keskiviikko 31. elokuuta 2016

Oksennuspyykki vei parisuhdeajan

”Tuntuuko, että parisuhteenne keskusteluyhteys on hukassa? Koetko, että erilaisuutenne johtaa toistuvasti yhteentörmäyksiin? Kaipaatko suhteeseenne läheisyyttä ja intohimoa?”

Parisuhde on matka. Pitkä matka, johon kannattaa varautua.
Kuva: Antti Pitkäjärvi
Näillä kysymyksillä alkaa esittelyteksti parisuhteen verkkokurssista, parisuhdetrippi.fi -nettisivulla. Nopea vastaukseni jokaiseen kysymykseen on: ”kyllä, mutta ajoittain”. Parisuhteen dynamiikkaan vaikuttavat kymmenet isot ja sadat pienet asiat. Mutkat suoristaen, parisuhteemme sujuu, jos kumpikaan ei ole erityisen väsynyt. Lasten hoitaminen vie aikaa ja energiaa. Välillä silmäpussit roikkuvat raskaina kuin S-marketin kauppakassit. Iltaisin, kun vihdoin koittaa yhteinen aika, ei ajatus tahdo kulkea. Tartun luontevammin Byggmaxin mainoslehteen kuin katsomaan vaimoani syvälle silmiin ja pohtimaan syvällisesti parisuhteemme tolaa.

Parisuhdetrippi -verkkokurssi etenee pääpiirteissään keskustellen ja kurssia voi suorittaa omaan tahtiin. Kurssi on matka, jonka aikana tullaan enemmän tietoiseksi toisen aatoksista ja pysähdytään hetkeksi kysyen: ”miten meillä menee?” Parisuhdetripin tekijät olivat yhteydessä Lapsellisiin miehiin ja tarjosivat mahdollisuutta kokeilla parisuhteen verkkokurssia. Kysyin vaimolta, hän näytti vihreää valoa ja päätimme kokeilla. Saimme sovittua erään toukokuisen sunnuntai-illan, jolloin kurssi alotettaisiin.

Vaimon lukiessa Tatua ja Patua lapsille iltasaduksi painelin keittiötä siivoamaan. Keittiösiivouksen lomassa väsäilin salaattiannokset valmiiksi odotettua kahdenkeskistä aikaa varten. Salaattipeti, päälle hömppeet ja vuolas loraus oliiviöljyä päälle. Leipäpalat paahtimeen ja koska oli tapahtumassa jotakin vähän enemmän, kaivoin kaapista kynttilänpätkän esille. Ei muuta kuin kirjautumaan sisään ja verkkokurssi käyntiin. Kaikki oli valmista.

Vaimoni viipyi pitkään lastenhuoneessa. Kello kävi ja siirsin salaattiannokset jääkaappiin. Kuulin esikoiseni valittavan vatsakipua, mutta viimein hänkin nukahti ja nukuttaja tuli nukutuspuuhista silmät sikkaralla. Lastenhuoneesta kuului kakomista. Säntäsimme huoneeseen. Näky ja haju on tallentunut mieleeni tarkasti. Hiukset, kasvot, peitto, tyyny, sänky, legolaatikko. Oksennusta oli kaikkialla. Tunteja kestävä pesu-, suojaus- ja siivousurakka alkoi. Yön pimeydessä oksentamisen aloitti nuorimmainen. Aamulla george teki tuttavuutta vaimoni kanssa. Viikon päästä muistin Parisuhdetripin.

***

Antin tarina kuulostaa tutulta. Parisuhdepohdinnoille ja toisen syvälliselle kohtaamiselle jää vähemmän aikaa kun toisella lapsista on paskat housussa ja toinen oksentaa samaan aikaan. Eikä se pienten kanssa ole niin kovin harvinainen tilanne. Ruuhkavuosien aikana on työlästä ja usein mahdotonta löytää aikaa parisuhteen hoitamiseen ja moni pari itse asiassa matkaakin omiin suuntiinsa niiden dramaattisten vuosien aikana.

Meillä on sama tilanne kuin Antilla vaimonsa kanssa: pikku hiljaa olemme tarponeet kurssia eteenpäin, joskin se on vasta alkutekijöissä. Taitaa jäädä tekemättä loppuun. Trippi ei lähtenyt jotenkin vetämään.

Sen verran mitä ehdimme sitä suorittamaan, oli konsepti vaivaton ja näppärä. Hiukan meitä puolisoni kanssa mietitytti käytössä olleen matkailuteeman käyttö. Pakettimatka viittaa johonkin poikkeukselliseen ja väliaikaiseen. Parisuhdettamme emme oikein saaneet päissämme soviteltua tähän muottiin. Teknisen toteutuksen kannalta matkailuvertaus kuitenkin toimii hyvin. Se auttaa jakamaan tehtäväpaketit loogisesti johdonmukaisiin kokonaisuuksiin ja kurssi tuntuu etenevän. Siihen ei kyllästy.

Tällä hetkellä lapset ovat kouluiässä, mutta muuraamme uunia. Sen seurauksena eukko pakeni rakennuspölyä yläkertaan lastenhuoneeseen uunityömaan vieressä olevasta makuuhuoneesta. Itse halusin jäädä omaan sänkyyn. Eri paikoissa nukkuminen ei ainakaan tällä kertaa viittaa parisuhdekriisiin, mutta kyllähän se läheisyys on jäänyt vähän vähemmälle. Olen sentään onnistunut nousemaan aamuisin ennen uunimuurarin saapumista. Olisi vähän liikaa herätä sen kanssa.

Parisuhde ei ole rikki, joten on vaikea tuntea suurta tarvetta sen korjaamiseen. Paitsi, että sanonta ei sovellu parisuhteesta puhumiseen. Parisuhteen ei tarvitse olla kriisissä, jotta sen eteen voi tehdä jotain, mutta jos sen eteen ei tee mitään, on se luultavasti pian kriisissä. Sen vuoksi Parisuhdetrippi -verkkokurssin konsepti on samaan aikaan nerokas että huonosti toimiva. Keskusteluun pakotettuna kävimme puolison kanssa läpi asioita, joiden kanssa olisimme muuten varmaan menneet kaikessa hiljaisuudessa koskaan niitä mainitsematta hautaan. Opin uutta ihmisestä, jonka kanssa olen viettänyt melkoisen tiiviisti aikaani kymmenen vuotta. Trippi kannustaa tekemään jotain hyvin tärkeää ja antaa siihen välineitä, mutta toisaalta verkkokurssi ei hengitä niskaan, joten se helposti jää.

Kuten Anttikin sanoo, pitkän kotona tai jossain muualla tehdyn työpäivän jälkeen on mukava illalla päästää itsensä helpolla ja tehdä jotain mukavan vaivatonta. Mieluusti luen kirjaa tai katson telkkarista elokuvan tai sarjan. Itse asiassa usein elokuvakin tuntuu liialta vaatiessaan jopa yli kahden tunnin mittaisen sitoutumisen. Avaa siinä sitten sydäntäsi joskus hyvinkin isoista asioista.

Parisuhdetripin arvo lienee siinä, että keskenjääneenäkin se kannusti vihdoin varaamaan aikaa parisuhteen ruotimiseen vaikka edes mitään esineitä ei vielä heitelty. Ja jos olisimme maksaneet kurssista, olen varma, että olisimme tahkonneet sen loppuun ihan periaatteesta. Parisuhdetrippi toimii eräänlaisena ennaltaehkäisynä, sillä rankkoina aikoina tai suoranaisessa kriisissä parisuhteen pohtiminen onnistuu vielä huonommin.

Antti Kanto & Pasi Huttunen

Parisuhdetripin ihmiset lähestyivät Lapsellisia miehiä yhteistyötarjouksella. He toivoivat perheellisiltä ihmisiltä rakentavaa palautetta kurssista ja sitä vastaan saimme maksutta tunnukset palveluun. Mainittakoon, että jo parisuhdetrippiväki mainitsi heti alkuun, että eivät odota näkyvyyttä blogissa. Eivät sitä toki kieltäneetkään antamasta. Parisuhdetrippi kuvailee olevansa "pakettimatka pariskunnille, jotka haluavat syvempää keskusteluyhteyttä, rohkeampaa tunteiden ilmaisua, kykyä hallita törmäystilanteita ja päästä lähemmäs toista."

lauantai 27. elokuuta 2016

Koulunaloitustunnelmia.









Meillä alkoi kolmannen lapsen koulutaival. Ei liikutuksen kyyneleitä. Pelkkää riemua. 

Kuvat: Antti Pitkäjärvi

torstai 25. elokuuta 2016

Isän unikoulu – pitkillä yöunilla superihmiseksi?

Murehdin koko viime vuoden tasaisesti sitä, kuinka tulisin selviytymään järjissäni juuri alkaneesta työ-, päiväkoti-, koulu- ja harrastusrumbasta. Ahdistunut mieleni maalaili kauhukuvia, joissa herään rikkonaisten öiden jälkeen kiireisiin aamuihin ja herätän  yhteistyöhön kykenemättömät lapset. Ärisen ja huudan, etsin vaatteita, kiroilen, tuskailen ja kärsin. Hektisen työpäivän jälkeen haen pitkästä päivästä uupuneet lapset, vettä sataa, olen stressaantunut, voimaton ja ahdistunut. Unohtelen asioita, vaimoni muistuttelee ja moittii. Lapset myöhästelevät harjoituksista ja minä töistä. Syömme einesruokaa, ja poden syyllisyyttä siitäkin. Teen virheitä töissä, kotona ja vapaa-ajalla ja otan jatkuvasti milloin kenenkin haukkuja vastaan. Illalla, kun lapset on saatu auttavasti pestyä ja pantua nukkumaan, pelkään jääväni jostain tärkeästä paitsi, jos itse menen maata.  Valvon ruudun ääressä mieli tyhjänä pari tuntia, kunnes viimein raahaudun sänkyyn suunnattoman väsähtäneenä valmiina ottamaan tulevan yön heräilyt ja seuraavan päivän arkikaaoksen.

Koska olen ratkaisukeskeinen ihminen, aloin pohtia, voisinko mahdollisesti itse vaikuttaa siihen, millaista työssäkäyvän perhearkeni tulee olemaan. Tulin siihen tulokseen, että ainoa asia, johon voin itse vaikuttaa, on oma nukkumaanmenoaikani. Sain vahvistusta oivallukseni tutkimuksista, joista kertovia juttuja luin iltapäivälehdistä. Asiantuntijoiden neuvot olivat vanhoja tuttuja: käy ajoissa ja aina samaan aikaan nukkumaan, älä kajoa elektroniikkaan puolta tuntia ennen nukkumaanmenoa, harrasta liikuntaa, vältä alkoholia ja stressiä, syö terveellisesti. Ystäväni kertoi nukkuvansa joka yö kymmenestä kuuteen, minkä ansiosta hän kertoi kokevansa itsensä lähestulkoon kaikkivoivaksi. Koin suorastaan herätyksen: jos malttaisin mennä aikaisin nukkumaan, olisin päivisin energinen ja pirteä eivätkä arjen kiireet tuntuisi missään.  Minusta tulisi energisen ystäväni kaltainen, kaikkivoipa, alati energinen mutta toisaalta zeniläisen tyyni hahmo.

Tapani mukaan asetin ennen töiden alkua tavoitteet korkealle. Suunnittelin meneväni nukkumaan yhdeksältä ja herääväni viiden–puoli kuuden aikaan, jotta minulla olisi kylliksi aikaa tehdä lyhyt, 30­–45 minuuttia kestävä peruskuntoharjoitus, säästä riippuen ulkona juosten tai sisällä soutulaitteella hikoillen. Iltaurheilua välttäisin, koska se nostaa tunnetusti kehon vireystilaa ja hankaloittaa nukahtamista. Halusin myös itselleni pitkän ja rauhallisen aamuhetken Hesarin, puuron ja kahvin parissa. Mielessäni kaikui vanhan kansan sanonta: ”Aamusta se päivä pisin on.” Halusin myös eroon piinallisesta, iltaisin yllättävästä Fear of missing out -syndroomasta, tunteesta, joka estää käymästä yöpuulle ennen puoltayötä, koska kaikki oikeasti merkittävät asiat ihmisen elämässä tapahtuvat tietenkin arkena kello 22–01.
Töihin paluusta on nyt kaksi viikkoa, ja on aika tarkastella alustavia tuloksia. Miten uusi, askeettinen mutta kaikki väsymys-, stressi- ja mielialaongelmani ratkaiseva elämänmuutokseni on lähtenyt liikkeelle? Olenko muuttunut tai vähintäänkin muuttumassa tyynen rauhalliseksi ja väsymättömän aktiiviseksi yli-ihmiseksi? Antakaa minun kertoa.
Olen kuin olenkin käynyt nukkumaan varhain, usein jo ennen kello kymmentä. FOMO-syndrooma oli harhaa, sen voin paljastaa jo tässä vaiheessa. Jos olen saanut unen, eivät elämättä jääneet myöhäisillan tunnit ole harmittaneet aamulla lainkaan, päinvastoin. Ongelmana on kuitenkin ollut juuri nukahtaminen, varsinkin alkuun. Työt jännittivät, kesälomarytmi oli päällä. Hikoilin lakanat märäksi. Ongelmia tuli myös viikonloppuna – en sittenkään malttanut lopettaa iltaa kello kymmeneen. FOMO yllätti taas: pelkäsin missaavani jotain tärkeää. Lauantaiaamuna nukuin pitkään, mikä kostautui sunnuntai-iltana. Nukkumatti ei tullut.
Monina iltoina olen kuitenkin nukahtanut varsin aikaisin, en toki yhdeksältä, kuten alun perin kunnianhimoisesti suunnittelin, mutta ennen puolta yhtätoista kuitenkin. Arkisin olen käynyt levolle viimeistään kymmeneltä, usein jo aiemmin. Ja kas, mitä olen havainnut: töissä on olo tuntunut energiseltä, jopa rauhalliselta. Yläkoulun opettajan työ kun on sellaista, että siinä hermojen menetys on aina tappio, jos räyhäämisen nyt missään ammatissa voi hyödyksi sanoa olevan.
Aamut ovat myös olleet kohtuullisen rauhallisia, vaikka täytyy jälleen myöntää, että ihan tavoitteeseeni en ole päässyt, ainakaan vielä. En nimittäin ole jaksanut käydä aamulenkillä, enkä juuri urheilla töiden jälkeenkään. Aamuisin olen valitettavasti muutaman kerran hermostunut lapsiin, samoin iltaisin. He eivät ole ymmärtäneet, että isillä on elämäntaparemontti menossa, ja jatkaneet aamukiukuttelua ja iltariehumista, päiväkodista, eskarista ja koulusta uuvahtaneet ressukat.
Illat taas kuluvat lapsiperheessä lasten harrastusten, ruoan valmistuksen ja siivoamisen merkeissä. Iltaurheilu taas on yöunista pois, ja jos siihen lähden, on kierre valmis. Tekemistä siis riittää vielä. Tahdon aamu-urheilun elämääni, mutta se vaatii lisää säännöllisyyttä, parempia ja tasaisempia öitä ja hieman aikaisempia herätyksiä. Seuraavaksi aion rauhoittaa viikonloppuillat ja sammuttaa valot ennen kymmentä myös perjantai- ja lauantai-iltoina. Herätys siirtyy nykyisestä puoli seitsemästä varttia vaille kuuteen, jotta tilaa riittää peruskuntolenkille. Arkisin ilta siirtyy tunnilla taaksepäin.
Ennen joulua haluaisin olla valmis: kaikkivoipa, uusi superihminen. Katsotaan, miten käy.

maanantai 22. elokuuta 2016

Koskettamisen ihanuus ja vaikeus

Aina ei ole helppoa olla suomalainen mies: kosketat naista ja se tulkitaan flirtiksi, kosketat miestä ja sinua pidetään homona, kosketat lasta ja sinun epäillään olevan pedofiili. Puolisoa saa sentään pussata, mutta mieluummin pimeässä peiton alla.

Taina Kinnunen on analysoinut suomalaisten kosketuselämänkertoja. Kinnunen kuvaa kosketuksen puutetta kansantaudiksi, jota ei ole otettu vakavasti.

Oma elämänkertani alkoi käsittääkseni lupaavasti. Vauvaiässä olin paljon vanhempien ja sisarusten sylissä ja lähellä äitiä, mistä kerroin imetyspostauksessa keväällä. Ennen kouluikää olin pikkuveljen kanssa isän sylissä ja kainalossa iltasatua kuuntelemassa, ja illalla äiti tai isä kävi lukemassa iltarukouksen. Erityisen mukavaa oli, kun isä silitti kämmenselällä poskeani. Toivoin, ettei hän lakkaisi koskaan silittämästä.

Kouluiässä myönteinen koskettaminen väheni, kunnes teini-iässä katosi suunnilleen kokonaan syystä että äiti poistui elämästämme. Harvinaisena huippuhetkenä kehomuistiini ovat painuneet kivan tytön peukalot, kun hän ysiluokalla opon tunnilla hieroi pianonsoitosta kiristyneitä hartioitani.

Kosketusköyhässä ympäristössä eläneelle seurustelu oli kehollisesti hämmentävää. Kädestä pitäminen - oih, ensisuudelma - oooh! Toisen ihmisen lempeän kosketuksen vähittäinen hyväksyminen kulki yhtä jalkaa vähittäisen itsensä hyväksymisen kanssa. Rakkaan ihmisen kosketusta oli ja on yhä vaikea hyväksyä silloin, kun on pudonnut itseinhon vastenmieliseen tilaan.

Halauksen puute sairastuttaa. Kuva: Antti Pitkäjärvi
Myönteinen koskettaminen on ihmiselle elintärkeää, sanoo tutkimus. Kosketus kasvattaa lapsesta ehjän ihmisen ja sitoo satunnaiset seksikumppanit yhteen. Eläinkokeessa apinalapsista, joita ei kosketettu, tuli vähitellen häiriintyneitä ja stressaantuvia, kerrotaan Hesarissa. Koskettaminen lisää rakkaus- ja luottamushormoni oksitosiinin tuotantoa. Tämä hormoni vaikuttaa kiintymyssuhteen muotoutumiseen, lisää kivunsietoa ja empatiaa, edistää sosiaalista oppimista ja kohentaa mielialaa.

Tunnistan koskettamisen tärkeyden - ja toisaalta sen, kuinka estynyt, sovinnainen ja arka olen koskettamaan. Huomaan myös lankeavani hölmöyteen: yritän välittää omille lapsille oman lapsuuteni hyviä kokemuksia ikään kuin ne olisivat ainoita myönteisiä mahdollisuuksia, enkä onnistu, ja tunnen siitä syyllisyyttä. Toivon ja uskon, että lapsilleni silti [vaikka en silitäkään heidän poskeaan iltaisin] rakentuu riittävän vahva perusturvallisuus ja he tuntevat olevansa kannettuja.

Runoksi etäännytettynä voin sentään suudella vaikka kaikkeutta.
Kun sinä saavut,
valkenee päivä,
kukat puhkeavat lauluun
ja kaksi lintua
levittää terälehtensä.

Kun sinä alat puhua,
suutelen sinua suulle
kunnes pihlajat kukkivat vainiolla
vilja nousee oraalle
ja korjataan.
Topi Linjama

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Koulun alku ja vapauden huuma

Haikeudestaan huolimatta oli se tietysti iso helpotus kun viimeinenkin lapsi katosi päiväksi uuden luokkansa myötä uuteen, ekaluokkalaiseen elämäänsä. Vapauteni suunnitella tulemisiani ja menemisiäni lisääntyi tuntuvasti kun toinenkin lapsi kulkee nyt itse kouluun, iltapäiväkerhoon ja takaisin.

Vanhemmat seurasivat liikuttuneina ja hiukan hämmentyneinä
lastensa katoamista uuteen elämäänsä koulun uumeniin.
Miksi siis haikeaa? Yksi vaihe elämässä päättyi peruuttamattomasti siihen kun nuoremman poikani nimi huudettiin ja hän kirmasi sinne koulun uumeniin ryhmänsä kera. Nyt olen koululaisten isä. Se on aivan eri asia kuin olla vauvan, taaperon, päiväkoti-ikäisen tai eskarilaisen isä. Kyllä se pojan nimen kuuleminen vähän kirpaisi. Roska meni ehkä silmään.

Molemmilla lapsillani on vielä paljon viime viikkoa konkreettisemmin oma, minusta erillinen elämä. Se on todella hienoa, se avaa monia uusia ovia kaikille perheessä ja on tietyllä tavalla kammottavaa. Irti päästäminen vaatii vähän ajatustyötä ja totuttelua.

En enää päivittäin tapaa opettajia, jotka lapsiani päivät kaitsevat. Wilma on näppärä, mutta ei sama asia, eikä tarkoituskaan ole pitää yhtä tiiviisti yhteyttä kuin päiväkodin henkilökunnan kanssa. Ja niin kuuluu ollakin. Nyt ollaan yhä enemmän sen varassa, että minä vanhempana pidän keskusteluyhteyden auki suoraan lapsiini, jotta edes jollain tavalla pysyn kärryillä siitä, mitä he ajattelevat ja mitä heidän elämässään tapahtuu.

Samalla minulla on nyt toinenkin lapsi, jonka läksyissä auttelen tarpeen mukaan. Se on lähes poikkeuksetta mukavaa puuhaa, koska on äärimmäisen mielenkiintoista tehdä samalla huomioita siitä, mitä pentu osaa, mitä oikein vielä ei ja mikä hänelle tuntuisi olevan se oma juttu. Nyt kun ovat kumpikin vielä peruskoulun alkutaipaleella, riittää osaaminenkin auttamiseen oikein hyvin. Tämä on sitä kiehtovaa uutta, joka tulee siitä, kun talossa asuu yhtäkkiä uusia, aika erikoisia tyyppejä, joita en koko ajan paimenna vaan joilla on omat asiat. Minä en tiedä läheskään kaikkia niitä asioita. Niin sen kuuluu mennäkin, mutta on se vähän huimaa.

Olen aiemmin usein kuvaillut kuinka elämääni tuli oikeastaan vasta lasten myötä sellainen asia kuin arki. Päiväkodin myötä siitä arjesta tuli aikatauluiltaan selvästi määriteltyä. Nyt koulu ja poikien omatoimisuus tuo siihen taas uudenlaista vapautta. Olemme kaikki, paitsi ehkä se hitusen jo kouluun leipääntynyt kolmannelle luokalle menijä, yhä ihastuttavassa, huolestuttavassa ja oudossa vapauden huumassa.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Vieraskynä: Perheen ja työn yhdistämisessä tärkeintä on johtaminen

"Make, lapsella ei ole kaikki kunnossa", sanoi vaimoni itkien. Makasin kerrostalokolmion sängyllä, kun vaimo seisoi itkuisena edessäni. Säpsähdin ja käskin soittamaan heti sairaalaan. Meidät käskettiin suoraan polille, jossa tuttu lääkäri odotti jo valmiina. "Lapsi on elossa, mutta jotain kummallista tässä on. Lapsi ei lainkaan liiku."

Hieman myöhemmin juoksimme yhdessä kätilön kanssa leikkaussaliin. Lapsi leikattiin nopeasti pois ja vietiin kiireesti lastenteholle. Seisoin kliinisesti varustetussa salissa, täysin sekaisin, ja mietin mitä ihmettä tytölleni oli käynyt. Kun sitten menin lastenteholle, löysin sieltä iloisia hymyileviä ihmisiä, jotka onnittelivat uutta isää. Olin hämmästynyt, lapseni siis on kunnossa? Siellä Lydia makasi pienenä kaksikiloisena kultakimpaleena keskoskaapissa ja katsoi hieman ylisuurilla silmillään isäänsä. Silloin päätin, ettei mikään asia elämässä ole tärkeämpää kuin lapset ja perhe. Nämä muut maalliset asiat ovat kuitenkin elämän isojen kysymysten edessä pieniä asioita ja asiat tuppaavat menemään mittasuhteisiin oikeasti kovien paikkojen edessä.

Nyt seitsemän vuotta myöhemmin tyttö on lähdössä kouluun ja minä olen jonkinlaisen uraputken alussa Juuan kunnanjohtajana. Sairaanhoitajan työt ovat vaihtuneet rekrytointi- ja hallintopäälliköiden virkojen kautta kunnanjohtajan tehtäviin. Lapsia on meillä kolme ja vietämme tavallista lapsiperheen arkea. Olenko pitänyt tuon lupaukseni? Ovatko lapset ja perhe kaikista tärkein asia kiireisessä arjessa? Pääsääntöisesti kyllä.

Mikään nykyisessä maailmassa ei päihteiden lisäksi uhkaa niin paljon lasten hyvinvointia kuin nykyinen työelämä. Perussuorittaminen klo 8-16 ei enää oikein riitä missään ammatissa, vähiten asiantuntija- ja johtamistason tehtävissä. Lisäksi suurta työmäärää ja menestystä ihannoidaan todella paljon. Monien työpaikkojen kahvipöydissä keskustellaan jopa hieman kilpailevaan sävyyn pitkistä työpäivistä ja työpäivien jatkumisesta iltaisin. Siinä herääkin kysymys, kuka asettaa vaatimukset? Onko se organisaatio, työkaverit vai yksilö itse? Varmasti vaatimukset ovat monen asian summa, mutta pienessä mittakaavassa organisaatio on aina johtamisjärjestelmänsä mukainen. Mitä organisaatiossa asetetaan tavoitteeksi? Miten sitä mitataan? Miten perhekeskeisyyttä arvostetaan? Mitkä arvot ovat organisaatiossa keskeisiä? Nämä määrittävät uran ja perheen yhdistämisen kovan ytimen. Kaikki organisaation ongelmat, myös asenneongelmat, ovat viime kädessä johtamisen ongelmia. Siinä ei ole olemassa poikkeuksia. Sen vuoksi perheen ja työn yhdistäminen onnistuu niin hyvin, kuin se on johtamisessa otettu huomioon.

Työelämä on valitettavasti täynnä heikkoa johtamista. Se on täynnä toimimattomia prosesseja ja väärin asetettuja tavoitteita. Nämä aiheuttavat ihmisten huonoa käytöstä ja ongelmia työhyvinvoinnissa. Heikot alaistaidot ovat toki myös ongelma, mutta nekin ovat yleensä seurausta puuttumattomuuden kulttuurista. Samoista johtamisprosessien heikkouksista johtuvat myös heikot mahdollisuudet yhdistää perhe ja työ. Ei niiden yhdistäminen ole rakettitiedettä lainkaan, vaan se vaatii ennen kaikkea perhekeskeisen arvomaailman hyväksymistä. Yksinkertaisia asioita, kuten positiivista suhtautumista isyysvapaisiin ja kohtuullisen pituisiin työpäiviin. Kun mies ilmoittaa jäävänsä kotiin, onko organisaatiossa vastaus: ”kuka hoitaa hommat sillä ajalla” tai ”et sitten ole kauan”. Vai vaihtoehtoisesti: ”Hienoa, se on hienoa aikaa, ota siitä kaikki irti.” Retoriikasta paistaa aina läpi organisaation arvot ja asenteet.

Työ voi vaarallisimmillaan viedä ajan pois lapsilta eli kaikkein tärkeimmistä asiasta. Siinä pitää koko ajan olla tarkkana, sillä loppujen lopuksi tarkasteltuna työ on aina vain työtä, mutta lapset ja perhe on kaikilta kulmilta tarkasteluna oikeasti merkityksellinen asia. Siksi työyhteisöjen pitää huomioida kiireestä ja tulostavoitteestaan huolimatta lapsiperheet ja erityisesti nykyisin perheenisät, joiden työtaakka työpaikoilla kautta linjan on kasvanut huimasti. Mikään työ ei ole sen arvoista, että perhe kannattaisi sen vuoksi rikkoa. Mutta kovassa uraputkessa asioiden tiedostaminen yksilöltä itseltään ei onnistu, vaan se vaatii johtamisjärjestelmässä asioiden huomioimisen. Yksilönä mies voi kuvitella, että on korvaamaton. Me tuppaamme pitämään itseämme tärkeänä. Sen vuoksi organisaation on kerrottava meille, että minua tarvitaan kotona. Ja ettei urakehitys kärsi, vaikka antaisi aikaansa perheelle. Päinvastoin.

Pohjois-Karjalan sairaanhoitopiirissä oltiin tässä mestareita, mutta se johtuu hyvästä henkilöstöjohtamisesta. Toimiva henkilöstöhallinto ja erityisesti henkilöstöpäällikkö Jouko Kantolan pitkäjänteinen kehitystyö oli tuottanut tuloksena organisaation, joka laajasti hyödynsi työn ja perheen yhdistämisen mahdollisuuksia. Toimintapolitiikalla oli koko johdon tuki. Näin ollen perhevapaat isille ja äideille sekä osa-aikatyöt eivät tuottaneet ongelmia, ne olivat osa toimivaa henkilöstösuunnittelua. Esimerkiksi viime syksynä olin todella tiukoilla johtuen Siun soten kiireistä. Totesin silloiselle pomolleni, että lopetan työt joka päivä klo 16. Jos se ei riitä, niin teidän pitää vaihtaa miestä. Sain vastauksen: "Se on oikein, meidän kaikkien tulisi perheidemme vuoksi tehdä niin." Nykyisessä virassani Juuassa sain esimieheltäni, kunnanhallituksen puheenjohtajalta Jaakko Ruokolaiselta ohjeen: ”Opettele sanomaan ei. Me emme valinneet Juukaan poikamies- kunnanjohtajaa, vaan perheellisen. Me tarvitsemme jatkossakin perheellisen kunnanjohtajan.” Tätä on johtaminen perheen- ja työn yhdistämisessä. Tekoja, ei lepertelyä.

Markus Hirvonen
Kirjoittaja on Juuan kunnanjohtaja

lauantai 13. elokuuta 2016

Rallien kuhinaa Jyväskylässä.

Pienenä poikana luikahdettiin turvajärjestelyn ohi harjulle katsomaan pikataivalta. Nyt tajusin, että lomareissumme suuntautuu rallien mekkaan sopivasti Neste Rallyn aikoihin. Ei muuta kuin rallien citypassi kaulaan, pikataipaleelle molempina päivinä ja varikkoalueelle. 12-vuotiaat lapset pääsevät ilmaiseksi erikoiskokeille ja varikkoalueelle, joten viikonlopun ohjelma oli selvä.




Baarista sai makkarat. 
Henri Toivosen kunniaksi oli pukeutunut ihmisiä harjulla.





Varikkoalue oli loistava paikka kuluttaa aikaa. Täällä oli lapsille ohjelmaa ja mielettömiä kokemuksia.



Suhteellisen kova juttu. Mini kart-autot. Näitä ovat paikallisille seuroille lahjoittaneet ralli- ja formulatähdet. 









Rallien kiinnostavin osuus. Parhaimmat driftit ja lähtö.

Täytyy loppukaneettina todeta, että en ole ralli-ihminen. Ralli-ihminen on pääsääntöisesti perheellinen mies, jolla on useampi lapsi. Se odottaa vuoden verran seuraavaa viikonloppua poikien kanssa. Se on valmis siirtymään kilometrikaupalla pikataipaleen varrelle nähdäkseen supernopeasta autosta vilauksen. Odotus palkitaan loistavalla huumorilla sävytetyllä ralliradiolla ja miedoilla alkoholijuomilla. Itselle hienointa oli kokea tapahtuma omien lasten kanssa ja törmätä harjun rinteillä samoihin kavereihin, joiden kanssa livahdettiin katsomaan erikoiskokeita nuorempana. 

Teksti ja kuvat: Antti Pitkäjärvi




torstai 11. elokuuta 2016

Tytöt ovat tyttöjä ja pojat ovat poikia



Ihminen syntyy tähän valmiiseen ja reiluun maailmaan tyhjänä tauluna, tabula rasana (latinaa). "Tyhjä taulu on käsitys, jonka mukaan ihminen syntyy "pää täysin tyhjänä", ja ihmisen identiteetti rakentuu täysin syntymän jälkeisten kokemuksien pohjalta.” (Wikipedia) Saunaan, taksiin, ambulanssiin, opistolle tai sairaalaan syntynyt lapsi on herkkä ympäristön vaikuttimille. Maailma on kuin iso peili, jota lapsi toljottaa. Hänen identiteettinsä alkaa muovautua ympäristön palautteen perusteella. Vauva on kuin muovailuvahaa, jota ympäröivä maailma alkaa kopeloida. Vastasyntyneen ympärillä alkaa ankara muovailutyö ja sähellys, joka päättyy (todennäköisesti) vasta mullan alla.

Millä tavalla ympäristö alkaa lasta muovailla? Ensimmäiseksi on tärkeää tarkistaa, millainen kapistus haarovälistä löytyy. Sen jälkeen voidaan aloittaa. Osataan valita oikeanvärinen kortti ja potkupuku onnittelukäynnille. Mistähän lapsi on saanut tietää, että on olemassa tyttöjen ja poikien värit erikseen? Miksi tytöt juovat vaaleanpunaista pillimehua poikien valitessa mielummin vihreän purkin? Kuka lapselle opettaa, että poikien kuuluu hakata toisiaan miekoilla ja tyttöjen on hyödyllistä opetella lentämään perhosen lailla hillitynvärisessä mekossa. Kuka opetti lapselle, että tytöillä ja pojilla on aina oma jono. Kuka päätti, että tytöt viihtyvät enemmän keskenään Barbieleikeissä ja pojat voivat lähteä isän mukana rehunajoon? Ken oli se Palloliittolainen, joka keksi jaotella jalkapalloilijat Prinsessa- ja Ritarifutareihin?



No joo. Onhan ihminen jo ennen syntymää, sikiönä nesteessä velloessaan, monenlaista kokenut. Ja onhan näillä kokemuksilla jotakin vaikutusta jokaisen ihmisen maalliseen vaellukseen. Tiedostavana isänä huutelin pullealle mahalle kannustavia asioita, jotta sikiölle alkaisi hyvissä ajoin kasvaa tukeva itsetunto. Vaimoni stressasi jatkuvasti sitä, että hän stressaa ja stressi vaikuttaa sikiöön siten, että hänestäkin tulee stressiherkkä yksilö. Vastakuoriutuneella ihmispololla on lisäksi rasitteena muitakin juttuja, kuten perimää, millaista ravintoa hän on saanut odotusaikana ja niin edelleen.

Lapsi on kasvanut irti taaperoiästä ja saavuttanut leikki-iän ihmeellisen maailman. Hänen silmänsä raottuvat sirrilleen ja tietoisuus uudesta päivästä alkaa hiljalleen virrata tajuntaan. Lapsella on päällään yöpuku, jossa Teräsmies patsastelee värähtelevine lihaksineen erilaisissa asennoissa. Lentoasento, hyökkäysasento, perusasento. Teräsmiehellä on päättäväinen ilme. Teräsmies on taistelija, joka ei anna periksi. Puku on sininen ja lapselle erittäin tärkeä. Itku ja parku tulee illalla, jos lempiyöpuku on pesussa. Hänen sänkynsä vieressä on korkeanhuojuva pino kirjastosta lainattuja Risto Räppääjä -äänikirjoja. Illalla, kesken kiehtovan tarinan, oli levollista ummistaa silmät ja antaa unen tempaista mukaansa. Lapsi kuvittelee tietenkin olevansa tarinan päähenkilö. Risto pärisyttää rumpuja ja hänelle tapahtuu kaikenlaista jännittävää.

Lapsi nousee sängystä ja hipsuttelee suoraan Legovuoren keskelle. Ninjagotaistelu julistettiin yöksi tulitauolle ja nyt on aika jatkaa vääntöjä hyvisten ja pahisten välillä. Naapurista tuli edellisenä päivänä kaveri leikkimään ja antamaan tulitukea. Pahiskset oli tainnutettu, mutta siihen tarvittiin suhinaa, pärinää ja hyökkäyksiä. Ääniefektien saatteeksi roiskui litroittain kuolaa. Päivä soljuu leikistä toiseen. Toisinaan viuhuvat miekat tai hiekkalaatikolle tehdään autoteitä siltoineen. Sellaisia ne ovat nuo leikki-ikäisen työpäivät.

Äiti pyytää lopettamaan leikin hetkeksi, sillä on kiiruhdettava jalkapalloharjoituksiin. Paikallinen jalkapalloseura on vireä ja harrastajia riittää. Hyvinhoidetulla nurmikentällä on tilaa, ja hyvissä ajoin ennen harjoituksia nurmella kirmaa monenikäistä tulevaisuuden Martaa tai Messiä. Lapsi ilmoitetaan kentän laidalla istuvalle valmentajalle läsnäolevaksi ja jäädään odottamaan treenejä alkavaksi. Aika pian jykevä miesääni huuta kuuluvalla ja varmalla otteella kaikkia Ritarifutareita luokseen. Lapsi nykii äidin paidanhelmaa ja sanoo, että nyt olisi mentävä. Äiti puristaa hieman tavallista tiukemmin lapsen kädestä, vaikka hän niin mielellään olisi antautunut lapsen tahtoon. Äiti sanoo, ettei tässä ole nyt mitään hätää. Äidin rintapielessä ja kurkussa tuntuu itku, mutta sitä hän ei uskalla näyttää vaan rauhoittelee lastaan ja käskee odotella Prinsessojen valmentajan ensikäskyä. Lapsi on ymmyrkäisenä ja hämmentynyt. Miksi hänen on mentävä Prinsessatreeneihin, jos hän on oikeasti hurjasti taisteleva Ritari? Miksi on olemassa erikseen tyttöjen ja poikien jonot? Kuka ne keksi? Koska tytöt ovat tyttöjä ja pojat ovat poikia.

Rakas lapseni. Minä suojelen sinua kaikilta sukupuolistereotypioilta, jota ikinä kavala maailma keksiikin langettaa päällesi. Haluaisin seurata sinua jokaikiseen nurkkaan, mutkaan ja kolkkaan puolustaen sinua sellaisena kuin olet. Vailtettavasti olet maailman armoilla ja joudun jättämään sinut liian usein selviämään yksin. Ainoa mahdollisuuteni on vahvistaa sinua sellaisena kuin olet ja lujittaa itseluottamustasi. Päiväkodissa sinun nimesi alle naulakolla laitetaan prinsessan kuva, vaikka haluaisit mielummin vaikkapa kaivurin. Ville saa sen kysymättäkin.

Antti Kanto

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Lapselliset täyttävät vuoden - miltä nyt tuntuu?

Blogimme täyttää tänään vuoden. Hetki tuntuu lähes yhtä uskomattomalta kuin esikoisen ensimmäisen vuoden täyttyminen. Olemme ylpeitä ja onnellisia siitä, että olemme vakiinnuttaneet paikkamme blogosfäärissä. Siinäkin mielessä tämä blogi on kuin vanhemmuus, että se yhdistää iloisen hulluuden hartioita painavaan raskaaseen vastuuseen. Tämä blogi oli perustettava, jotta asiat muuttuisivat parempaan.

Takana on 176 blogitekstiä iloa, surua, onnea, kauhua, filosofiaa, käytäntöä ja kirjallista sekä visuaalista kauneutta, joka on monen isän yhteistuotos. Vieraskynät mukaan lukien blogiin ovat antaneet panoksensa kymmenet ihmiset ja tekijäjoukkoon voi laskea myös kaikki lapset ja puolisot, joita ilman ei blogiakaan olisi.

Tämä ensimmäinen vuosi on mennyt sumussa paikkaa hakien ja kun bloggaamme vielä pari vuotta, alkaa se ehkä hahmottua. Jo nyt olemme tukeneet ja kannustaneet paitsi toisiamme myös muita isiä puhumaan isyydestään ja jakamaan vanhemmuuden kokemuksia. Olemme myös viihdyttäneet.

Miltäkö nyt tuntuu? Sen kerromme sanoin ja kuvin.

Topi, Pasi, Antti P, Jussi ja Vesa, eli Joensuun Lapselliset.
Kuva: Antti Pitkäjärvi, apkuva

Jokelan ja Nurmijärven Lapselliset, Otto ja Antti. Kuva: Johanna Reen

Topi, topilin:
Blogiin kirjoittaminen on lisännyt tietoisuutta omasta vanhemmuudesta. Omaa toimintaa on aiempaa helpompaa katsoa ikään kuin ulkopuolisen silmin ja arvioida, että mites meni noin niin kuin omasta mielestä. Ehkä lapset osaisivat sanoa, näkyykö tämä seikka arjessa mitenkään.

Näkökulmien ehtymättömyys hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Vieraskynien avulla kirjoittajakuntaan on saatu rikkautta ja asiantuntemusta. Lukusuositukseksi voisin nostaa vaikkapa Ville Kivimäen sodankokenutta isää ymmärtävän tekstin: Vieraskynä: Pojat katsovat isiään Omista teksteistä voisin nostaa framille vaikka tämän: Miehet, emansipoitukaa!

Jussi, Jussi H:
Jos blogi olisi perustettu kymmenen vuotta aiemmin, teksteistäni olisi tullut toisenlaisia. Teinien isänä oleminen on erilaista kuin pikkulasten tai alakoululaisten isänä oleminen. Vähän haikeana ja samalla helpottuneena olen lukenut muiden blogaajien tekstejä: tuollaistahan se oli.

Pikkulasten isä on kingi ja jumala. Teinien isä on välillä urpo ja välillä ihan OK tyyppi. Murrosikäinen lapsi ja nuoresta aikuisesta keski-ikäiseksi muuttunut isä ovat samantapaisen hämmennyksen vallassa: tätä en enää ole, minusta on tulossa jotain muuta, mutta mitä?

Antti, anjokanto:
”Onko minusta isäblogistiksi?” Tämä oli ensimmäinen ajatukseni, kun minulle tarjottiin vuosi sitten mahdollisuutta aloittaa Lapsellisissa miehissä. Pienin askelin runnoin läpi itsekritiikin ja heittäydyin täysillä mukaan. Hyvä, että lähdin!

Hoitovapaavuotta viettäessäni on ollut aikaa pohtia monenlaista. Päässä hurisee ja kirjoittaminen on ollut oiva keino saadaa kehossa pursuilevia pohdintoja kokoon. Tekstien työstäminen on vienyt ajatuksia toisaalle tasaisentylsän lastenhoitorumban keskeltä. Blogin julkisuus on antanut kirjoituksille oman mausteensa, sillä omat ajatukset ovat muiden arvioitavana.

Vuoden kuluessa on tullut tarkailtua ympäröivää maailmaa isäblogistin silmin. Blogitekstit ovat syntyneet lapsen päiväunien aikaan, ruuanteon ohessa tai pihaleikkejä valvoessa. Tekstit ovat usein syntyneet prosesseina ja erityisen tärkessä roolissa ovat olleet keskustelut eri ihmisten kanssa. Erityisesti oma isyyteni on joutunut puntariin ja syyniin. Muiden kirjoittajien kanssa käyty ajatuksenvaihto isyydestä ja miehenä olemisesta on ollut merkittävää. Yhdeksi blogin tavoitteeksi on muodostunut, että isyys ja isän rooli kotona tulee näkyvämmäksi. Ehkä olemme tässä jossain määrin onnistuneet. On silti syytä kääriä hihat ja jatkaa työtä.

Vesa, vl:
Vuosi sitten jännitin aika tavalla ensimmäisen kirjoituksen julkaisemista. Onneksi sitten kävi niin, että Topi tuli eräänä iltana julkaisuviikolla käymään ja kertoi liittäneensä omaan tulevaan tekstiinsä Andrea Pirlon kymmenen hienointa vapaapotkua. Tämä hänen rento suhtautumisensa kirjoittamiseen ulottui siinä hetkessä myös minuun ja pääsin jännityksestä yli.

Tapaus käy esimerkiksi siitä, mitä vertaiset merkitsevät vanhemmuudessa. Omasta puolestani voin sanoa, että aina kun on ollut hankaluuksia, toisten seuraan hakeutuminen on auttanut. Tätä tehtävää myös blogiin kirjoittaminen ja sen muihin tekijöihin tutustuminen on täyttänyt elämässäni kuluneen vuoden. Meillä on tässä aivan mahtava porukka, jonka kanssa käytävät keskustelut ovat äärimmäisen tärkeitä. Yksinkertaisimmillaan homma toimii niin, että on hyvä saada välillä muistutus siitä, että useimmat vanhemmuuden kipupisteet ja myös ilon aiheet ovat perustaltaan tuttuja monille.

Vaikka myös henkilökohtaisista asioista kirjoittaminen on käynyt vuoden mittaan helpommaksi, on välillä vaikea löytää aikaa tai jaksamista kirjoittamiselle. Haluan kuitenkin edelleen jatkaa blogin parissa. On nimittäin vielä asioita, jotka vaativat auki kirjoittamista. Sen olen huomannut, että tärkeistä asioista kirjoittaminen on toisinaan siinä määrin ruumiillista työtä, että blogitekstin julkaisemisen jälkeinen rentous on parasta, mitä tiedän.

Otto, Otto:
Minulla oli pieni kynnys ylitettävänä blogikirjoittajaksi ryhtyessäni, sillä en ole tottunut kirjoittamaan ajatuksistani julkisesti. Mukaan lähtemistä helpotti se, että meitä kirjoittajia on useampia. Lisäksi aihe on sellainen, että siihen on kohtuullisen helppo tarttua: isyys. Hoitovapaa antoi kaiken lisäksi aikaa pohtia isyyttä ja sen liepeillä olevia ilmiöitä.

Vuoden aikana on tullut kirjoitettua - varmaan miehille tyypilliseen tapaan, saattaa joku ajatella - enemmän itsestä isänä kuin lapsista. Monenlaisia asioita on tullut pohdittua, ehkä niistä on jotain opittukin. Blogi on tuonut elämään sopivasti pöhinää, jotain, mitä töiden puuttuessa on kaivannut.

Blogia kirjoittaessani olen joutunut asettamaan tekstini kritiikille alttiiksi. Äidinkielen opettajalle se on varsin hyödyllistä, vaikka usein unohtuukin.

Antti, apkuva:
Tähän blogiin minua tiedusteli Pasi muistaakseni ensimmäisenä. Hieman olin epäileväinen, kuinka miun taidot ja aika tulisivat riittämään hyvän kuvan tuottamiseen. Ajatus kyllä kutkutteli mielessä pitkään. Viimeistään siinä vaiheessa, kun sain viestiä Pasilta ja Topilta, että riittää, kun laitat kuvaa ja tarkoitus olisi vain saada kuvia tekstimerta keventämään, niin päätin kokeilla.

Blogivuosi on mennyt vauhdikkaasti. Perhearjen, hoitotyön, oman toiminimen nimiin kuvaaminen ja blogikuvien tuottaminen on ollut joskus hitusen haastavaa. Varsinkin, kun ideoiden työstäminen ja toteuttaminen kuvalliseen muotoon on joskus ollut aikaa vievää touhua. Lapset meillä ovat vuoden aikana tottuneet siihen, että isä kuvaa jokaisen massatapahtuman ja kantaa kameraa arjessa mukana. Vuosi on antanut miulle teknisesti tarkempia kuvia ja paljon hienoja kokemuksia lasten ja kameran kanssa. On tullut mentyä sellaisiin paikkoihin ja tapahtumiin, joista olisi normaalisti kieltäytynyt tai ei olisi jaksanut lähteä. Varsinkin mieleen tulee Isien ja lasten pienet iltamat syksyllä, joissa rakenneltiin valomiekkoja ja lennäteltiin lennokkeja.

Tulevaisuudessa minulla olisi yksi haave. Koota kunnollinen isällinen isä-poika galleria blogin nimiiin. Ajatuksena olisi kuvata dokumentaarinen isäksi kasvamisen blogisarja, jossa kuvataan isäksi tulemista aina raskauden alkuvaiheista, siihen vaiheeseen, kun se pieni odotettu kääre on kotona ja vaipanvaihto onnistuu ongelmitta. Jos kiinnostusta tämmöistä kohtaan löytyy, minuun saa olla yhteyksissä.

Pasi, paspah:
Isäblogin kirjoittaminen on ollut keino olla herkemmin läsnä vanhempana. Kun ajatuksia on jaettu, niitä on syntynyt lisää. Lopulta tämä kaikki aikaansaamamme ei ole vienyt niin paljon aikaa, että se olisi syöyt sitä pois lapsiltani. En osaa sanoa olenko parempi isä blogin vuoksi, mutta ainakin olen pohtinut sitä asiaa viikoittain tavalla, jonka on täytynyt olla ymmärrettävää ja inspiroivaa mahdollisimman monelle muullekin. Ennen kaikkea tämä on ollut mukavaa. Sen olemme pyrkineet blogia tehdessämme pitämään selvänä koko ajan, että tätä ei väännetä väkisin.

Jos pajatso on tyhjä, tulee aina seuraava viikko eikä tauko julkaisussa ole haitannut, mutta toisaalta seitsemän vakituisen kirjoittajan ja harmaana eminenssinä toimivan kahdeksannen Lapsellisen miehen Rysky Riiheläisen päiden kolahtaessa yhteen on pajatsosta kuulunut jatkuvasti iloinen kolikoiden kilinä. Vielä ei ole saatu sitä tyhjäksi.

Yhteistyökumppaninamme vuoden alusta toiminut Lapsen Maailma on ollut aivan erinomainen yhteistyökumppani. Sopimuksemme on osapuilleen sen luonteinen, että "tehkää jotain ja laittakaa sitten tilinumeronne". Uskon, että heillä ei ole syytä katua. Kiitoksia heille kannustamisesta, rohkeudesta ja luottamuksesta meihin!

Parasta on, että on mahdoton sanoa mihin tämä menee ja mitä vielä teemme. Postaus kerrallaan päädymme jonnekin. Te lukijat pääsette mukaan.

Lapselliset miehet, 10.8.2015-?

perjantai 5. elokuuta 2016

Kohta on syksy, aika alkaa melankoliseksi

Nuorin lapsi aloittaa päiväkodissa, keskimmäinen menee eskariin ja esikoinen jo kolmannelle luokalle. Elämä liikahtaa taas uuteen asentoon, kun kaikki lapset ovat yhtä aikaa poissa meidän vanhempien silmien alta. Aina syksyn alkaessa siihen tosiasiaan herää: lapset kasvavat. Kaiken metelin keskellä pitkin talvea, kevättä ja kesää sitä on vaikea välillä muistaa, mutta kyllä he kasvavat. Syksyn tullen katsot heitä hiukan pidempään ja mietit, mikä on muuttunut.

Sinä tuijotat silloin sitä haikeata tosiseikkaa, että lapset tarvitsevat vanhempiaan syksy syksyltä vähemmän. Jos joskus, niin syksyllä lapset aina siirtyvät uuteen vaiheeseen elämässään, hakevat paikkaansa tässä kaikkeudessa ja pakottavat siten vanhempansa arvioimaan elämäänsä aina hieman eri kulmasta. Kesä opetellaan uutta ja valmistaudutaan, syksyllä jo osataan. Ja sitten
korostettu haikeus ja melankolia levittävät harsonsa kaiken ylle.

Syksyllä on sellainen vaikutus, se kun on vuodenajoista runollisin ja täynnä kaipausta, niin kuin nyt vaikkapa Kuusumun profeetan laulu Syysaika osoittaa. Se on muuten ensimmäinen laulu, jonka soitimme esikoisellemme tämän synnyttyä lähes kymmenen vuotta sitten. Siinä hän pötkötteli ja ”kuunteli”, kuinka Mika Rättö ohjeisti: "elä se mikä elääkses sun jätetty on, naura siitä, mistä ilos sun herää". Tosiasiassa laulun sanat oli osoitettu enemmän meille juuri vanhemmiksi tulleille, jotka emme tienneet, mille polulle oikein olimme astuneet: "elämä on kaunis aina toisinaan, toisinaan taas kaunis rumaksi muuttuu. Mutta älkää te murhetta, ystäväni, kantako siitä, mikä ei murheista muutu vaan huokauksiin hukkuu".




Lapsiarkea eläessä turha huokaileminen täytyisi osata jättää, mutta se on vaikeaa. Etenkin syksyllä, kun ne vaihtuvat toisiin, yhtä ravisteleviin, niin nopeasti. Lopulta lapset jättävät vanhempansa riisuttuun hiljaisuuteen miettimään, minne kaikki vuodet oikein menivät. Kaikkihan alkaa alun perin pienestä. Aivan odottamatta he alkavat pukea vaatteensa itse. Ja kuin huomaamatta he alkavat viettää kavereiden kanssa pidempiä aikoja. Tai tekemään aamupalansa itse, ennen kuin vanhemmat ennättävät edes avata silmiään. Sitten onkin jälleen syksy ja havahdut siihen ajatukseen, että he todella ovat katoamassa jonnekin.          
    
On elokuu. Kohta lehdet putoavat, linnut muuttavat pois. Laita sinäkin Syysaika soimaan ja myönnä rohkeasti itsellesi, että joskus kaikki tämä muutos ja ajan vääjäämättömyys itkettää. Kerro lapsillesi, että et ehkä sittenkään tahdo, että he kasvavat. Kerro heille, että kaipaat ja ikävöit, vaikka et ole ihan varma, mitä tai miksi. Lapset kyllä ymmärtävät. Sillä syksy on taas pian täällä, ja se syksy on melkein ikuinen.     


Vesa Liminka

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Menkäähän panemaan nyt siitä

Seksi ei loppunut lastentekoon, mutta ruuhkavuodet kyllä vähensivät sitä panemisen määrää. Emme ole naimisissa, joten en tiedä lopettaisiko avioliitto seksin, mutta tuskin niinkään kävisi. Meillä ei ehtinyt olla erityisen pitkää parisuhdetta ennen kuin ensimmäinen lapsi ilmoitti tulostaan, mutta kyllä siinä aika paljon ehdittiin. Ja toistakin tehtiin kyllä aika ahkerasti, vaikka olikin vauva vaatimassa huomiota. Seksin vähentyminen oli hidas prosessi, johon kesti pitkään herätä.

Jonkinlainen parisuhteen rispaantuminen nukkavieruksi lienee se perussyy seksin vähentymiseen. Ehostuksen ja huollon puute. Eikä siihen edes paljon vaadittaisi. Hellä kosketus, suukko, kaunis sana.

Ihmisten vanhentumisella ei asian kanssa ole tekemistä. Ikähän tuo kokemusta, joka on valttia panohommissa. Mutta parisuhteessa on se huumavaihe, jossa tekee koko ajan mieli. Aikaa myöten sitten ei ole enää ihan pakko panna koko ajan. Sitten huomaakin, että hups muutama viikko taitaa olla viime kerrasta. Seksin harrastamiseen on vaikea ihan asiakseen ottaa aikaa, vaikka pitäisi. Tuntuu vaikealta suunnitella, että tuossa kun tuo on hoidettu, niin sitten on tuossa vähän aikaa ja silloin ehtii harrastaa seksiä.

Ruuhkavuosien keskellä siitä voi tulla työlästä suorittamista. Kotihommia pitää tehdä, lapsia hoitaa, töissäkin käydä ja vielä jos ehtisi joskus vaikka urheilemaan, leffaan, teatteriin tai mihin vain ja sitten pitäisi vielä ehtiä panna. Ja koska se panemisen aikatauluttaminen ei tunnu luontevalta, se helposti jää. Etenkin kun on erityisen helppo jäädä odottamaan, että se toinen tekisi asian eteen jotain.

Ja miksikö tällä on merkitystä? No ensinnäkin seksi tuntuu hyvältä, kuten monet teistä tietävät. Toinen olennainen seikka on se, että seksi ei muutu paremmaksi panttaamalla. Se on parempaa jos sitä tekee säännöllisesti. Vielä paremmaksi sen tekee keskustelu siitä, mitä kumpikin haluaa. Tekemällä oppiminen on sitten vähän hitaampi tie, mutta toimii sekin.

Seksi myös parantaa parisuhdetta. Siinä ollaan tekemisissä niin intiimisti, että kyllä se heijastelee muuhunkin suhteeseen. Sinänsä parisuhteen kannalta olennaista ei välttämättä ole se itse akti vaan läheisyys ja intiimiys, joka jättää hitaasti haihtuvan jälkensä. Säännöllisesti uudistettuna se ei haihdu. Seksin harrastaminenhan onnistuu ihan hyvin yksinkin ja on mukavaa sekin, mutta tästä syystä se ei silti aja ihan samaa asiaa. Eräs isä totesi osuvasti:

"Oikeastaan voisin sanoa niin, että seksin käsite on laajentunut: jos joskus nuorena se oli lähinnä hydraulinen toimenpide, nykyisin sen piiriin liittyy jo suukko keittiössä, eikä ole niin väliä, onko sitä hydrauliikkaa illalla vai ei."

Seksi voi tarkoittaa montaa asiaa ja sitä voi tehdä niin monella tavalla. Olipa se hydrauliikkaa tai jotain muuta, niin tärkeää on, että kaikki osapuolet kokevat saavansa. Se auttaa pitämään yllä sitä läheisyyden ja intiimin yhdessä olemisen hehkua, jonka vallassa suukko keittiössä muuttuu ilotulitukseksi.

Joskus on aikoja, että ei jaksa eikä huvita, eikä siinä mitään. Väkisin ei tarvitse seksiä harrastaa, koska silloin se varmaan olisi enemmän tuhoisaa kuin hellivää. Tilanteiden rakentamisella ja hetkien löytämisellä ja lyhyilläkin intiimeillä kohtaamisilla se halukin saattaa silti herätä, eikä tähän ihan suoraan sanottuna välttämättä mene kovin paljoa aikaa - etenkin jos takana on pitempi kuiva kausi.

Rakastumisen ja rakkauden romantiikka ei rapistu siitä, että myönnetään sen olevan asia, jota voi rakentaa. Spontaani hullaantuminen on vain yksi rakastamisen tapa. Se, että ruuhkavuosienkin keskellä nähdään se vaiva, että pidetään peitto heilumassa ja suukotellaan keittiössä, tuottaa onnellisuutta useammalle kuin vain niille peittoa heiluttaville. Perheessähän vanhempien hyvä olo heijastuu lapsiin samalla tavalla kuin stressi ja ahdistuskin. Että menkäähän panemaan.

Pasi Huttunen