keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Isyys on kilvoittelua, ei kilpailua

Epäonnistumisessa on sekin puoli, että se kannustaa ajattelemaan. Vaikka en ole lainkaan uskonnollinen, sai edellinen blogikirjoitukseni Päivä, jolloin kaikki meni päin helvettiä minut pohtimaan kilvoittelua ja armoa. Silläkin voi olla toki vaikutusta, että äskettäin vietettiin pääsiäistä. Sen lisäksi, että se on kristillisessä mytologiassa aika dramaattisten, veristen ja silti hyvin elähdyttävien tapahtumien aika, oli se minulle arvokas levähdyshetki kiireisen ja uuvuttavan työkevään tuoksinassa. Yöt yhdentoista tunnin yöunineen ovat paratiisi.

Puhu totta vaikka äänesi värisisi, kehottaa graffiti Joensuussa
Pekkalan sillan alla
Kristinuskossa kilvoittelulla tarkoitetaan pyrkimystä noudattaa kristillisiä arvoja omassa elämässään. Kyse on samasta asiasta kuin askeesi, mutta askeesissa on vähän rajumpi klangi. Autiomaassa sijaitsevaan luolaan ei tarvitse erakoitua. Käytännössä kyse on itsekurista. Kilvoittelu ei siis ole kilpailemista muita vastaan vaan ainoastaan itseään vastaan. Kilpaileminen vanhemmuudesssa onkin sitten toinen juttu ja siinä tuppaa lapsi unohtumaan. Ne tuomareille kentän laidalta törkeyksiä huutelevat jääkiekkoisät ovat tästä ehkä selkein paraatiesimerkki.

Jos tästä jättää sen kristinuskon pois, on kilvoittelu pyrkimystä elää omien arvojensa mukaisesti; voi esimerkiksi pyrkiä olemaan hyvä siinä, mitä kulloinkin tekee ja pyrkiä edistämään niitä asioita, joita pitää tärkeänä. Trendikkäämpiä termejä kilvoittelulle ovat esimerkiksi downshifting, lifehacking tai vaikka veganismi. Isyyden kontekstissa esimerkiksi termit uusi isä ja osallistuva isä viittaavat siihen, että määrätietoisesti tavoitellaan tiettyjen arvojen mukaista elämäntapaa.

Itselleen on oltava armollinen, mutta sitäkään ei tule ymmärtää niin kuin tämän puhetavan kriitikot sen usein ymmärtävät. Kyse ei ole siitä, että ei tarvitsisi edes yrittää. Kyse on siitä, että jos yrittää ja epäonnistuu, voi antaa itselleen anteeksi. En vetänyt itseäni kiikkuun enkä jäänyt kieriskelemään itsesääliin vaikka tunaroin.

Vaikka siitä puhutaan yleensä lähinnä Valamon munkkien kohdalla, sopii ajatus kilvoittelusta ja myös armon tarpeellisuudesta hyvin vanhemmuuteen. Kilvoittelun ajatus avaa näkökulman myös siihen, että kyse on nimenomaan pyrkimyksestä elää tietynlaisten arvojen tai tietynlaisen opin mukaan. Herää hyvin luontevasti kysymys, että mistä ne arvot tulevat ja kenen se oppi on. Jotta voisi kilvoitella, on tämä pohdittava itselleen edes jossakin määrin selväksi ja oltava altis muuttamaan ajatuksiaan ja arvojaan silloin kun siihen ilmenee syytä. Muuten voi päätyä kilpailemaan ihan väärässä pelissä.

Pasi Huttunen

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Vieraskynä: Lapsen häpeä

Markus: Luin illalla lehteä kun nuorimmainen alkoi hiljaa vaikertaa. Siinä se seisoi olohuoneessa lammikko allaan. Hän ei ollut huomannut pissahätäänsä kesken leikin ja housuihin ne sitten tuli. Sanoin hänelle että ei haittaa ja sattuuhan noita. Että otetaan uudet kalsarit ja leikki jatkuu. Mutta junnu halusikin laittaa vaipan ja sanoi ettei halua kalsareita. Häntä selvästi hävetti. Kaveri on vajaa kolme vuotias ja häpeän tunne oli siinä ihan käsinkosketeltava. Kuulostaako yhtään tutulta teidän perheessä?

Ilkka: Häpeä kyllä kuulostaa tutulta tunteelta. Se tuntuu usein liittyvän siihen, että tietää tehneensä väärin. Esimerkiksi meidän esikoisemme saattaa kiemurrella illalla ennen nukkumaan menoa sängyssä. Hänestä näkee selvästi, että jokin on vinossa. Pitkän tenttaamisen jälkeen joskus saa vastauksen ja toisinaan taas ei. Eräällä tällaisella kerralla poika juuri ennen nukahtamista paljasti piirtäneensä veljestään kuvan, jossa tämä oli laitettu vankilaan. Hän tiesi, että toista ei saa kiusata edes piirroksessa, niinpä kuva herätti hänessä häpeää. Kun tilanne oli käsitelty, myös hänen olonsa helpottui, ja unikin lopulta tuli.

Vankila lapsen piirtämänä. Kuva täältä.

Markus: Tunnistan tuosta sinun kertomasta sen, että lapsella ei ole sanoja selittää, mutta siinä fyysisessä olossaan hän kokee jotain. Miten itse noita tilanteita tunnistaa, ottaa puheeksi ja sanoittaa onkin toinen juttu. Niin, meillä on yhteensä kuusi lasta ja jokaisella niillä on eri tilanteet joissa he kokee häpeää.

Ilkka: Meidän perheessä on kolme poikaa, ja jokainen häpeää eri tavalla. Kaikilla lapsilla ja ehkä aikuisillakin on myös oma ilmeensä häpeälle. Kun tämän oppii tunnistamaan toisen kasvoilta, saattaa olla helpompi huomata, mistä kenkä puristaa ja millaisella sävyllä kannattaa itse lähteä keskustelua avaamaan.

Markus: Meillä taas esikoinen on tyttö ja sanallisesti lahjakas. Veljensä ilmaisevat tunteita enemmän huutamalla ja nyrkeillä. Minunkin pitäisi tunnistaa lapsen oma tapa kertoa tai näyttää pahaa oloa tai tuota häpeän tunnetta. Palaan vielä tuohon lätäkön äärelle. Mitä tuollaisessa tilanteessa pissalammikon vierellä minä olisin voinut lapselleni sanoa? Mikä häntä auttaisi häpeän yli?

Ilkka: Meillä tilanne ei aina laukea suoraviivaisesti. Esimerkiksi esikoinen saattaa jäädä sohvalle murehtimaan, vaikka kuinka lohduttaisi. Uskon kuitenkin, että halaaminen, lohdutus ja se, että lapsen tunne otetaan tosissaan, jäävät lapsen mieleen. Ehkä häpeä vastaavassa tilanteessa on seuraavalla kerralla pienempi. Kaikilla tunteilla on tarkoituksensa, myös häpeällä. Esimerkiksi kiusaamista on syytäkin hävetä. Jos häpeä taas liittyy johonkin ominaisuuteen, se ei ole hyvästä. Häpeän suhteen tärkeintä on luullakseni se, että vanhempi ottaa tunteen tosissaan eikä itse naura tai anna muiden nauraa lapselle missään tilanteessa.

Markus: Viisaita sanoja ystäväni. Teki hyvä jakaa sun kanssa hetki arkea. Kiitos ja palataan!

Ilkka Enkenberg on kolmen 3–7-vuotiaan pojan isä ja yhden vaimon aviomies. Työkseen hän kirjoittaa kirjoja ja kouluttaa yrityksiä kertomaan tarinoita.

Markus Forsell on myös kolmen 37-vuotiaan lapsen isä ja yhden vaimon aviomies. Hänet on palkittu Vuoden Isänä 2013 ja hän on toiminut Työterveyslaitoksen Työ- ja perhe-elämä -ohjelman lähettiläänä.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Vieraskynä: Mitä isyys on tuonut mukanaan?

Esikoispoikamme täytti muutama viikko sitten huikeat kaksi kuukautta ja nyt olemme saaneet viettää yhdessä ensimmäistä pääsiäistä pojan kanssa. Muutaman vuoden kuluttua pääsemme istuttamaan yhdessä ensimmäiset rai-ruohot ja kisaamaan kumpi kasaa nopeammin suklaamunien yllätyslelut. Tänä vuonna jouduin vielä uhrautumaan ja hoitamaan suklaamunien tuhoamisen yksin. Kuluneisiin kuukausiin on mahtunut paljon kaikenlaista tapahtumaa. Kirjoitin jokin aika sitten postauksen, jossa kerroin tuntemuksiani ensimmäisten neljän viikon ajalta.

Nyt kun mittariin on tullut vielä vähän yli kuukausi lisää, tunnen itseni eräänlaiseksi voittajaksi. Koen jo sulautuneeni lapsiperheen arkeen ja tietynlaiset rutiinit (esim. lapsen nukuttaminen) ovat pikkuhiljaa muotoutuneet.

Lapsen odotukseen mahtui monenlaisia seikkailuja raskauskuvauksesta aina väittelyihin lapsen nimeämisestä. Kun H-hetki vihdoin koitti ja tuli lähtö synnärille, fiilikset olivat odottavat, mutta jännittyneet. Sairaala-aika oli myös mielenkiintoinen seikkailu, joka tuntui hieman jopa minilomalta. Nämä kokemukset kasvattivat ja valmistivat minua tulevaan koitokseen isänä.

Käsitys oman ajan rajallisuudesta on konkretisoitunut minulle aika selkeästi. Elin kuvitelmissa, että voisin jatkaa omia harrastuksiani normaalisti lapsenhoidon ohella. On kuitenkin tullut huomattua, että töiden jälkeen ilta on kovin lyhyt ja väsymys alkaa painamaan melko nopeasti. Haluan olla niin vaimon kuin pojankin kanssa, mutta on myös kiva välillä syventyä omiin juttuihin.

On ollut jännä myös huomata miten ajantaju hämärtyy niin minulla kuin vaimolla. Viikot menevät ja päivät vaihtuvat. Istuimme eräänä iltana television ääreen katsoaksemme lempisarjaamme Quanticoa. Kello tuli yhdeksän ja iltapalat oli tehty valmiiksi, jotta voimme syödä ne siinä samalla ohjelmaa katsoen. Sitten ruutuun tulee tieto seuraavasta ohjelmasta, joka on aivan muuta kuin Quantico. Tässä vaiheessa mieleeni muistui, että tänään olikin jo torstai. Mihin keskiviikko katosi?

Musiikki on ollut pitkäaikainen harrastukseni, mutta viime aikoina olen joutunut hieman tinkimään tästä huvista. Aikaisemmin saatoin istua tietokoneen ääressä tuntitolkulla ja säveltää musiikkia, tai soittaa viikonloppuisin pianoa lähes koko päivän. Onneksi on vielä muutama bändihomma vireillä, niin saan purkaa musiikkivajetta. Odotan jo innolla pojan kasvavan sen verran, että voin alkaa siirtämään näitä musiikillisia oppeja hänelle. Meistä tulee vielä vuosisadan Isä-Poika bändi, LattePappa & the Boy(s). Mikäli poika ei innostu musiikista, niin toivottavasti edes autoradasta.

Nyt isänä olen päässyt tutustumaan vauvanvaatteisiin sekä perehtymän erilaisiin pulmiin rintapumpun kasaamisesta lähtien. En olisi osannut kuvitella, että pojan herätessä aamu viideltä olen itsekin melko pirteä. Herätykseen olisi vielä tunti aikaa, mutta meneehän se pojan kanssa jutustellessa. Jutun taso on kyllä vielä "gii, guu, kukkuu" -tasolla. Unet ovat muutenkin jääneet vähän katkonaisiksi, mutta onneksi kahvia riittää. Elättelen toivoa, että lapsen yöheräämiset joskus loppuvat.

Voin todeta, että olemme vaimoni kanssa erittäin onnellisia vaikka arki on nyt hieman erilaista kuin ennen. Kaikista tärkeintä on kuitenkin oma suhtautuminen ja asenne perheenlisäystä kohtaan. Siitä osaa nauttia tai sitten ei, päätä itse.

Ai niin… Joskus luovuus kumpuaa vauva-arjesta ja syntyy tällaisia huumorivideoita. Ajattelin antaa vaunuesittelyyn hieman miehistä näkökulmaa :)

Juho Kokki
Kirjoittaja pitää LattePappa-blogia

torstai 24. maaliskuuta 2016

Osallistuva isä ei välttämättä rymyä pajupusikoissa

Muinainen merenpohja puskee pajua valtavalla voimalla. Hangilla hiitäminen alkaa olla vaivalloista selviytymistä risukossa. Lapsuudenkodin pääsiäiskoristeita tuijotellessani ja pajupensaikkoja ihmetellessäni muistan lapsuuden virpomistouhut. Kuka vastaa perheissä vitsa- ja noitaperinteen opettamisesta? Kuka huolehtii höyhenet ja pajut?

Ammensin noitaopit vanhemmilta sisaruksiltani. Ihailin suuresti heidän tehokkuuttaan. He liikkuivat pääsiäisnoitina virpomassa pyörillä. Reviiri oli laaja ja lähitienoo tyhjennettiin suklaamunista ammattimaisella otteella. Kuola suupielistä valuen seurasin olohuoneen pöydällä suoritettua saaliinjakoa. Suklaamunia, kolikoita, jopa seteleitä.

Kasvoin virpomisikään ja tallustelin naapureihin pääsiäisen ilosanomaa levittämään. Valeasussa oli mahdollista tutustua naapuruston koteihin, joihin muuten ei ollut mitään asiaa. Sisarusten kesken käytiin virpomisen jälkeen palautekeskustelu. Joillakin taloilla oli hyvä maine. Joidenkin naapureiden ovet eivät auenneet, vaikka tarkkaavainen noita kuuli kolinaa sisältä. Ehkä he olivat unohtaneet varautua herkkuihin tai he eivät pitäneet lapsista. Ilkka Malmberg kirjoitti (HS 20.3.2016) ohjeet, joista olisi ollut hyötyä munattomille naapureille: ”Älä yritä kekseillä. Se on säälittävää. Parempi lymytä. Vältä ikkunoita. Älä soita radiota. Valot kannattaa sammuttaa. Mikäli käytössä on ikkunaton tila, ota se suojahuoneeksi. Muista kotivara.”

Poikamiehenä lymyilin piilossa palmusunnuntait. Mielelläni olisin virpojille oven avannut, mutta koskaan en ollut muistanut varautua. Oli muutakin muistettavaa. Sitten sain lapsia.

Omien lasten kautta virpominen on saanut uudenlaisen merkityksen elämässäni. Lasten kautta avautuu uusia ovia, joita ei ole aiemmin ollut tarvetta kolkutella. Esimerkiksi pajupusikkoon ja ovelta ovelle häiritsemään naapureiden viikonloppua. Eteen on tullut tilanteita, jotka ovat olleet epämukavia ja joita on joutunut opettelemaan. Joudun avaamaan ilahtuuneella tekoilmeellä virpojille oven ja pohtimaan, mikä määrä suklaamunia on tarpeeksi. Mitä muut antavat nykyään? En halua, että epävarma mutta ahne trulli häipyy oveltani pettyneenä ja perheemme saa kitsaan maineen. Piiloutua en voi. Siitä lapset pitävät huolen. Sivusilmällä seuraan vaimoani. Miksi vaimoni suoriutuu näistä tilanteista luonnollisemmin, ikään kuin tietäen valmiiksi, miten toimitaan?

Kaikilla meillä on omat kiinnostuksen kohteemme. Jollekin virpomisoksien askartelu on luontevaa, toiselle suksien voitelu tai renkaiden vaihto. Hyvissä ajoin vaimoni hakee eteisen yläkaapista vanhan kenkälaatikon. Laatikon päädyssä lukee: "höyheniä". Katselen ihailevasti pieniä pääsiäisnoitiamme, kasvot maalattuna, puettuna rooliasuun ja näyttävät vitsat käsissä. Otan kuvan heistä ja kehun puvustajan toimintaa. Lapset ovat odottaneet tätä. Vaikka vaimolla on perheemme askarteluvastuu, pyrin olemaan käytettävissä, jos tilanne alkaa liukua askartelusta taistelutantereeksi ja eskaloituu sodaksi. Tätäkin tapahtuu yllättävän usein.

Kun toinen selvittää epätoivon vallassa teippiin ja höyheniin lukkiutunutta yksivuotiasta, silloin on mentävä hätiin. Ylväästi ajattelen, että toisen vierellä kulkeminen tarkoittaa altistumista toisen hyväksi. Ei tarvitse olla loputtoman kiinnostunut toisen tekemisistä. Tila, aika ja mahdollisuus on annettava.

Minä vaihdan yleensä renkaat. Koska en ole varsinaisesti mekaanikkotyyppiä, työmiehenhymyni on hyytynyt useita kertoja. Roolin vaihto on helpottanut asiaa. Olen siirtynyt sisälle hoitamaan lapsia. Vaimoni on irrottanut jumittuneen renkaan ja kiristänyt loput pultit.

Isyyteni muovautuu jatkuvasti. Välillä se täysin hukassa. Tavoittelen isyyttä, jossa ollaan lapsille läsnä ja sitoudutaan. Olen jollakin tavalla onnistunut, hoitovapaalla väkisinkin. Jäin miettimään, mihin kaikeen pitää osallistua, jotta pyrkimykseni täydelliseksi latteisäksi voi toteutua? Pajunkissapusikoissa ei ole tullut rymyttyä. Pitäisikö innostua askartelusta?

Pajunkissaretken jälkeen tyttöni innostui piirtämään. Piirros valmistui nopeasti. Koska jälki oli monitulkintaista, pyynnöstä hän selvensi piirtämäänsä. Piirroksessa perheemme oli pyöräilemässä. Äiti ja kaksi lasta oli piirretty, mutta isää ei näkynyt. Vaimoni ihmeteli isän puuttumista. Ehdin jo säikähtää. Taitelija selvensi, että isä on piirretty, mutta sitä ei näy. "Isä on kuvan rakennuksessa sisällä. Isä on keittiössä tiskaamassa.” Hoitovapaani alkaa tuottaa tulosta. Tyttö puhuu äitien viikonlopusta ja näkee minut keittiöorjana.

Ajat ovat ainakin joiltakin osin muuttuneet. Tällä viikolla poisnukkuneen rakkaan mummoni sanoin: "Ei net miehet ennen tehneet vaimoitten hommia. Miestä, joka teki vaimoitten hommia, piethiin knapsuna!"

Antti Kanto

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Päivä, jolloin kaikki meni päin helvettiä

Unohdin soittaa, vaikka olin luvannut. Nuorempi poika piti viedä eskariin jo aikaisemmin, joten sovin vanhemman pojan kanssa, että soitan hänelle kun on aika lähteä kouluun. Sinänsä poika osaa kellon, mutta ajattelin, että keskittyessään puuhiinsa hän tuskin huomaisi ajan kulumista. Koska ajan kuluminen on toden totta näillä geeneillä helppo jättää huomaamatta.

Koulu alkoi kymmeneltä ja osapuilleen 10:20 satuin työn tuoksinasta vilkaisemaan (äänettömälle unohtunutta!) puhelintani, jossa oli monta puhelua pojalta. Perkele! Yritin soittaa takaisin, enkä tavoittanut. Ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin toivoa, että poika ei vastaa, koska on koulussa. Wilma-viesti opettajalle, että myöhästyminen oli minun mokani, ei pojan. Siellä Wilmassa satuin huomaamaan senkin päiviä sitten tulleen viestin, jossa kerrottiin, että koulussa oli hiihtopäivä. Sukset olivat tietysti kotona.

Poika myöhästyi koulusta sen puolisen tuntia ja käveli liikuntatunnilla ladun varteen katselemaan kun muut hiihtivät.

Tällaiset vanhemmuuden tähtihetket harmittavat ja nolottavat. Tuskin se yksi myöhästyminen tai suksien puuttuminen maailmaa kaataa, mutta on inhottavaa ajatella kuinka paljon stressiä tuollainen aiheuttaa lapselle, kun vanhempaan ei voikaan ihan luottaa. Muistan itsekin varhaisesta lapsuudesta, että oli pelottavaa jos isä tai äiti tunaroivat. Maailma ei ollutkaan ihan niin ehjä enää. Puhuimme toki asian pojan kanssa myöhemmin ja tulimme siihen tulokseen, että joskus asiat vain menevät päin helvettiä. Emme välttämättä käyttäneet aivan näitä sanoja.

Se toinen asia, mikä tällaisessa harmittaa on, että siinä pelaa suoraan stereotypioiden rakentajien pussiin. Isät ovat vähän tuollaisia, hehheh. Koska johtuu lähinnä kiveksistäni, että tämä kaikki tapahtui. Tuolla asenteella saadaan aikaan ainakin se, että näistä ei tee mieli juuri puhua. Osallistuvan isän on helppo lillua siinä muiden ihmisten (etenkin keski-ikäisten tai vanhempien naisten) rakentamassa ylistävän alistavassa kuplassa, jossa vähänkin lapseen vilkaiseva tai jotain kotona tekevä isä on supersankari. Sitten kuitenkin on aika yksin kun asiat menevät päin helvettiä.

Pasi Huttunen

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Bryssel 22. maaliskuuta 2016

Se tapahtui taas.

Juuri, kun Eurooppa alkoi toipua Pariisin terrori-iskuista. Juuri kun aloimme uskoa, että tilanne on taas hallinnassa. Ja sitten tuleekin kylmää vettä niskaan: Brysselissä räjähtää sekä lentoasemalla että metrossa. Ei kai taas, parahdimme aamun uutiset kuullessamme. Emme jaksaisi enää yhtään tällaista. Mutta totta se on: se tapahtui taas.

Omaa järkytystä sulatellessa on valmistauduttava myös vastaamaan lasten kysymyksiin. Vaikka haluaisimme säästää lapsemme tällaisilta uutisilta, pakostakin he kuulevat niistä. Jos eivät meiltä, niin päiväkoti- tai koulukavereiltaan. Ja aikuisen on osattava vastata lapsen turvattomuuteen ja hätään.

Tässä yhteydessä tulee mieleeni käsite nimeltä valkoinen valhe. Sehän tarkoittaa hyvässä tarkoituksessa esitettyä valhetta. Filosofi Immanuel Kant ei tällaisia valheita sulattanut: hänen mielestään oli aina toimittava niin, että teoistamme voisi tehdä yleisen moraalisen säännön. Eli jos haluamme, että toden puhumisesta tulee moraalinen sääntö, silloin on puhuttava aina totta.

Käytännössähän tämä johtaisi umpikujaan. Jos piilottelet Anne Frankia asunnossasi ja natsiupseeri tulee ovelle kysymään, onko asunnossasi juutalaisia, ainoa moraalisesti kestävä ratkaisu olisi valehdella, ettei ole. Eli esittää valkoinen valhe.

Samoin pelokkaalle lapselle ei voi puhua ihan totta. Jos lapsi kysyy, voiko täällä meilläkin tapahtua samanlaista kuin siellä Brysselissä, useimmat vanhemmat rauhoittelevat, että ei täällä sellaista tapahdu - vaikka sisimmässään aikuinen tietää, että mitä tahansa voi tapahtua missä tahansa. Jos lapsi kysyy ulkomaanmatkalle lähtevältä vanhemmalta, putoaako sinun lentokoneesi, tämä vastaa, että ei putoa, ole ihan rauhassa. Tietenkään tästäkään ei voi mennä takuuseen. Tärkeämpää on kuitenkin pelastaa lapsen yöunet valkoisella valheella kuin puhua täysin totta.

Ja ehkä tällaisia vakuutteluja ei pidäkään nimittää valheiksi. Ehkä niissä ei ole kyse valheesta, vaan toivosta.

Samanlaisesta toivosta, jota tämä pariisilainen isä halusi pitää yllä marraskuun 2015 terrori-iskujen jälkeen:

https://www.youtube.com/watch?v=xkM-SDNoI_8


Jussi Hyvärinen




maanantai 21. maaliskuuta 2016

Iskä järkkää synttärit

Okei, kieltämättä pahaenteinen otsikko, mutta voihan tämä päättyä myös hyvin.

Poika täytti hiljattain kahdeksan. Kävi niin onnekkaasti, että vaimo oli työmatkalla juhlapäivänä, joten minulle tarjoutui tilaisuus synttäreiden järjestämiseen. Toki vaimo oli hoitanut kutsut ja suunnitellut iltapäivän: yhdeltä mennään luistelemaan koulun kentälle, kolmeksi kävellään kotiin syömään [minun tilaamaa] täytekakkua ja ennen viittä syötäisiin vielä lasagnea, jonka vaimo oli tehnyt valmiiksi sen kun uuniin työntää.

Menin koululle yhdeksi ja alkusäätöjen jälkeen poikalauma pääsi jäälle. Autoin ekaluokkalaisille luistimet jalkaan. Sitten luisteltiin, pelattiin ja leikittiin puolitoista tuntia, kunnes nälkä ajoi pois jäältä. Kotimatkalla kannoin poikien kamoja selässä ja käsissä niin paljon kuin jaksoin, jotta nämä voisivat paremmin juosta pitkin tienpenkkoja.

Kotona lapset avasivat lahjoja olohuoneessa sillä välin kun katoin pöydän. Kakku teki kauppansa, mutta niin tekivät myös porkkanaviipaleet, joita oli runsaasti tarjolla. Oli piiloleikkiä, autorataa ja muuta, kunnes ehdotin, että "pidetäänpäs läksyparkkia". Yllättäen idea sai kannatusta. Lapset makoilivat lattialla kirjojensa kanssa ja minä soitin Mozartia, joka edistää lapsen kognitiivisia kykyjä.

Vanhempien hakiessa lapsia mainitsin porkkanat ja läksyparkin ja ajattelin, että hienostihan tämä meni. Musiikkikasvatusta en vaatimattomuuttani maininnut, mutta ehkä joku viikari muistaa päivän käänteentekevänä valmistuessaan Sibelius-Akatemiasta. Lunta tuli tupaan vasta, kun vaimo kysyi siitä lasagnesta.

Tyttären ja hänen kaverinsa kymmenvuotis-yhteis-synttäreillä olin niin ikään valvojavastuussa. Tällä kertaa mentiin koulun jälkeen liikuntasaliin, missä katsoin sivusta, kun lapset juoksivat, hyppivät, tekivät kuperkeikkoja, heittivät palloja, keinuivat renkaissa, kiipesivät köysissä ja puolapuilla.

Jotkut olisivat halunneet olla yksinkertaista, mutta järkyttävännimistä ”kaupunkisota”-leikkiä, jossa porukka jaetaan kahteen joukkueeseen, jotka yrittävät saada mahdollisimman paljon palloja tai hernepusseja omalta alueelta vihollisen alueelle. Aikansa lapset säätivät jakoa, mutta kun joukkueita ei näyttänyt syntyvän, komensin heidät riviin pituusjärjestykseen ja tein jaon kahteen. Jaosta tuli niin huono, että kolme tyttöä sanoi, etteivät he tulekaan mukaan. Ajattelin hieman turhautuneena, että pitäkää tunkkinne, mutta lopulta tuo kaksi minuuttia kestävä leikki saatiin käyntiin. Ajattelin vielä, että täällä nämä lapset opettelevat sosiaalisia taitoja, enkä minä lyhytjänteisenä, suoraviivaisena ja autoritäärisenä ole heille ehkä mikään kovin hääppöinen esimerkki.
"Ette kai te syö meitä?!"
Näillä synttäreillä ollut ruokailu- eikä musiikkipedagogista osuutta. Jäniskakkua, pikkuleipiä, karkkia, popcorneja ja karjalanpiirakkaa.

Sitten tytöt pelasivat olohuoneessa pullonpyöritystä ja tunnelma oli katossa. Kännykän desibelimittari näytti yli 90 dB:ä ja vaivuin miettimään opettajien, päiväkotien työntekijöiden ja perheenäitien työsuojeluasioita.

Selvittyäni kaksista syntymäpäivistä on aika tehdä johtopäätelmiä. Se, mikä äidin mielestä on ihan tavallista [lapsen synttärit], voi isän mielestä olla kova juttu. Induktiiviseen päättelyyn nojaten voin luoda kahden tapauksen havaintojoukosta yleispätevän totuuden: "Isä kykenee järjestämään synttärit, vaikka niiden järjestäminen tuntuu hänestä survivalistiselta kokemukselta."

Topi Linjama

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Vieraskynä: Isän kirje 1-vuotiaalle Down-lapselleen

Vuosi sitten saimme lahjan, sinut Ukko. Lahjan, jonka saapumista jännitimme ja pelkäsimme. Olimme muutamaa kuukautta aikaisemmin saaneet tietää, että olet erilainen, erityinen downlapsi. Emme me sellaista olleet tilanneet! Vaikka tunsin muutaman hienon downihmisen, oli järkytys, että sinä olit tulossa juuri meille. Miksi meille?!

Meille, joilla oli jo ollut niin monenlaista ongelmaa, sairautta, tuskaa ja kipua. Ajattelimme, että elämä on epäreilua. Joku muu perhe olisi varmasti parempi tulevaan vaikeaan tehtävään. Raskauden aikana kuljimme vaimon kanssa syvissä vesissä. Aluksi molempien oli vaikea katsoa luottavaisesti tulevaisuuteen. Kummisi ja muut ystävämme kantoivat ja taluttivat meitä. Ilman heitä olisimme olleet todella hukassa.

Synnytys käynnistyi Jyväskylässä, josta sinut kuljetettiin äitisi vatsassa ambulanssilla Ouluun. Minä ajoin illalla vauhdilla Ylivieskasta Ouluun sen jälkeen, kun olin saanut ystävämme hoitamaan vanhempia sisaruksiasi. Emme voi sanoin kuvailla sitä pelkoa, mikä vallitsi, kun synnytys läheni. Kun tulit maailmaan, paikalla oli meidän lisäksi kaksi kätilöä ja lääkäri. Äitisi ei saanutkaan sinua heti rinnalle, koska napanuora oli niin lyhyt. Emme nähneet sinua, mutta kuulimme itkusi. Se oli ehkä parasta, mitä olen ikinä kuullut. Siinä hetkessä meiltä, äidiltäsi ja minulta, tippui suuri taakka harteilta. Olimme siinä hetkessä vapaita jännityksestä ja pelosta. Itkien halasimme toisiamme pitkään. Kun siitä nousin, sinut oli siirretty tutkimuspöydälle, siinä itkit persoonallista itkuasi. Ihmettelin - sinähän vaikutat samalta kuin muutkin lapset. Kädet, jalat, sormet, varpaat ja silmät. Munat ja kaikki. Lääkärin sanat "terve poika" oli jotain, mitä vain hiljaa uskalsimme toivoa ja rukoilla.

Jossain vaiheessa havahduin siihen, että olimme kolmestaan synnytyssalissa. Sinä, minä ja äitisi. Pari tuntia siinä sinua syleilimme ja ihmettelimme. Söit ahnaasti, ihan samalla tavalla kuin vanhemmat sisaruksesi. Monilla kollegoillasi on ollut sitä ongelmaa, että he eivät ole oppineet syömään kunnolla. Sinä söit. Itkit, kakkasit, nukuit ja söit. Tai itseasiassa ensimmäisten neljän kuukauden aikana et juuri lainkaan itkenyt.

Saimme viedä sinut kotiin jo seuraavana perjantaina, vain 5 päivää sairaalassa! Luulimme, että tulisit olemaan ainakin kuukauden. Monet ystävät ja läheiset kävivät katsomassa sinua. Nukuit hyvin ja olit kiltti vauva.

Viikon ikäinen Ukko.

Tänään täytät vuoden. Olet vienyt meidät erityiselle matkalle. Matkalla on sattunut ja tapahtunut. Sinulla on ollut kipua, sairautta ja tuskaakin. Olemme olleet väsyneitä, kun et ole nukkunut öitä kunnolla viimeiseen puoleen vuoteen. Itket harvoin, mutta hästäät omia juttujasi vaikka sitten keskellä yötä. Mutta sinä olet ollut onnellinen. Mikä parempaa kuin herätä aamulla ja ottaa sinut aina hymyilevänä syliin. Ilmaiset itseäsi erilaisilla hymyillä, äänteilyillä ja kehon kielellä. Isi, äiti ja sisaruksesi tunnistavat ääntelystäsi, hymystäsi ja vartalon liikkeistäsi, haluatko isin vai äidin syliin. Aina, kun joku sisaruksistasi ottaa sinut syliin, ensin halaat ja sitten pussaat. Äitiäkin pussaat. Minua et juurikaan enää, johtuisiko parransängen pistelystä.

Aina kun tulen kotiin, sinun on heti päästävä isin syliin. Laitat kädet kaulalleni ja pään sivuttain olkapäätäni vasten. Sanomme, että menet silloin laturiin. Saatat viihtyä siinä pitkäänkin.

Olet tuonut meille, läheisille ja monille muillekin ihmisille, valtavan määrän positiivista ja hyvää. Säihkyvällä hymylläsi hurmaat kaikki ja luot valoa ympärillesi. Sulatat kylmimmänkin sydämen. Tiedät tästä elämästä ja onnellisuudesta kromosomin verran enemmän kuin me tavikset. Opetat meille hetkessä elämistä ja pienistä asioista nauttimista, positiivisuutta sekä välittömyyttä. Olemme saaneet sinut matkallemme saattajaksi ja saatettavaksi.

Huomattavasti enemmän olet antanut kuin ottanut.

Olet erityinen ihminen. Olen välillä potenut syyllisyyttä erityisyydestäsi suhteessa vanhempiin sisaruksiisi. Mikä siinä on erona, että olet downpoika? Ehkä suurin ero on siinä, että meillä on erilainen huoli siitä, miten sisaruksesi tulevat pärjäämään elämässään. He joutuvat tekemään enemmän töitä elämänsä eteen ja kantamaan enemmän vastuuta. Sinulle tie on tasoiteltu aivan erityisellä tavalla valmiiksi. Yhteiskunta kantaa vastuun yhdessä vanhempiesi ja ystäviesi kanssa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö sinunkin elämässäsi tule vaikeuksia. Tottakai tulee. Mutta positiivisuutesi avulla selviät kaikesta.

KELAn laatikossa odottaa valmiina eläkepäätös, jonka saat 16-vuotislahjaksi. Toki saat tehdä töitäkin, jos haluat ja kykenet siihen. Suomessa kaltaisillasi on asiat hyvin, syrjintää ei ole juurikaan ja ihmisoikeudet toteutuvat parhaiten koko maailmassa. Pidämme kädestäsi, kuljemme aina rinnallasi ja saatamme jokaiselle portille. Kävelet punaista mattoa pitkin, senkin kuningas!

Onnea Ukko!

Tapio Hintsala
Kirjoittaja on yrittäjä ja neljän lapsen isä

Aiheesta keskusteltiin helmikuussa YLEn Inhimillisessä tekijässä

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Lapsi lukee. Meillä on toivoa

 Vanhemmuuden perustehtävä on saattaa lapsi ymmärtämään elämää. Kasvaessaan lapset esittävät yhä vaikeampia kysymyksiä, joiden edessä itse huomaan usein olevani tietämätön. Tähänastisen kokemukseni mukaan he haluavat suunnilleen kouluiän kynnyksellä tietää kaiken ainakin ihmisen fysiologiasta, lihansyönnistä, Jumalasta, kuolemasta ja tähtitieteestä. Onneksi apuna on kirjallisuus, jota sanattomaksi jäävä voi käyttää sammuttamaan lapsen janoa.

Olen Oton tavoin pitänyt etuoikeutena saada lukea lapsille. Pidän siitä, että saan viedä heidät tutustumaan erilaisiin todellisuuksiin, saamaan vastauksia kysymyksiinsä. Lukemisen hyödyistä tärkein on juuri ymmärryksen lisääntyminen. Viisivuotias itki ilta illan perään kuolemaan liittyvien kysymysten kanssa, kunnes hankimme hänelle aiheeseen liittyviä kuvakirjoja. Kertomus vanhan ketun luonnollisesta kuolemasta luettiin moneen kertaan ja tarinan vaikutus lapseen oli hämmästyttävän rauhoittava. Jälkikäteen hän vielä palasi kirjan tapahtumiin selostaen niitä lähes kyllästymiseen saakka. Hedelmällisintä onkin ehkä juuri se, kun lapsi avaa lukukokemustaan.
 
Työskentelen kirjastossa ja pääsen näin aitiopaikalta tutustumaan ihmisten lukutottumuksiin. Näen työpaikallani toisinaan lukemisesta humaltuneita lapsia ja nuoria. Tämä on aina yhtä ilahduttavaa. He eivät kuitenkaan välttämättä ala lukijoiksi, ellei heitä ohjaa tai rohkaise lukemiseen, näytä heille esimerkkiä. Kirjavinkkariyhdistys on kouluissa ja kirjastoissa jo vuosia tehnyt tätä työtä kunnioitusta herättävällä intohimolla. Olen itsekin toiminut aiemmin vinkkarina ja ehkä hienoin kokemukseni oli runojen herättämä innostus ala-asteikäisissä pojissa. Niin kuin somekampanja Pojatkin lukee muistuttaa, lukeminenkaan ei ole sukupuolesta riippuvainen toiminto.

Lohdullisempaa näkyä ei ole kuin se, kun lapsi syventyy lukemiseen ja tapailee sanoja ääneen. Siinä maailma rakentuu aina uudelleen, puhtain ja vastaanottavin silmin. Sillä ei ole väliä, onko luettu romaaneja, sarjakuvia tai runoja. Kun lukee, prosessoi samalla itseään suhteessa käsiteltävään aiheeseen. Kuten juuri lukemaan oppinut tyttäreni sanoi, ”luen niin paljon, että kirja tulee ulos korvasta, ja sitten päähän mahtuu taas uus kirja”. Kun hän on käsitellyt juuri lukemansa ja löytänyt uuden asennon sen esittämien väitteiden suhteen, hän on valmis vastaanottamaan lisää.

Silloin kun lapsi lukee, meillä on toivoa. Sillä me tarvitsemme lukutaitoisia, ajattelevia ihmisiä. Sellaisia, jotka omaavat mahdollisimman laajan näkökulman maailmaan ja jotka uskaltavat asettua toisen nahkoihin. Monipuolinen lukeminen kasvattaa meitä näkemään vivahteita ja arvostamaan elämän moninaisuutta. Me emme ole niin erilaisia tällä pallolla.

Vesa Liminka

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Vanhemmuus hukassa?

Oma isäsi oli ristiriitainen ja etäinen etkä halua viedä hänen malliaan eteenpäin? Kavereilla on kyllä lapsia, mutta ei heidän kanssaan juuri puhuta vanhempana olemisesta? Vaimon kanssa juttu menee helposti vääntämiseksi? Ja neuvolat ja vertaisryhmät tuntuu äitien jutuilta?

Jos vastasit yhteen tai useampaan kysymykseen "kyllä", jatka lukemista. Tarjoan neljä tapaa jäsentää isyyttä ja vanhemmuutta.

1.
Yksi syy hukassaolemiseen on nopea yhteiskunnallinen muutos. Toisen maailmansodan jälkeen isät tekivät kamalasti töitä ja olivat etäisiä auktoriteetteja. Puhutaan elättäjä-perheenpää-isästä. Tällainen isä saattoi itse määritellä oman sitoutumisen asteensa, kuten filosofi Teppo Eskelinen Vieraskynässään kirjoitti.

1960-70-luvun rakennemuutos toi isät lähiöihin ja kun ulkotyöt vähenivät, vaimo käski miehen avuksi kotitöihin. Puhutaan avustavasta isästä. Avustavan isän motto voisi olla: "Kyllä mä autan, jos vaan sanot, mitä mun pitää tehdä."

2000-luvulla myös hoivatyötä ja kodin vastuita on alettu jakaa puolisoiden kesken. Puhutaan osallistuvasta isästä, jotka pitävät pitkät isyysvapaat ja haluavat olla täysillä mukana lapsen elämässä.

On syytä korostaa, että edellä kuvatut ovat ensi sijassa isyyden tarinoita, eivät niinkään tilastollisia faktoja eri vuosikymmenten miesten tyypillisestä tavasta olla isä.

Koska maailma on muuttunut, moni mies haluaa olla isänä erilainen kuin oma isä. Mallit täytyy hakea muualta: kavereilta, mediasta, netistä. Nykyisät haluavat antaa enemmän aikaa, hellyyttä ja hoivaa. Näitä taitoja täytyy opetella alkeista, jos niitä ei kodin perintönä saatu.

 2.
Omaa isyyttä voi miettiä suomalaisen isyystutkimuksen uranuurtajan Jouko Huttusen taulukon avulla. Huttunen jakaa isät neljään ryhmään sen mukaan, kuinka paljon he antavat isyydelle arvoa ja kuinka paljon he antavat lapselle aikaa.

Aktiiviset ja sitoutuneet isät (ruutu Aa) voivat olla Noljakanfaijan tai LattePapan kaltaisia pehmo-hoivaisiä, mutta toki on myös muunlaisia tapoja olla aktiivinen ja sitoutunut. Aktiiviset ja heikosti sitoutuneet isät (ruutu Ab) viettävät aikaa lasten kanssa, mutta isyys ei kuulu heidän elämänsä tärkeimpiin asioihin. Passiiviset ja sitoutuneet isät (ruutu Ba) ovat sisäisesti ristiriitaisessa tilanteessa: vaikka isyys on heille tärkeää, he eivät syystä tai toisesta pysty tai halua toteuttaa sitä. Passiiviset ja heikosti sitoutuneet isät (ruutu Bb) ovat joutuneet tai ajautuneet tilanteeseen, jossa heitä ei juuri lapsen elämässä näy.

3.
Mutta palataanpa otsikon lupaamaan vanhemmuuteen, jonka erityismuoto tai alalaji isyys on. Koska nelikentät yksinkertaistavat todellisuutta sopivasti, lainaan rakkautta- ja rajoja-tyypittelyä, jonka olen poiminut Kiintymysvanhemmuus -blogista.


Edellisen nelikentän tavoiteneljännes oli vasemmalla ylhäällä, tässä se on oikealla ylhäällä. Esimerkiksi käytöstavat kuuluvat selvästi x-akselin pluspäätyyn, mutta niitä voi opettaa lapselle lämpimästi tai kylmästi.

4.
Loppuun vielä työkalu, josta pidän kovasti, Vanhemmuuden roolikartta. Klikkaa kuva suuremmaksi.

Takavuosina mielsin vanhemmuuden käsittämään lähinnä huoltajan, rajojen asettajan ja elämän opettajan roolit. Rakkauden antajan ja ihmissuhdeosaajan roolit ovat selvästi vaikeampia, mutta ehkä nekin pikkuhiljaa aukeavat.

Topi Linjama

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Vieraskynä: Olis pari neuvoa

En yleensä usko, että viisaus elää välttämättä valtiossa, mutta poikkeuksiakin on. Vanhemmuuteen, isyyteen ja vauvaan liittyvissä asioissa neuvoja kannattaa ottaa yhdestä paikasta. Se paikka on helppo tunnistaa, sillä sitä kutsutaan Neuvolaksi.

En aina usko, että viisaus elää valtiossa, mutta neuvolassa se
elää, Tikkanen sanoo. Sieltä neuvoja kannattaa ottaa vastaan.
Lapsen saaminen on yksi niitä elämän isoja asioita, joissa kaipaa tukea ja apua. Vanhemmuus koostuu valtavasta joukosta pieniä asioita, jotka täytyy oppia hallitsemaan nopeasti. Pienten asioiden taustalla voi olla suurempi idea tai filosofia, joka ohjaa toimintaa. Minusta vanhemmuudessa tärkeintä on se, että oppii tekemään pienet asiat ja isona ideana on usko siihen, että tässä pärjätään ja kaikki järjestyy. Tärkeää on varmuus.

Tätä varmuutta horjuttaa joukko neuvojia. Neuvoja iskee yksityiskohtiin, jotka pitäisi tehdä juuri neuvojan ehdottomalla tavalla. Neuvoja yleistää muutaman kokemuksensa yleiseksi opiksi, joka päihittää niin tuhannet tilanteet nähneet ammattilaisten kuin tutkimuksenkin.
En missään nimessä tarkoita, ettenkö tuoreena isänä kaipaisi tukea, apua ja vertaistukea. Olen saanut kymmeniä hyödyllisiä vinkkejä, ja ilman vertaistukea olisin tullut jo höperöksi.

Tuen ja neuvonnan välinen ero on vaikeasti eroteltava, mutta silti olen eritellyt lyhyen isyyteni aikana tähän mennessä viisi erilaista neuvojatyyppiä.
  1. Superisäneuvoja
    Superisänneuvoja ylisuorittaa. Neuvot ovat oikeastaan kätkettyjä kertomuksia siitä, mitä superisä on itse tehnyt. Superisä pitää isyysvapaan, rakentaa uraa eikä nuku kolmeen vuoteen.

  2. Osakeneuvoja
    Osakeneuvonta on yleisesti yksi neuvonnan ristiriitaisimpia osa-alueita. Pörssikurssit ovat vaikeasti ennustettavia, ja hyväkin osake voi laskea, jos koko markkina kääntyy laskuun. Kaikilla on sama tieto markkinasta, joten pikavoittoja ei pitäisi olla saatavilla. Silti osakeneuvojilla on täsmäohjeet jokaiseen markkinatilanteeseen. Tällainen neuvoja antaa erikoisvinkkejä isyyteen, joiden tuotto pitäisi olla muuta markkinaa parempi.

  3. Vanhentunut neuvoja
    Lapsiahan on saatu vuosisatoja, joten isyys ja vanhemmuus ovat jo vanha juttu. Tästä huolimatta lapsenhoito-ohjeet muuttuvat. Aiemmilla vuosikymmennillä lapsensa saanut neuvoja kuormittaa tuoreita vanhempia antamalla päinvastaisia ohjeita kuin Neuvolassa juuri annettiin. “Tulihan niistäkin ihan ihmisiä”, on perustelu usein.

  4. Pelottelijaneuvoja
    Pelottelijaneuvoja muistuttaa kavereitasi, jotka kävivät armeijan ennen sinua. “Kyllä se vielä hymyilyttää.” “Ei muuten nukuttu kolmeen viikkoon.” “Täyspakkaus selässä vaihdoin siinä vaippaa keskellä yötä.”

  5. Tunneneuvoja
    Tunneneuvoja neuvoo oman kokemuksen perusteella, mitä milloinkin pitää kokea. “Kun sä synnytyssalissa saat lapsen eka kertaa syliisi ja mietit, että mitä tässä on tapahtunut, tunnet, kun kyynel valuu sinun vasemmalla poskella.”
Itse olen näistä neljännen ja viidennen neuvojatyypin risteytys. Tajusin tämän, kun olin 12 päivän isyyden jälkeen kirjoittamassa onnittelua Facebookiin juuri lapsen saaneelle kaverille: “Onnea koko perheelle! Teillä on edessä paljon upeita hetkiä”, kirjoitin. “Kyllä se hymy siitä vielä hyytyy.”

Josi Tikkanen
Kirjoittaja on markkinointimies ja tuore isä.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Musta on surupuku

Topin kirjoittama teksti antoi siivet tälle kuvasarjalle. Pukeuduin mustaan kaksi kertaa kuluneiden viikkojen aikana. Ensiksi kuvaajana ja sitten omaisena. 



torstai 10. maaliskuuta 2016

Luen lapsilleni, jottei heistä tulisi idiootteja

Juuri kuusi vuotta täyttänyt poikani lukee Inka
Nousiaisen kirjoittamaa ja Satu Kettusen kuvit-
tamaa lumoavaa Yökirjaa
Yläkoulun äidinkielenopettajana olen usein kuullut kysymyksen, mitä järkeä on romaanien lukemisessa. Moni pitää varsinkin kaunokirjallisuuden lukemista tarpeettomana ajanhaaskauksena, tylsänä puuhana – tarinasta kun voi nauttia nopeammin, helpommin ja viihdyttävämmin, kun sen katsoo elokuvana. Tällaiset ihmiset ovat imbesillejä ja kaiken lisäksi väärässä. Lukeminen, kuten tunnettua, kannattaa aina. Mitä todennäköisimmin erityyppisten ääriryhmien pelinappulat eivät ole lukuniekkoja. Vaikea myöskään kuvitella kovin monen Odinin soturin viettäneen lapsuuttaan isän tai äidin sylissä Tiitiäisen satupuuta kuunnellen.

Luonnollisesti itse tein lapsena paljon muutakin kuin luin, toisin kuin ammattini perusteella voisi kuvitella. Olen nimittäin melko tyypillinen yläkoulun opettaja: alalle ajautunut. Toki minä luin, ja minulle luettiin. Isä luki Kirsi Kunnaksen ja Marjatta Kureniemen runoja meille ääneen niin paljon, että opin useamman ulkoa. Saimme myös Kunnaksen runoista poimittuja lempinimiä: siskoni oli toisinaan Sammakon Ammakko, toinen Makon Kon QUppo-Nallet isä luki myös, luultavasti sen vuoksi, että sattui olemaan Elina Karjalaisen pojan armeijakaveri. Ei ison perheen vanhemmilla ollut kuitenkaan ylen määrin aikaa lukea, edes iltaisin. Onneksi oli muitakin lukijoita: kodinhoitaja luki ärsyttävät Pupu TupunatMiinat ja Manut ja Maikki Harjanteen Minttu-kirjat. Aino-täti luki persoonallisella äänellään Eduar Uspenskin Fedja-setää, joka ei Antti Wirmavirran lukemana äänikirjana tuntunut oikein miltään, vaikka miestä näyttelijänä arvostankin.

Kun opin lukemaan, veivät klassikkosarjakuvat mukanaan romaanien jäädessä vähemmälle huomiolle. Sisarusten kanssa käytiin joka keskiviikko verinen kilpajuoksu koulubussipysäkiltä postilaatikolle; Aku Ankka oli tullut päiväpostissa, siinä inhottavan ja väkivaltaisen näytelmän syy. Torstaisin hain kirjastoautosta Lucky LukejaTinttejäAsterixejaBlueberryjä ja Tarmo Koiviston Mämmilöitä. Televisiottomassa kodissa tuli tekemisen puutteessa lehteiltyä läpi myös isosiskojen Villivarsat ja Hevoshullut, vaikka täytyy myöntää, etteivät niin vaatimattomat hengentuotteet sanottavasti aivotoimintaani kehittäneet.

Kahlasin jonkin verran romaaneita jo alakouluikäisenä, vaikka ne sarjakuvien varjoon hieman jäivätkin. Muistan lukeneeni muutamia Vihreä Varis -sarjan kirjoja, samoin Enid Blytonin Sos-kirjoja. Äänikirjoja sen sijaan ahmin lähes joka ilta: monta C-kasettisoitinta kului loppuun, kun kuuntelimme veljeni kanssa Peppi PitkätossuaVaahteramäen EemeliäKalle MestarietsivääKodin satuaarteita Lasse Pöystin lukemana tai Blytonin Seikkailu-sarjaa. Joskus tuntuu, että kuulin lapsuudessani enemmän pehmeän eleettömän Jarmo Heikkisen ja lämpimän äidillisen Inkeri Walleniuksen ääniä kuin omien vanhempieni.

Yläasteikäisenä innostuin lukemisesta toden teolla, kun isä lahjoi viiskymppisellä lukemaan kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Sen jälkeen sain vielä yhden rahapalkinnon lukemisesta: toinen paavonurmi heltisi, kun luin kahdeksannen luokan joululomalla Linnan Pohjantähti-trilogian. Sanotaan näin, että luettuani ensimmäisestä osasta kolmasosan isä olisi voinut takavarikoida teoksen ja vaatia kirjaa vastaan juoksijasuuruutta takaisin – olisin maksanut. Sen jälkeen lukemisesta ei ole tarvinnut minulle erikseen maksaa, päinvastoin: kirjakaupat ja -divarit ovat ansainneet lukuharrastukseni ansiosta.

Olen pyrkinyt siirtämään paljon antaneen lukuharrastuksen myös lapsilleni. Heti, kun lapset ovat jaksaneet keskittyä vähintään kaksi sekuntia kerrallaan, olemme alkaneet katsella erilaisia kuva-, kurkistus- ja ääninappikirjoja. Tälläkin hetkellä kurkistelemme kuopuksen kanssa eläimiä Näin me asumme Maatilalla -kirjasta, etsimme Pikku Myytä piilosta, ihmettelemme Pingviinin härskiä käytöstä päiväkodissa ja leikimme yhdessä Anteron kanssa Anne Peltolan lastenkirjoissa. Isompien lasten kanssa valikoima on jo huomattavan laaja: tokaluokkalainen esikoinen lukee jo omatoimisesti muun muassa Nopolan siskosten Risto Räppääjiä ja Tuula Kallioniemen Karoliina-kirjoja. Edelleen iltasadut kuitenkin kelpaavat. Vuosien varrella on luettu muun muassa yökyläilevästä EmpustaRasmus-nallestaBarbapapoistaPekka TöpöhännästäPikkuisesta LotastaEemelistäPepistäKristiina Louhen Ainosta ja TompastaSanna Pellicionin OnnistaTove Appelgrenin Vesta-LinneastaSven Nordqvistin Viirusta ja PesosestaMauri Kunnaksen koirista, Tiina Nopolan SiiristäAino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatusta ja PatustaVeera Salmen ihanasta Puluboista ja ponista ja paljon, paljon muusta. Ja todella – edelleen jatkavat Inkeri Wallenius ja Jarmo Heikkinen kasvatustyötään illan pimeinä tunteina, kun uni ei meinaa tulla. Luetut kirjat tulevat usein myös seuraavan päivän leikkeihin. Kyllä minua niin elähdytti katsella ja kuunnella tytärtäni, joka ratsastaessaan Veljeni Leijonamielen mukaan Rimmaksi ja Fjalariksi nimeämillään leikkihevosilla hyräili Seitsemästä koiraveljeksestä oppimaansa värssyä: "Mitä minä huolin, veitikka nuori, jolla on rinta kuin tunturi-vuori!"

Lasten myötä olen ensimmäisiä kertoja kiinnittänyt huomiota myös lastenkirjojen kuvitukseen, tai paremminkin siihen, kuka ne usein lapsia erityisesti viehättävät kirjat on kuvittanut. Ennen toissakesän Haapsalun-matkaa en koskaan ollut kuullutkaan kuuluisasta Lindgren-kuvittajasta Ilon Wiklandista. Nyt tiedän, että lapset uppoutuvat Sven Nordqvistin yksityiskohtaisiin kuviin sangen pitkäksi aikaa, lumoutuvat Satu Kettusen kuvittaman Yökirjan unenomaisista kollaasikuvista ja viehättyvät Matti Ruokosen kummallisesta kuvituksesta Jukka Laajarinteen Mummon kone -kirjassa. "Kuka tämän on kuvittanut?" kysyi tyttäreni minulta viimeksi eilen aloittaessaan Paula Norosen uusinta Supermarsu-teosta. 

Palaan alun väitteeseeni: lukeminen kannattaa aina. Oppilaat kysyvät, miksi näin. Vastaan, että monestakin syystä. Kirjallisuuden avulla olen päässyt matkustamaan halki aikojen ja paikkojen, tutustunut erilaisista kulttuureista ja historiallisista ajoista tuleviin monenkirjaviin ihmisiin, oppinut heidän ajattelutavoistaan ja maailmankuvistaan. Olen oppinut historiasta, tunteista, kielestä ja kulttuurista valtavasti. Olen päässyt seikkailemaan lukemattomissa paikoissa kirjallisuuden avulla: Linnan mukana olen nähnyt 1800-luvun torppareiden puutteen, kansalaissodan, talvi- ja jatkosodan, Kiven mukana olen asunut Impivaaran metsissä. Waltarin opastuksella olen nähnyt muinaisen Egyptin, Henryk Sienkiewiczin maalaamana muinaisen Rooman. Tadeusz Borowskin silmin olen nähnyt Auschwitzin kauhut, Nadime Gordimerin mukana Apartheidin raakuuden. Gabriel García Márquezin luomisvoiman avulla olen seikkaillut Kolumbian viidakoissa, Steinbeckin matkassa kokenut Yhdysvaltojen keskilännen 1930-luvun Dust Bowlia pakenevien ihmisten hädän. Tänä vuonna olen muun muassa kulkenut tokiolaisilla rautatieasemilla Haruki Murakamin johdattelemana ja maannut marokkolaisessa vankityrmässä Tahar Ben Jellounin tuudittamana. Vaikka käytän pääosan ajastani muuhun kuin lukemiseen enkä pidä itseäni varsinaisena lukutoukkana, voin sanoa, että kirjallisuus on opettanut minulle suunnattoman paljon. 

Kirjallisuus ei ole vain henkilökohtaista. Saksalaisen ohjaaja-näyttelijä Jenny Erpenbeckin sanoin kirjallisuudella on ”kyky taistella historian tuhoisia voimia vastaan ja osallistua kulttuurisen muistin rakentamiseen työstämällä traumaattista menneisyyttä”. Tai kuten ystäväni, Novellit 2016 – Martti Joenpolven novellikilpailu -teoksessa (Gummerus, 2016) esikoisnovellinsa julkaissut Lauri Kenttä kiteyttää: ”Lukeminen vahvistaa ihmisen henkistä toimijuutta. Se opettaa visiomaan mahdollisia vaihtoehtoja jaetussa sosiaalisessa maailmassa, jossa toimiminen on aina sattumanvaraista. Kerronnallinen ajattelu tarjoaa liikkumatilaa myös siellä, missä yleensä ei viihdytä, eli vaikeiden tunteiden parissa. Tarinallisuuden avulla on mahdollista luoda maailmaan historiallinen aspekti ilman, että oma toimijuus häviää. Tarinat, jotka amputoivat ihmiseltä nämä henkiset kyvyt, ovat huonoja tarinoita; ne palvelevat enemmän valtaa kuin yksilön omaa toimintaa.”

Tarvitseeko enää kysyä, miksi luen ja miksi haluan lukea lapsillenikin? Kertaan ja korostan vielä: lapselle ääneen lukeminen kehittää häntä monin tavoin, niin kielellisesti, älyllisesti kuin sosio-emotionaalisestikin. Harwardin yliopistossa tehty tutkimus osoittaa kaiken muun hyvän lisäksi lasten hyötyvän erityisesti siitä, että lukija on nimenomaan isä. Minä en halua, että lapseni altistuvat aivopesulle, kasvavat pelkäämään vierautta ja lietsomaan vihaa. Toivon, että heistä tulee suvaitsevaisia mutta kriittisiä, ajattelevia ja empaattisia. Siihen tarvitaan, totta kai, myös kasvatusta ja hyvän esimerkin antamista, mutta kirjallisuuden ja lukemisen osuutta ei kannata väheksyä. Sanotaan, että vähäosaisuus on periytyvää. En uskalla väitettä kiistää, mutta totean silti, että perinnöllisyys koskee ennen kaikkea henkistä vähäosaisuutta. "Vaikka lapsuudenkotini oli rahaton, tunsimme olevamme varakkaita ihmisiä", muisteli eräs ystäväni lapsuuttaan. Ystäväni koti oli henkisesti rikas. Heillä todennäköisesti luettiin paljon. 

Otto Kallioranta

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Kolme yleispätevää ohjetta lasten kasvatukseen

On muutama ohje lasten kasvatukseen, jotka vanhemman on tiedettävä. Tarkalleen ottaen niitä on kolme. Muita yleispäteviä ohjeita vanhemmuuteen ei juuri ole annettavissa, mutta listaan ne kolme tähän alle.

  1. Jos lapsi leikkii rauhassa ja tyytyväisenä, ei vahingoita itseään tai muita eikä ole pakottavia aikataulusyitä, anna lapsen leikkiä. Älä mene sorkkimaan.
  2. Kuuntele lasta ja katso häntä. Älä ole kuuntelevinasi, vaan kuuntele. Näkeminen ei riitä, katso. Ei tarvitse olla koko ajan läsnä ja rajansa joutuu jokainen hakemaan itse, mutta sekä lapselle että vanhemmalle on hyvin tärkeää, että lapsi tulee kuulluksi ja nähdyksi.
  3. Osoita lapselle, että hän on tärkeä. Tärkeä sinulle ja tärkeä yleisesti.

Inspiraationa pohdinnalle toimi viestinnän, turvallisuuspolitiikan ja vanhemmuuden asiantuntija Rysky Riiheläinen, jolta listan ensimmäinen kohta on lainattu. Sen saattoi heti kuultuaan allekirjoittaa täydellisesti. Ja silti on hyvä tiedostaa, että oikeasti vanhemmuuteen ei voi antaa yleispäteviä ohjeita. Ei vain voi. Sen vuoksi asiasta riittää keskustelua ja siksi kustannetaan jatkuvasti uusia vanhemmuuden oppaita.
Kaikkien perheiden ja kaikkien ihmisten tilanteet ja kokemukset ovat erilaisia ja vaihtelevat eri paikoissa ja eri aikoina. Yhteisyys ei synny siitä, että olisi yksi oikea tapa toimia vaan siitä, että yhdessä vertaisina jaamme kokemuksiamme ja jaetusta tiedosta syntyy enemmän kuin osiensa summa. Sen vuoksi meidänkään blogimme ei ole how to -blogi. Kerromme omia kokemuksiamme, jotta kaikkien tieto lisääntyisi.
Väitän silti, että ylläoleva kolmen lista on melkoisen universaali.

Pasi Huttunen


tiistai 8. maaliskuuta 2016

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää!

Ystävänpäivästä ja äitienpäivästä tulee mieleen Yhdysvallat. Naistenpäivästä tulee mieleen Neuvostoliitto. Kylmän sodan jälkeisessä maailmassa sävyero näyttää tosin haihtuneen: kukkia, kortteja ja suklaarasioita jaetaan niin työläisnaiselle kuin porvarillekin, että he jaksaisivat vuoden muut päivät pyyteettömästi palvella miessukukuntaa.
 
Kun aloitin venäjän opiskelun vuonna 1989, lukion lyhyen venäjän oppikirjana ollut Majak-sarja oli varsin aatteen läpitunkema. Kun muissa kielissä opeteltiin ensimmäisenä kysymään, mikä sinun nimesi on, Majak-sarja alkoi jykevästi: ”Tšto eto? Eto SSSR. SSSR – eto strana.” (Mikä tämä on? Tämä on Neuvostoliitto. Neuvostoliitto on valtio.) 

 
Muiden fraasien joukossa venäjän tunnilla opeteltiin naistenpäivän toivotuksia: ”S meždunarodnym ženskim dnjom!” (Hyvää kansainvälistä naistenpäivää!) Tai lyhyemmin: ”S vosmim marta!” (Hyvää maaliskuun kahdeksatta päivää!) Toivotukset oli kuvitettu Valentina Tereškovan kuvalla: ”Valentina Tereškova – ensimmäinen nainen avaruudessa.”

 
En ollut aiemmin moisesta päivästä kuullutkaan. Jokin kommunistien juhla varmaan, ajattelin – eihän sitä täällä lännessä vietetä. 

 
Juhlan vasemmistolaisen alkuperän suhteen osuin oikeaan: päätös sen viettämisestä tehtiin vuonna 1910 Sosialistisen internationaalin naisten kokouksessa Kööpenhaminassa. Sitä on juhlittu erityisesti kansainvälisessä työväenliikkeessä tasa-arvon, naisten oikeuksien ja heidän saavutustensa päivänä. Siksi kuva Valentina Tereškovasta kosmonautin asussaan sopii naistenpäivään paljon paremmin kuin kuva divaanillaan makailevasta, hemmotteluhoitoihin limusiinilla kuskatusta naisesta, joka hukutetaan kukkakimppuihin, suklaarasioihin ja hajuvesiin markkinamiesten toiveiden mukaisesti. 

 
Miten naistenpäivä liittyy isyyteen? Sen lisäksi, että olen parisuhteessa naisen kanssa, minulla on onni olla sekä pojan että tytön isä. Toivon heille onnellista tulevaisuutta ja haluan, että heillä on yhtäläiset mahdollisuudet elää, tehdä työtä ja toteuttaa haaveitaan tässä yhteiskunnassa. Tähän sisältyy se, että kumpaankaan ei suhtauduta väheksyvästi eikä heidän tielleen nosteta esteitä sukupuolen perusteella. Naistenpäivänä sanon siis heille molemmille: Yes, you can!

 
En kuitenkaan paheksu naisille ojennettuja kukkia, kortteja ja suklaarasioita, hemmotteluhoidoista puhumattakaan. Hyvää mieltähän ne tuovat. Mutta pari pientä toivomusta minulla olisi. 

 
1. Koettakaa te isoilla autoillanne ajavat hyvätuloiset miehet edes hetken ymmärtää Palvelualojen ammattiliiton naisvaltaista jäsenkuntaa älkääkä närkästykö, jos nämä ihmiset eivät suoranaisesti hihku riemusta, kun heidän entisestään niukasta toimeentulostaan nipistetään vielä pikkuisen enemmän. 2. Lahjoituksen tekeminen Naisten Pankkiin voisi olla ihan hyvä naistenpäivän lahjaidea.

 
Jussi Hyvärinen

torstai 3. maaliskuuta 2016

Isyyspakkaus, eli mitä tuore isä tarvitsee

Mitä tarvitsee mies, josta on tulossa tai juuri tullut isä? Lapsellisten miesten blogitiimi selvitti.

1. KUULOSUOJAIMET RADIOLLA. Itkevän vauvan paras paikka on vanhemman syli, mutta kun huuto raastaa korvia ja hermoja!!! Ei muuta kuin kupit korville, lempparikava soimaan, vauva sylkkyyn ja keinutuoliin. Verenpaine laskee ja riski tehdä lapselle jotakin tyhmää pienenee.

"Lapsiperheen kriittisiin tilanteisiin"

2. KANTOREPPU. Kantamisessa voima ja turva yhdistyvät miehekkäällä tavalla. Vahvan iskän repussa pikkuinen kulkee turvallisesti metsään tai tunturiin.

Kantoreppu on kyllä tosi kätsy. Kuva Johan Bävman

3. TERAPEUTTI tai YSTÄVÄ. Nainen puhuu parisuhteesta toisten naisten kanssa, mies puolisonsa kanssa. Ei hyvä. Miehellä tulisi olla luottohenkilö tai pari, joiden kanssa jakaa ajatuksia parisuhteesta, vanhemmuudesta, urheilusta, politiikasta ja muusta tärkeästä.

Sauna luo oivalliset puitteet miesten terapeuttisille keskusteluille.

4. KOFEIINITUOTTEITA. Näiden avulla iskä jaksaa valvoa. Isän mieltymysten mukaan energiajuomia, uusi kahviautomaatti tai jotain siltä väliltä.

Vastuullinen iskä suosii kestävästi tuotettua kahvia.
5. HELPPOA LUKEMISTA. Isyydelle omistautunut, öisin valvova mies jaksaa lukea kolmen ruudun sarjakuvia tai joskus jopa kirjoja, joissa on lyhyitä lukuja. Kokeile esimerkiksi Viiviä ja Wagneria, Tex Willeriä tai Baby Bluesia. Myös Vauva - omistajan opasta, Isäasentoja, Havaintoja parisuhteesta tai Vauvatarinoita voi yrittää.

Vanhempien parisuhde on lapsen koti. Sarjakuvan pariskunta on lapseton.
6.  LIIKUNTAHARRASTUS. Hyvä fyysinen kunto auttaa vanhempaa jaksamaan. Kotiin voi hankkia vaikka leuanvetotangon, juoksumaton, kuntopyörän tai nyrkkeilysäkin. Pienenkin lapsen kanssa voi retkeillä ja vähän isomman kanssa voi harrastaa kaikkia lajeja, esimerkiksi hiihtoa.

Lapsi ei estä voimalajien harrastamista. Kuva Johan Bävman

7. VAPAUDUT VANKILASTA -KORTIT. Tiukan paikan tullen voi lätkäistä Vapaudut vankilasta -kortin pöytään ja lähteä vaikka tapaamaan blogistiystäviä. Isyyspakkaus sisältää 24 korttia isälle ja 36 korttia äidille, jotta mies saa tuiki tärkeää tilaa isyyden toteuttamiseen.

Vapaudut vankilasta -korttiin kirjoitetaan vapautuneen vangin nimi ja päivämäärä.

Mitä jäi puuttumaan? Täydennä isyyspakkausta!

Topi Linjama

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Kissa on kotinatsi, vaimo ei ole

Koko alkuvuosi on keskusteltu siitä, kuinka naiset alistavat miehiä parisuhteissa ja äidit isiä perheissä. Usein miehet myös näyttävät valittavan, että perhe-elämä jotenkin imee heistä miehisyyden ja vie mahdollisuuden toteuttaa itseään. Tämä kaikki on roskaa. Eivät naiset tai lapset alista miehiä vaan kissat alistavat ihmisiä. Selitänpä:
  1. Kissa ei hyväksynyt musiikkivalintaani, joten se tiputti soittimen lattialle vaanittuaan sitä hetken. Piti keksiä musiikkia, joka kelpasi kissalle, koska se on kuitenkin aika kallis soitin.
  2. Missään ei ole nähty koskaan niin suurta paheksumisen määrää kuin silloin kun käyn tortulla siinä vessassa, jossa kissojen hiekkalaatikot ovat. Ne tuijottavat musertavan halveksuvasti koko toimituksen ajan ja ovat hyvin loukkaantuneita.
  3. Annan kissoille ruokaa. Kissojen mielestä se on paskaa ja taas musertavan halveksuva, syyttävä katse. Vähän myöhemmin kyllä tietenkin syövät sen, mutta piti ilmaista, että paskat tarjoilut.
  4. Kaikki ovat menneet nukkumaan. Paitsi se yksi kissa, joka tahtoo, että häntä leikitytetään. Jumalattoman pahalla äänellä se tätä asiaansa sitten huutaa. Joka ilta.
  5. Jossain vaiheessa yötä jalka on lipsahtanut sen verran esiin peiton alta, että siihen pääsee käsiksi. Herään siihen, että terävät kynnet uppoavat varpaaseeni. Joka yö.
Kissojen kanssa ei voi oikein keskustella. Niille voi kyllä sanoa, että älä tee noin ja että tuo on kyllä kuule todella asiatonta toimintaa. Mutta kissaa ei kiinnosta. Ei se ymmärrä. Sen tapa kommunikoida on kusta kenkääsi jos olet sen mielestä toiminut väärin.
Suurin osa parisuhteen ja perheen pyörittämisen ongelmista liittyy siihen, että puhutaan liian vähän tai sanotaan huonosti harkittuja asioita, eikä kunnolla kuunnella ja ymmärretä toista. Puolison kanssa voi puhua. Se ymmärtää. Sen kanssa voi puhua siitä mikä harmittaa ja se puhuminen usein toimii - jopa hämmentävän hyvin. Sama koskee lapsia kun ne tulevat siihen ikään, että ymmärtävät.
Näillä tämän vuoden yhteiskunnallisilla keskustelijoilla ei taida olla kissoja.

Pasi Huttunen