yksinkertaista puuhaa, että se jättää tilaa ajatuksille tai muulle oheistekemiselle. Iso korillinen puhtaita pyykkejä tarkoittaa hetkeä podcastin, radio-ohjelman, telkkariohjelman tai musiikin kuuntelemiseen ilman sitä lapsiperheen arjesta useimmille tuttua huonoa omaatuntoa, joka sellaisesta seuraa jos samalla ei tee mitään "hyödyllistä". Lisäetuna tulevat vielä puhtaiden kankaiden tuoksut.

Uunin lämmittäminen
Tulen sytyttäminen leivinuuniin tuottaa sellaisen, jollakin tapaa niin primitiivisen ilon tunteen, että siihen ei kyllästy. Samalla uunin polttaminen sitoo siihen paikkaan määräajaksi, mutta ei vaadi suurta vaivaa. Muutaman tunnin ajan on pysyttävä sen tulisijan lähellä ja lisättävä välillä, joten se avaa omanlaisensa pakotetun rauhoittumisen ajan.

UHAT

Tunaroivat lapset
"Ei, älä laita sitä sinne!" "Älä jätä sitä siihen!" "Laita se jääkaappiin!" "Jos lähdet kouluun, kannattaisiko ottaa mukaan reppu!?" "Ei, et voi lähteä kello kahdeksan aikaan arkipäivänä kolmen kilometrin päähän gymille!" "Katso autot, ennen kuin ylität tien!"
Pienet ja vähän isommatkin lapset ovat uskomattomia tunareita. Elämisen taidot ovat vielä hyvin vajaat ja vaikka asian tietää, niin on vaikea olla turhautumatta monta kertaa päivässä.

Arki tappaa parisuhteen
Kun on ollut päivän töissä, ja toiset viisi tuntia pyörittänyt kotia, harrastuksia ja ties mitä, ei välttämättä enää kymmenen aikaan illalla jaksa romanttisesti vikitellä puolisoa haureus mielessään. Kumpikaan ei kovin usein jaksa tehdä aloitetta, joten mitään ei kovin usein tapahdu. Ja kyse ei ole pelkästään seksistä. Arkiseen, puuduttavaan rytmiin jumahtaminen syö helposti leijonanosan elämänilosta, jos asialle ei tietoisesti tee jotain.

Keskiluokkainen ydinperhe -ahdistus
Kaksi lasta, lemmikit, talo ja auto, ylemmät korkeakoulututkinnot, työt asiantuntijahommissa, prekaari tilanne kuten kaikilla nykyään, mutta pärjätään, lomareissu kesällä ja talvilomalla ehkä kylpylään, pojat sählykerhossa. Ulkoisesti vaikutamme ihan tavalliselta, toimeentulevalta keskiluokkaiselta ydinperheeltä. Kauhea ajatus, että ehkä olemme sellainen.

MAHDOLLISUUDET

Perheen tarjoama välitön läheisyys ja rakkaus
Parhaimmillaan perhe-elämä tuottaa pakahduttavia onnentunteita. Eikä se pahimmillaankaan ole missään vaiheessa ollut niin paha, että siitä oikeasti haluaisi pois.

Ilo lasten kasvamisesta ja kehittymisestä
Lasten hoivaaminen ja opastaminen on uuvuttavaa, joskus stressaavaa ja usein runsasta univelkaa aiheuttavaa hommaa, mutta toisaalta se on myös loputtoman mielenkiintoista. Lapset eivät lakkaa yllättämästä ja osa niistä yllätyksistä on myös suloisia, mukavia ja pakahduttavia.

Sitten kun -asiat voivat oikeasti toteutua
Pää pursuilee usein kaikenlaisia ideoita ja suunnitelmia, joista kaikki eivät toteudu ikinä, mutta osa kyllä. Kun välillä pysähtyy katsomaan taaksepäin, huomaa, että hämmentävän moni kaukainen haave tai sumuinen unelma on totta tässä ja nyt.

Pasi Huttunen

Pienen ihmisen paras ystävä

Tuli koira kylään. Valloitti pienen sydämen. 

Kuvat: Antti Pitkäjärvi

Onko vanhemmuudessa mitään hyvää?

Kuvan lapset eivät liity blogitekstiin millään tavalla. Kuva lavastettu.

Kirjoitan tätä blogitekstiä lastenhuoneessa. Röhnötän selkärankaani ajatellen aivan liian huonossa asennossa nettikirppikseltä hankitussa oliivinvihreässä nojatuolissa. Tuolista lähtevä mummoloista, mökeiltä ja ullakoilta tuttu ummehtunut haju leijailee hiljalleen sieraimiini. Nojatuoli hankittiin tarpeeseen ja sen paikka on valkoisen kerrossängyn vieressä. Hajun muistan todennäköisesti aina. Se tuo mieleeni lasten nukuttamisen.

Kello hipoo jo iltakymmentä eikä alasängyn asukas nuku. Aamulla minua odottaa reilu parikymmentä alakoululaista tiedonjanoisena. Lapseni ei ymmärrä, että haluaisin itsekin jo niin mieluusti levätä. Hän ulisee nenä tukkoisena ja silmät punertavina vieressäni. Oikea jalkani on nostettu esteeksi sängyn reunalle ettei päiväkodin päiväuniennätyslapsi karkaisi omille teilleen. Nousen tuolista pieneksi hetkeksi vaihtamaan cd-soittimen äänikirjaa Norosesta Nopolaan ja ipana ymmärtää tilaisuutensa tulleen. Saavutan lapsen olohuoneessa ja raahaan rimpuilevan ihanuuden takaisin sänkyyn. Yläsängyssä nukkuu nelivuotias kylmähaude ranteeseen kiedottuna. Hän nukahti nopeasti tapahtumarikkaan päivän päätteeksi. Lopullisen iskun taisi antaa särkylääke.

Olen istunut tässä nojatuolissa paljon. Pääosin lapset nukahtavat kohtuullisessa ajassa, mutta toisinaan kerrossängyssä huudetaan pollat kirkkaanpunaisina päivän rasitusta ulos ja vaaditaan ruokaa, juomaa, Hakkaraispastilleja, unikavereita, äitiä, isää, hierontaa tai selkään piirtelyä. Kyllä minä nytkin niin odotan, että vieressäni kuperkeikkaa harjoitteleva ihmisverso simahtaisi ja minulta poistuisi hetkeksi vastuu.

Hetkinen! Onko minulla mitään positiivista kerrottavaa lapsiperhearjesta? Onko pikkulapsivaihe vain nukuttamista ja vastuuta? Voi olla, että vuosi hoitovapaalla on saattanut kirvoittaa enemmän sanottavaa  kurakossa rämpimisestä kuin perheonnesta. Löydänkö vanhemmuudesta mitään hyvää? Paradoksaalista on, että ensin lapsia toivotaan, rukoillaan tai hankitaan. Sitten väsytään ja hermot on riekaleina. Hieron oikealla kädellä lapsen pieniä varpaita ja ensimmäiset rauhottumisen merkit alkavat näkyä.

Luin äskettäin lehdestä, että perheen perustamiseen on noussut valtava kynnys. Sukukypsä kansanosa steriloi, panikoi rimakauhun riivaamana. Parhaassa lisääntymisiässä olevat saavat julkisesta vatuloinnista kuvan, jossa vanhemmuus sulkee valtavan määrän asioita elämästä, arvioi Hesarissa Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch. Ylelläkin saa jatkoa ruuhkavuosiin keskittyvä Marja Hintikka Live, jossa syksyn lähetyksien teemana on vanhemmuuden pelot. Toivottavasti vanhemmuuden kynnyksellä seikkaileva katsoja saa hitusen luottamusta tulevaan ja rimaa mieluummin lasketaan kuin annetaan perhearikihuolipuheen vallata kansaa. Muuten kuolemme sukupuuttoon.

Kysyessäni ystäväperheiden mielipiteitä lapsien merkityksestä olivat vastaukset toivoa herättäviä. ”Mun mielestä on ainaki huikea seurata lasten kasvua ja kehitystä. Lapset pitävät jalkani maassa.” ”Lapset helpottavat eksistentiaalista tuskaa elämän rajallisuudesta. Kuolema ei ahdista kun näkee itsensä yhtenä lenkkinä sukupolvien ketjussa. Ja kyllähän sitä odottaa, että ne huolehtii sitten itsestä kun omat kyvyt ei enää riitä.” Viimeinen kommentti on ehdoton suosikkini, mitä tulee lapsilukumäärään: ”Mitä enemmän ja nuorempana, sen parempi”.

Poikamiehenä viehkeää elämää viettäessäni jutut vanhemmuudesta ja lapsiperhe-elämästä menivät samaan lokeroon terästehdas- ja inttijuttujen kanssa. Synnyinseudullani Toriniossa kuuntelin kokeneiden terästehdastyöläisten hitsipillinhajuisia juttuja tehtaan elämästä kaiken sisään sulkevien porttien sisällä. Samalla hartaudella kuuntelin armeijaan ehtineiden kavereiden tarinoita. Hylsyjen ropistessa piirsin koko tuntemattoman maailman mieleni avaruuteen kuvitellen kaiken valmiiksi. Kun alokasaikani vihdoin koitti, astuin terästehtaan porttien sisälle sinisissä haalareissa tai sain ensimmäistä kertaa lapseni syliin, olin täyteen pumpattu ennakkoluulopallo. Todellisuus oli aina toisenlaista, eikä tarinoiden maailma ollut mitään siihen verrattuna, mitä sain itse kokea. Inttiä tai tehdasta en kaipaa pätkääkään, mutta lapsia tulee helposti ikävä.

Kello alkaa olla jo seuraavan vuorokauden puolella. Lapsi on nukahtanut. Ehkä menen nukkumaan. 

(Sitä en enää viitsinyt mainita, että tutkimusten mukaan parisuhdeonnikin notkahtaa lasten ollessa pieniä.)

Antti Kanto

Isä huutaa ja mitätöi

"Faija on ihan paska", tiivisti nuori mies, jonka isä huusi, mitätöi, nimitteli, tukisti ja nöyryytti häntä muiden nähden, kun hän oli lapsi. Mies kertoi toivoneensa usein, ettei isä tulisi töistä kotiin, koska isän läsnä ollessa piti pelätä ja olla varpaillaan.

Isän käytökselle on nimi: väkivalta. Väkivalta on väärin eikä sitä pidä hyväksyä milloinkaan, kaikkein vähiten silloin, kun väkivallan kohteena on puolustuskyvytön lapsi.

Väkivalta on salakavalaa. Uhri alkaa pitää itseään syyllisenä väkivaltaan ja häpeää. Hän ajattelee, että hänen kuuluukin kärsiä, koska hän on niin huono. Mutta uhri ei ole syyllinen tai huono. Yksikään lapsi ei ole ansainnut mitätöintiä, nöyryytystä tai tukkapöllyjä.

Nuori mies kertoi, että isä ymmärsi toimivansa väärin. Silloin tällöin isä putosi itsesyytösten kuoppaan, katui ja pyysi tekojaan anteeksi. Mutta katumus ja anteeksianto harvoin muuttavat väkivallan tekijän käyttäytymistä. Niinpä nuoren miehen isäkin jonkin ajan kuluttua taas huusi ja mollasi. Pahimmassa tapauksessa uhri syyttää itseään vielä siitäkin, ettei ole kyennyt antamaan väkivallan tekijälle anteeksi.

Lapsuudessa koettu väkivalta ja jatkuva pelossa eläminen vaikuttavat lapsen psyykkiseen kehitykseen. Väkivalta heikentää itsetuntoa, vääristää minäkuvaa ja lisää riskiä sairastua masennukseen ja muihin psyykkisiin sairauksiin. Se aiheuttaa oppimisongelmia ja vaikeuttaa tunneilmaisua.

Lapsuuden väkivalta pakotti jatkuvaan varuillaoloon, kertoi nuori mies. Kielteiset tunteet piti tukahduttaa, jotta isä ei suuttuisi. Sisällä oli iso kielteisten tunteiden möykky, jonka käsitteleminen aikuisuudessa oli työlästä.

Nuori mies ymmärsi isänsä käytöstä, sillä tämä oli omassa lapsuudessaan joutunut samantapaiseen myllyyn. Mies ymmärsi senkin, ettei se tee väkivallasta hyväksyttävää. Traagista oli, ettei isällä ollut voimia tai keinoja saada väkivallan kierrettä poikki. Isän kyvyttömyys muuttaa omaa käytöstään osoittaa, että myös väkivallan tekijä tarvitsee apua päästäkseen kuviosta ulos. Tämän nuoren miehen mahdollisuudet ovat tässä suhteessa paremmat: hän tiedostaa toimintansa vaikutukset isäänsä paremmin, kykenee puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä ja hänellä on ammattiapua saapuvilla.

Lapsiin kohdistuva väkivalta näyttää onneksi vähenevän. Tilasto poimittu täältä

Ehkä tätä juttua lukee sellainen, joka tunnistaa itsensä väkivallan uhriksi tai tekijäksi. Molemmissa tapauksissa voit kääntyä esimerkiksi Kriisikeskuksen puoleen, varmistin asian heiltä äsken. Eikä haittaa, vaikka väkivallasta olisi vuosikymmeniä: vanhojakin asioita voidaan tarvittaessa käydä läpi, sieltä sanottiin. Väkivallan, häpeän ja salailun ketjut kannattaa katkaista. Sanoipa kriisityöntekijä niinkin, että lapsuuden väkivaltakokemukset aktivoituvat usein silloin, kun oma lapsi tulee siihen ikään, jolloin itse kohtasi väkivaltaa. Myös Perheasiain neuvottelukeskukseen voi ottaa yhteyttä, mikäli herää tarve käydä läpi väkivaltakokemuksia.

Rikosuhripäivystys auttaa, jos epäilee tai tietää joutuneensa rikoksen uhriksi tai todistajaksi. He auttavat viemään asiaa tarvittaessa eteenpäin. Tietoa väkivallan vaikutuksista löytyy esimerkiksi MLL:n Vanhempainnetistä. Sivuilla on myös paljon vinkkejä vanhempien tunteiden hallintaan. 

Topi Linjama

PS. Sinä nuori mies, älä unohda, että olet rakastettava. Ja sinä, tarinan faija, älä luule, että olet ihan paska. Paljon asioita voi korjata vieläkin, jos vain löytyy tahtoa ja uskallusta käydä päin vaikeita tunteita.