Vieräskynä: Yksinhuoltaja muistelee

Tulin perustaneeksi perheen kypsässä iässä ja vaimon työstä johtuen lapset olivat aluksi hänen hoidossaan Joensuun kaupungissa. Pojan tullessa esikouluikään lapset muuttivat maalle Juukaan minun hoteisiini. Niinpä arkiviikot olin minä vuorostani ”yksinhuoltajana” karjanhoidon ja maatöiden ohessa. Se ei ollut vielä kovin yleistä 90-luvun alussa, varsinkaan maalla.

Kävin aamutuimaan hoitelemassa karjan ja sitten tulin huolehtimaan pojan ja pari vuotta myöhemmin myös tytön koulutielle. Iltapäivällä lapset olivat kahdestaan, kun tein navettatyöt. En osannut olla mitenkään huolissani, lapset olivat kiltinsorttiset, eivätkä mielestäni keksineet mitään mahdottomia temppuja. Vuosia myöhemmin kuulin, kuinka kolmivuotiaan tytön oli pari vuotta vanhempi veljensä työntänyt leivinuunin päälle kissan kaveriksi ja auttanut alaskin. Siinä on kyllä ollut onnettomuuden paikka lähellä.

Kerran viljanpuinnin aikaan pojan ollessa koulussa yhteisen leikkuupuimurimme kuski ilmoitti tulevansa puimaan niityltä kauran. Kerroin nelivuotiaalle tytölle, että lähdemme viemään kärrin puintimiehelle. Vastaus oli tiukka ”ei”. Olin jo karjaisemassa lujan käskyn, mutta vedin henkeä ja pysähdyin miettimään. Yksinkään en voinut tyttöä jättää ja väkisin häntä oli mahdoton saada traktorin kyytiin. Sitten sytytti. Meillä oli silloin tällöin tapana tehdä pieniä retkiä eväitten kanssa ihan lähiympäristöön. Kysyin tytöltä lähdetäänkö retkelle, tämä vastasi heti ”joo” ja niin sitä mentiin.

Tytön ollessa esikoulussa hänellä oli keskiviikkona vapaapäivä, jotta eskaria pitävä alakoulun opettaja sai tarpeellisen huilipäivän. Sitä se oli minullekin, kun en voinut jättää lasta yksin. Niinpä pidin usein päivällä ettoneen ja tyttö puuhaili omissa leikeissään. Joskus havahduin, kun hän kävi kurkistamassa varovasti minua ja sitten jatkoi leikkejään. En tiedä oliko huolissaan, vieläkö isä on hengissä vai muutenko halusi varmistella turvallisuuden tunnettaan. Koskaan ei tullut asia puheeksi ja tuskinpa hän sitä nykyään muistaa.

Kerran olin lähdössä viemään lapsia kouluun jostakin syystä omalla autolla. Siihen aikaan poika jäi koulun jälkeen soittotunnille ja sitä varten otti välipalaeväät, pari palasta leipää ja pienen maitopullon mukaansa. Hän pyöritteli tuvassa reppua iloissaan ja maitovana piirtyi lattiasta laipioon. Onni onnettomuudessa oli, että repun pikkutaskussa ollut reikä paljasti maitovuodon. Siinä tuli asiaa korjatessa jo äristyä aika tavalla ja lisää autossa, kun turvavöitä kiinnitettiin, kiirekin jo oli. Tyttö sanoi painokkaasti takapenkiltä: ”parhaammehan me yritämme”. Eipä siihen isäkään voinut mitään lisätä.

Iltapäivän yhteiset ruokailuhetket ovat jääneet mieleen. Lämmitin vaimon viikonloppuna pakastimeen tekemiä ruokia tai valmistin itse koulusta tulijoille ja samalla syötyäni pääsin itse navetalle. Pyttipannu oli yhteen aikaan suosittu bravuurinumeroni riisipuuron ohella. Kerran riisipuurosta unohtui suola ja ihmettelimme porukalla puuron outoa makua. Toisella kertaa olin ostanut kaupasta erehdyksessä rasvatonta maitoa piimän sijaan. Kaadoin sitä lasiini ja hönkäisin ihmeissäni ”mitä hiivatin limpettiä tämä on?”. Sekös nauratti lapsia.

Päivän kohokohta oli vuosien ajan iltasadun lukeminen, sen päälle nukahti isäkin usein. Siinä tuli kahlattua kansansadut, ”hurja satukirja” kuten poika sitä kutsui pienenä tai ”Eemelin kootut metkut” useampaan kertaan. Vaikka molemmat osasivat lukea jo varhain, iltasatuperinne jatkui vielä alaluokilla. Sen ajan todellinen hitti oli ”Seitsemän veljestä”. Luimme sen kahteen kertaan iltasatuna ja silloin ei tarvinnut käydä vääntöä iltapesulle lähdöstä, riitti kun vihjaisi lukutuokiosta. Myöhemmin lukioaikanaan poika teki siltä muistilta portfolion kirjasta, kun ei ennättänyt sitä lukemaan muilta kiireiltään.

Jälkeen päin ajatellen ”yksinhuoltajuus” oli elämäni työteliäintä, mutta parasta aikaa. Lasten kanssa olemisesta kannattaa nauttia täysin siemauksin. Siihen ei tarvita mitään ekstriimiä, tavallinen arki riittää. Mikään ei kasvata niin paljon aikuista miestä.

Hannu Ketoharju
Kirjoittaja on eläkeläismaanviljelijä Juuasta.

Lapsellinen mies Pokemon Go -taivaassa.

Pokestoppi majapaikan rajamailla. 

Täällä se on varsinainen Pokemonkeskus

Luret viritetty ja Pokemoneja tulee jatkuvasti. Paikalla kymmeniä pelaajia.

"Mikä kamera sulla on?", kuului pelaajajoukosta. 

Nyt oli harvinaisuus tarjolla. Aiheutti liikettä pelaajamassassa.

Pokemon Go tuli pienellä viiveellä meidän perheeseen. Aluksi se ei lapsia kiinnostanut, ja yhtenä aamuna heräsin ja peli oli rantautunut meidän mobiilipelilasten elämään ja samalla myös itse kiinnostuin pelistä. Mielenkiintoisin seikka tässä pelissä on, että pelajaat avoimesti jakavat kokemuksiaan ja tietoja pelistä keskenään. Parin viikon aikana ollaan kävelty maltillisesti ja olen lasten kautta perehtynyt pelin saloihin. Pokemon Go:ssa yllättävintä on se, miten laajalti peli on koukuttanut ihmisiä. Näyttää siltä, että peliä pelaa kaikki vauvasta vaariin. 

Kuva ja teksti: Antti Pitkäjärvi

Marjasta ja pakota lapsesikin marjastamaan

Taas on mustikkasesonki kuumimmillaan. Retkeilijät ja outdoor-perheet rymyävät metsissä poimurit rahisten. Tottunut marjastaja poimii kaksi ämpäriä tunnissa, hörppääpä välillä retki-Airamista suodatinkahvia eväsleivän kyytipojaksi. Lapsetkin viihtyvät metsän siimeksessä luonnon ihmeitä ihastellen!

Meilläkin poimitaan marjoja; 50 litraa on kesän minimitavoite. Käymme marjastamassa yksin ja erikseen, usein myös koko perheen voimin. Vaimoni – bilsanope –  rakastaa marjastamista. Hän on sitä mieltä, että lapset tottuvat luonnossa liikkumiseen ja oppivat pitämään siitä, jos heidän kanssaan ahkerasti tallotaan metsiä ja heitä totutetaan korpien kauneuteen. Kyse on siis asennekasvatuksesta, niin sanotusta luontoon juurruttamisesta.

Minäkin kävin lapsena melko paljon mustikassa ja puolukassa – hillojen poimimiselta sentään säästyin, ehkä sen vuoksi, etteivät vanhempani kuuluneet hillastajien sisäpiiriin eivätkä sen vuoksi tunteneet apajia. Sisäpiiriläiset ottivat toki muitakin mukaan mystisille reissuilleen, mutta ennen suolle saapumista ulkopuolista ajelutettiin satoja kilometrejä silmät sidottuina pitkin Peräpohjolan mutkaisia metsäautoteitä. Ehkä näiden kokemusten nöyryyttämänä isä kutsui hillaa katkerasti "vaatimattoman makuiseksi kolmisilmäiseksi luumarjaksi”.

Jokakesäisten Kärrbäckin mustikkareissujen lisäksi minua ja sisaruksiani juurrutettiin luontoon myös 4H-kerhon avulla: teimme aurausviittoja veljeni kanssa, mistä muistona ranteessani on vieläkin muutaman sentin pituinen arpi. Istutimme taimia ja ennen kaikkea väkersimme koristenippuja ruokaviljasta, lähinnä vehnästä ja kaurasta. Sainpa kerran 500 markan 4H-stipendinkin. Voisi siis luulla, että minusta olisi tullut innokas marjastaja ja eräihminen. Asia on kuitenkin melko lailla päinvastoin: kuten lapsena, käyn marjassa vain painostettuna ja vastoin luontoani. Miten voi olla mahdollista, että asennekasvatus ja luontoon juurruttaminen meni minun kohdallani pieleen?

Ajattelen ehkä niin, että elämää omalla epämukavuusalueella on pakko jonkin verran sietää, jotta ylipäätään olisi mahdollista kehittyä ihmisenä. En toimi kuten luonnolle riehakkaat hyvästit jättävä Ilari Tepasto Veikko Huovisen hersyvässä novellissa Hyvästi luonto, jossa kirjailijamestari tuntuu ilkkuvan niin city-ihmisille kuin piintyneimmille eränkävijöillekin. Mahdollisesti tulen Tepaston tavoin loppuikäni pitämään enemmän asfaltin napakasta askeltuntumasta kuin sammalmättään pehmeydestä mutta yritän siitä huolimatta ajatella, että minunkin on mahdollista löytää sisäinen samoilijani ja pusikoissa rymyäjä. Sen vuoksi sallin puolisoni –  toki vähintään passiivista vastarintaa tehden ja perheriitoja aiheuttaen –  järjestellä perheen yhteisiä marjastusreissuja siitäkin huolimatta, että retket synnyttävät usein melko kiukkuista vastarintaa varsinkin esikoistyttäressäni. Isänä koen kaikesta huolimatta velvollisuudekseni laittaa vahingon kiertämään: jos minun oli lapsena pakko käydä marjastamassa, on lastenikin.

Otsansa hiessä pitää heidänkin marjansa syömän.  

Otto Kallioranta

Kyky haltioitua

Lapsi sanoo "puu", tuntee rungon karheuden, kiipeää puuhun ja tippuu sieltä alas.

Oppinut toteaa: "Rauduskoivu, Betula pendula, levittää syksyisin lehtiä pitkin pihaa ja vie vedet muilta kasveilta, siitä saisi kaksi mottia polttopuuta."

Mestari sanoo "puu", tuntee rungon karheuden ja istuu puun varjoon.

Mukaelma itämaisen gurun tarinasta nousee toisinaan mieleen, kun lapsi haltioituu* jostakin minulle tutusta asiasta. Haltioituminen vaatii kykyä elää preesensissä ja nähdä maailma tuoreesti. Molemmat niin vaikeita meille stressaantuneille, elämää suorittaville, ehkä itseironisillekin isille, joita painavat huolet auton katsastuksesta maailmantalouteen ja Lähi-idän kriisiin.

Paarma lasten luupin läpi katsottuna.

Pojilla näyttää olevan erityinen kyky haltioitua liikkuvista asioista. Skaala on laaja, meillä se ulottuu tällä hetkellä suunnilleen kovakuoriaisista haukkoihin, syvänmerenkaloihin, myrkkykäärmeisiin ja Afrikan savannien ikonilajeihin, ja moottoripyöristä amerikanrautoihin, jumbojetteihin ja meteoriitteihin.

Haltioituminen liittyy uteliaisuuteen, joka on kytköksissä motivaatioon tavalla, jonka selittämisen mitä kernaimmin jätän professori Kari Uusikylälle. Kun viisivuotias kysyy videolla vilahtavasta kalasta, että "oliko se täpläkeihäsrausku" tai kahdeksanvuotias sanoo pikkiriikkisestä paidalla kiipeävästä ötökästä, että "kato, joku kärsäkäs", huomaan ajattelevani, että lapsi voi omaksua suorastaan pelottavan paljon tietoa. Huomaan myös empiväni, olisiko ihmiskunnalle enemmän hyötyä vai haittaa siitä, jos tämä potentiaali saataisiin valjastettua koululaitoksen palvelukseen.

Koulu ei ainakaan omassa lapsuudessani tukenut asioiden näkemistä tuoreesti. Etenkin yläasteella kului kohtuuttoman paljon energiaa sosiaalisista tilanteista selviytymiseen. Lapsellinen haltioituminen, kaikenlainen naismaisuus, pehmeys ja empaattisuus lisäsivät riskiä joutua kiusaajien silmätikuksi. Näkymättömyys ja keskinkertaisuus olivat kaikin tavoin eduksi.

Myöhemmissä opinnoissa painotettiin loogisuutta ja tietämistä, jonka aukkoja paikattiin ironialla, nokkelilla sutkauksilla ja muilla defensseillä. Mistäpä kaikennähnyt postmoderni arvonkieltäjä haltioituisi, ei mistään.

Mutta jotakin on tapahtumassa. Kavahdin rapua ja kimalaista, kunnes näin ne oman lapsen kädessä. Kilon hauesta tuli kesän tapaus, kun se oli pojan kalastusuran ensimmäinen. Yli lentävä petolintu näytti aivan toiselta, kun vierellä on kalasääsken ylilennosta haltioitunut poika – tai ei, en katsellut uusin silmin niinkään lintua, vaan poikaa, joka toi mieleeni 12-vuotiaan minän kiikari kaulassa varhaisena toukokuisena aamuna Alajärven Pekkolanniemessä, ja saaren takaa ilmestyi harvinaisuus, harmaahaikara, matalalla, kuperin siivin.

Ehkä sanon jonakin päivänä "puu".

Topi Linjama

* haltioitua, v. joutua haltioihinsa, hurmautua, lumoutua, innoittua, inspiroitua; < haltia, yliluonnollinen olento, suojelushenki

Laita lapsesi festaritalkoolaiseksi

Paluu arkeen Ilosaarirockin jälkeen meinasi vähän ahdistaa, mutta sitten tajusin, että koko elämäni on festivaalia. Festariduunarina sitä kulkee ympäriinsä päiväkausia aivan liian vähällä unella ja ratkaisee tilanteita sitä mukaa kuin niitä tulee. Elää hetkessä, eikä oikein koskaan tiedä mitä seuraavaksi on edessä. Vanhemmat, kuulostaako millään tavalla tutulta?

Festareilla pelattiin ja leikittiin kuin kotipihassa. Hommat vain
taltioitiin vähän laadukkaammalla kalustolla.
Kuvassa Timo Kämäräinen klassikkopelin äärellä.
Kuva: Pasi Huttunen

Meillä on kotona remontti- ja rymsteerausoperaatio menossa ja kaaos on melkoinen. Eilen kuljetin pyykkikorissa kirjoja kerroksesta toiseen. Usein korintäytteenä oli kissa, joka hyvin tuohtuneena väistyi kirjojen tieltä. Välillä meinasin kompastua lapseen. Joskus lapsilla oli vaatteet päällä, joskus ei. Sekoilun määrä vaihteli kohtuullisesta kohtuuttomaan. Viihdettä osaavat lapset sekä vaatia että tuottaa samalla tavalla kuin festariväki. Tätä nykyä vääriin paikkoihin kuseskelu ja paikkojen hajottaminen sekä muu hölmöily on meillä kotona onneksi vähentynyt huomattavasti, mutta niin se on itse asiassa vähentynyt festarillakin.

Viikonloppu festivaaleilla ei eronnut kotihommista muuten kuin siten, että Ilosaarirockissa ei näkynyt kissoja.

Joensuussa heinäkuussa järjestettävä Ilosaarirockin, Ilovaarirockin, Vekararockin ja Popkadun muodostama tapahtumasuma on selvä osoitus siitä, että väitteet talkoohengen kuolemasta eivät yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Ihan samaa yhdessätekemisen runsautta ja iloa olen jatkuvasti löytänyt pohjoiskarjalaisia kyliä työn merkeissä kiertäessä. Siellä se hämmentävän runsas aktiivijoukko saa yhdistyksissä ja seuroissaan todella paljon aikaan. Valittavat toki välillä, että eivät saa eikä ole aktiiveja, mutta kylätalot nousevat, tapahtumia järjestetään ja paikkoihin ilmestyy kukka-amppeleita.

Maan hallitus on antanut sanalle talkoot ruman ja ikävän kaiun, mutta sitä todellista talkoolaisuutta onneksi riittää.

Ilosaarirockissa viikonloppuna bongasin ainakin kaksi kertaa tilanteen, jossa talkoohommissa oli sekä vanhempi että lapsi ja sellaisesta näystä tulee jotenkin tavattoman hyvälle mielelle. Yksi festivaalin somistuksen vastaavista totesi minulle, että hänelle se talkoolaisporukka on sen puolentoista viikon festivaalin pystyttämis-, viettämis- ja purkamisruljanssin aikana kuin perhettä. Se leppoisa ja toisista huolehtiva tunnelma tekee sen, että sinne uskaltaa päästää nuorempiakin. Esimerkiksi 13-vuotias nuori nainen oli festarilla koristelemassa ihmisten kynsiä.

On ikuisuuskysymys, minkä ikäisenä lapsia voi päästää festivaaleille, enkä ole ihan tullut vielä omalta osaltani selkeään tulokseen. Sitä on mietittävä sitten kun lapset alkavat kinuta festarille pääsyä. Muistelisin, että itse olin 14 tai 15 ensimmäisillä rokkifestareillani. Siinä vaiheessa kun lapsetkin ovat festarilla, etuna on toki sekin, että sitten niitä tapaa silloinkin. Perheessämme aletaan olla jo vähän sellaisessa iässä, että hengähdystaukoja lapsista ei kovin kipeästi tarvitse.

En tiedä milloin olemme samalla festarilla, mutta sen tiedän, että kun tulee lipun ostosta puhe, niin ensimmäisenä kehotan lähtemään festaritalkoolaiseksi. Talkoolaisena on kivaa, turvallista ja usein oppii hyödyllisiä taitoja. Jos miettii niitä kaikkia teini-ikäisiä talkoolaisia, niin kyseessä on moderni tulkinta siitä kovasti kaivatusta "koko kylä kasvattaa" -meiningistä.

Pasi Huttunen

Yksitoista tapaa pilata kesäloma

Perhelehdet, iltapäivälehdet ja internet pursuavat tällä hetkellä vinkkejä, kuinka kesäloman saa sujumaan sutjakkaasti. Lapsiperheen kesälomasta saa asiantuntijoiden ohjeita noudattamalla kaiken mahdollisen ihanuuden irti. Ohjeistuksissa on aina kymmenen kohtaa, jostakin kumman syystä. Minulla ei ole onnistuneesta perhelomailusta kokemusta, joten laadin listan, kuinka (perhe)loma epäonnistuu varmimmin. Pistin muita ohjeidenantajia paremmaksi, sillä listassani on yksitoista kohtaa. Istu alas, olet kotona taikka kalas. Ota kulhosta sipsi, tässä tulee sinulle muutama tipsi:

1. Lataa kesälomaodotukset korkealle. Aloita jo helmikuussa suunnittelemaan hehkeää perhekesää. Unelmoi lasten kanssa touhuilusta, kuten uimisesta, pyöräretkistä ja riippumattolöhöilystä. Suunnittele pihapelihetket ja piirrä valmiiksi havainnekuva krokettiradasta.Varaa aikaa parisuhteen lujittamiselle. Laadi kysymyksiä, joita olet aina halunnut kysyä kumppaniltasi. Mieti valmiiksi, mitä voisitte grillata. Osta teltta ja varaa leirintäalueelta paikka. Muista. Odotukset taivaisiin!

2. Laadi tarkka ja tiukka lomaohjelma. Retuuta perhettä paikasta toiseen hengästyttävää vauhtia. Hoputa, hölkkää ja yritä aina ehtiä edelliseen lauttaan, junaan tai näytökseen. Etuile jonossa ja pyri eturiviin. Näin perhe nääntyy ja loppukesän kasvojasi komistaa musta silmä.

3. Käy lomalla paikoissa, jotka eivät ole lapsiystävällisiä. Museot, taideretriitit ja tylsät sukulaisvierailut ovat tae epäonnistumiselle. Mene vaellusreitille, jossa polku on vaikeakulkuinen. Jyrkänteet ja rotkot ilman turva-aitaa saavat verenpaineesi huippulukemiin. Syvät, huonorantaiset ja lapsia houkuttelevat erämaalammet ovat oivia retkeilykohteita.

4. Varaa kesäloma all inclusive -palvelulla. Liikkumavaraa ei ole laisinkaan ja hölkkäät turistioppaan kellertävänhikisen selän takana. Käyt nappaamassa kuvan patsaasta ja matkasta jää valju olo. Mitään et saa itse päättää ja vankilassakin on vapaampaa.

5. Automatkoilla on oiva mahdollisuus sössiä ja säheltää. Jätä kaikki oleellinen viihdytysvälineistö kotiin. Pikkuporkkanat, eväsleivät, kurkkusuikaleet, maissinaksut ja mobiiliviihdyttimet kannattaa ehdottomasti unohtaa. Lapset turhautuvat, kun heillä ei ole jatkuvasti pientä mussutettavaa. Riitoja syntyy kuin sieniä sateella. Parasta olisi, jos mummola sattuu olemaan lähes tuhannen kilometrin etäisyydellä, sillä olosi matkan jälkeen on kuin kuivausrummussa käyneellä metsäjäniksellä.

6. Kun pakkaat automatkalle, jätä kosteuspyyhkeet ja kaikenlainen kasvojen pesuvälineistö kotiin. Osta lapsille jäätelöt kolmella pallolla ja hypätkää autoon nauttimaan kesän makuja. Olet suuressa hädässä jo muutaman minuutin kuluttua. Kasvot, kädet, hiukset, rinnukset, auton sisäverhoilu, vaimon uusi tunika ja ikkunat ovat suklaajäätelötahmassa.

7. Hanki itsellesi nostalgiaherätys. Pysähdy vain pienillä ja suloisenlutuisilla huoltamoilla. Vessoista puuttuu paskapaperi ja kahvista saat sappikivet. Lasten hoitopöydästä ei olkapäitä myöten vaihteistoöljyyn sotkeutunut huoltamoyrittäjä ole kuullutkaan. Osta vitriinistä yön yli levännyt munariisipasteija. Ruokamyrkytys liittyy matkaseurueeseen.

8. Anna lasten valita mieleinen jäätelö kaupan pakastealtaasta. Lasten arviointikyky pettää varmasti, sillä jäätelövalinta perustuu ulkokuoreen. Mistä vetoa, että jätskikateus roihahtaa jo kaupan kassalla? Toisen jäätelö on aina onnistuneempi valinta. Jäätelöt latkitaan suut mutruilla ja odotettu jäätelöhetki muuttuu synkäksi kuin ukkospilvi kesäillassa.

9. Venytä autohuolto lomareissun yli. Vaikka ajotietokone huutaa määräaikaishuoltoa, älä välitä. Älä vaihda nokka-akselin remmiä merkkihuollon kehoituksesta huolimatta. Ohituskaistalla remmi katkeaa ja mäntä lyö sylinterissä poikkiteloin. Vaihtoehtoisesti käytä autosi huollossa ennen retkeä. Auto lasahtaa kuitenkin. Muista tarkistaa, ettei autovakuutukseen kuulu hinauspalvelua. Tankkaa dieselautoon bensaa.

10. Kyläile paljon lapsiperheissä. Mene etenkin sinne, missä on alle kolmivuotiaita. Parasta olisi, että sinulla on myös taaperoikäinen, sillä heillä on tapana nuolla huonekaluja ja leluja. Kuola vaihtaa kätevästi omistajaa. Vastalahjaksi saat koko perheelle kesäflunssan, herpeksen, ripulin tai enterorokon. Loma soljuu epämukavasti eteenpäin enterorupien, ihottuman ja paiseiden kutistessa. Yöt valvotaan ja päivällä pääsi tuntuu kiveltä. Näkökenttä on utuisen harmaa.

11. Jää kotiin. Koska lapset kirkuvat jatkuvasti jonnekin ja puoliso ulvoo kuin susi, sinun on syytä hautautua someen. Omassa pienessä virtuaalikorsussa tutkailet, kuinka tuttavaperheet päivittävät kuvia asuntovaunureissuilta. Siellä he heittelevät leipäkiviä tyynen Jäämeren pintaan ja syövät illalliseksi paahdettua jäkälää Finnmarkissa. Huomaat, kuinka kateus voittaa ja kaappaa sinut ihanaan syleilyyn.

Hyvää kesän jatkoa!

Antti Kanto

Herran tähden, miksei kukaan ajattele lapsia!

Kuinka paljon meidän pitää lapsiamme suojella? Joensuussa on viime päivinä keskusteltu siitä, pitäisikö Pielisjoen suulla sijaitsevan Jokiaseman terassin laituri aidata, koska paikan 25 toimintavuoden aikana lapsi putosi nyt ensimmäistä kertaa jokeen. Kaikeksi onneksi kolmevuotias pelastettiin saman tien, mutta tilanne oli vaarallinen. Sitä ei tarina kerro, kuinka paljon aikuisia on tippunut jokeen, mutta uskoisin, että useita. Jokiasemallahan myös juopotellaan. Jättäisin silti aidan rakentamatta.

Paikan yrittäjä kertoo Karjalaisen jutussa (5.7.2016) käyneensä jo vuosia sitten keskustelua aidan rakentamisesta kaupungin rakennusvalvonnan kanssa. Jos sellainen olisi rakennettu, olisi sen rakennusmääräysten mukaan pitänyt olla niin korkea ja vahvarakenteinen, että laituria ei olisi voinut enää käyttää venelaiturina. Laituripaikkoja siinä on kymmenkunta. Lisäksi korkea ja vahvarakenteinen aita tietenkin muuttaisi tällä hetkellä erittäin viihtyisän paikan luonnetta. Ei se välttämättä pilalle menisi, mutta nyt siinä on tietty oma leimansa, joka tulee juuri siitä, että se on samalla toimiva pienvenesatama.

Mielessä heräävä kysymys kuuluu osapuilleen niin, että kannattaako tosiaan tämän yhden tapauksen takia tehdä ratkaisu, joka muuttaisi monta asiaa niin voimakkaasti. Jos lapsia putoilisi usein, niin tilanne olisi aika selvä, mutta nyt tuntuu aikaiselta vaatia aitojen rakentamista. Eikä sitä ole kovin voimakkaasti tehtykään.

Ehkä on niin, että niin tiukkaa kuin lasten kohdalla tekeekin ajatella niin, on jonkin verran riskejä vain kyettävä sietämään. Aivan kaikkea ei voi suunnitella ja rakentaa täysin pahimman skenaarion mukaan. Vanhemmat ovat Jokiasemalla varmastikin tehneet voitavansa estääkseen sitä kolmivuotiastaan putoamasta jokeen ja itsekin olen kieltämättä muutamankin kerran ihmetellyt, että kuinka lapsistamme nuorempi ja hurjempi ei ole koskaan molskahtanut siinä jokeen. Jokiasema on perinteisesti ollut paikka, jossa käyminen on toiminut meidänkin lapsillemme jonkinlaisena kesänaloituksena. Usein ovat alkaneet jo helmikuussa kyselemään, että milloin pyöräillään Jokiasemalle.

Simpsoneista muistamme ylidramaattisesti ilmaistun hokeman "Won't someone please think of the children?!". Se parodioi siitä, kuinka lasten suojelemisesta tulee moraalisen kauhistuksen keppihevonen. Voisi kuvitella, että joku vaatisi jo lasten pääsyn estämistä koko paikkaan, mutta sitä en ole kuullut. Joku on vienosti ehdottanut, että ehkä se ei ole lasten paikka, mutta en ole samaa mieltä. Se on lapsille hieno ja kiehtova paikka ja aika harvoin siellä on häiritseviä känniurpoja ollut. Känniurpoilu tapahtuu enemmän aikoina, jolloin lapset ovat jo nukkumassa.

Yhdysvalloissa on noussut jo vastaliikekin vaatimaan lapsille vapautta. Ehkä me täällä voisimme miettiä jo ennen vastarintaliikkeen nousua, että mihin asti turvallisuudenhakeminen kannattaa viedä. Onhan meilläkin jo järjestetty koulukyydityksiä lapsille alueilla, joilla on havaittu suurpetoja. Joskus se voi olla perusteltua faktojenkin pohjalta, mutta välillä on luultavasti pelastettu lähinnä vanhempia peloiltaan.

Lasten suojelemisen lisäksi on tärkeää miettiä, millaista yhteiskuntaa tuotamme sen nimissä. Niille lapsillehan se sitten jää.

Pasi Huttunen

Kotikatsomo

Vuokratalojen lapset

Elin osan lapsuudestani kerrostaloalueella, jossa arki koostui yllättävistä kohtaamisista erilaisten ihmisten kesken. Lähtökohta oli, että kotioven avattuaan ei tiennyt, millaisiin tilanteisiin lopulta päätyi. Kokonaisuudessaan elämä tuolla hieman muusta kaupungista erillisellä vyöhykkeellä oli erilaisten todellisuuksien värittämää, äänekästä ja tapahtumarikasta. Jotkut hahmot ovat jääneet erityisesti mieleen noilta ajoilta. 

Kuten se meitä pihan lapsia tyhjillä viinapulloilla parvekkeelta sukkahousuissaan heittelevä paksunilkkainen mummo, tai talon toisessa päädyssä haitaria ilman paitaa soittava mies, joka useimmiten nauroi ilman näkyvää syytä. Muistan harvasanaisen ja yrmeän talonmiehen, jota heitin kerran vahingossa superpallolla suuhun ja jota sen jälkeen pakenin kellarikäytäville. Mies tiedettiin väkivaltaisuuteen taipuvaisesta luonteestaan ja käytävillä juostessani olin melko varma kuolemastani, suorastaan jo tunsin hänen kätensä tarttuvan minuun takaani. Seinänaapureinamme puolestaan asui päivittäin vahvassa humalassa oleva vanhempi pariskunta, jolta sai hyvinä päivinä pyytämättä karkkirahaa. Huonoina päivinä, joita saattoi mahtua saman viikon sisään monta, miehen vaatteet löytyivät kasana rappukäytävästä eikä huuto tauonnut. 

Nämä toimivat arkea jäsentävinä hahmoina lapsen maailmassa, eikä niiden historioihin osannut liittää sen kummempaa draamaa. Ne kuuluivat silloin luonnollisena osana elämään. Uusi päivä alkoi, naapurin setä ja täti heiluivat tuhannen kännissä, talonmies puristeli nyrkkejään talon kulmalla ja ulkona oli paljon kavereita. Kaikki oli siis juuri niin kuin pitikin. Olen jälkeenpäin miettinyt näiden hahmojen todellisia taustoja ja sitä, kuinka tietämätön olen ollut myös kavereideni perhe-elämästä. Koska vietimme enimmäkseen aikaa ulkona, heidän kotinsa jäivät melko tuntemattomaksi alueeksi. Todennäköisesti elämä on ollut enimmäkseen sellaista, kuin se nyt on: joskus alamäkeä, välillä ylämäkeä ja toisinaan tasaista.

Jotain tummansävyistä ja painostavaa leijui kuitenkin ympärillä. Tästä kertoivat havainnot melko usein piha-alueella vierailevasta poliisiautosta, johon eräs perheenisä talutettiin, tai etäisesti muistiin jäänyt kuva lapsesta, joka pyysi iltaisin kotiin pääsyä ikkunan alla itkien. Nämä olivat voimakkaita näkyjä siinä hetkessä, mutta ne myös katosivat nopeasti mielestä, kuin kesken leikkien tullut naarmu polvessa.

Omat lapseni varttuvat omakotialueella. Kokemusmaailma, jossa he elävät, on paljon ennalta-arvattavampi ja monessa mielessä suorastaan tylsempi kuin minulla heidän iässään. Se on sekä sääli että onni. Toisaalta olisi hyvä, että he kohtaisivat arjessaan ihmiselämää laidasta laitaan, toisaalta olen laiskan tyytyväinen tähän tasaisuuteen. Jossain vaiheessa lapsuuttani muutimme pois kerrostaloilta omakotitaloon maaseudulle. Kesti kauan, ennen kuin sen kaikkialla ympärillä olevan hiljaisuuden kanssa oppi elämään.  

Lapsi joutuu kasvaessaan ja liikkumatilaa hakiessaan väistämättä hämmentäviin kohtaamisiin, asuinpaikasta riippumatta. Kohtuullinen määrä ympäristön outoutta ja erilaisuutta on hyväksi lapselle jo varhain, kunhan tilanteeseen ei liity uhkaa ja lapsi on turvassa. Tiedän tänään, että kaikille lapsuuden kavereilleni tulevaisuus ei ollut lähellekään onnellinen. Itse selvisin kohtaamistani tilanteista ehjin nahoin. Se raivosta punakka talonmieskään ei lopulta ollut lähtenyt seuraamaan minua käytäville, vaan silminnäkijähavaintojen mukaan jäänyt karjumaan niille sijoilleen.

Vesa Liminka