Omaa aikaa ja kamerahommia

Oletko haaveillut rakentaa oman kameran? Nyt se oli mahdollista, kun huomasin paikallisen Foto Nerds- valokuvausalan liikkeessä Lomographyn valmistaman kameran rakennuspaketin. Innosta puhkuen ryhdyin hommiin ja itseasiassa otin paketin esille kahtena iltana 12 tunnin työpäivän jälkeen. Tämä toimi myös irtautumisena hoitotyön arjesta ennen nukkumaan menoa ja oli erittäin koukuttavaa tekemistä. Ehkä pidin tästä paljon enemmän, kuin pienenä poikana lennokkien rakentamisesta. 

Lopputulemana kaunis ja mielenkiintoinen Konstruktor kamera, jossa etsin on kameran päällä. Pitää jossakin blogipäivityksessä ottaa kamera oikeaan testiin ja ottaa parit kymmenet kuvat filmille, jotta näkee miten kamera toimii. Se mikä tästä tekee mielenkiintoisen, niin tähän saa salaman yhdistettyä salamaan kiinnitettävällä synkronointi kaapelilla. Kieltämättä testausta ei malta odottaa.

Kuvat ja teksti: Antti Pitkäjärvi

Tuleeko lapsestani seiskapuolonen?

Usein kuulee puhuttavan, kuinka lasten harrastuksiin kuskaaminen täyttää arkiset illat. Työpäivän jälkeen vanhemmat katsovat jääkaapin oveen magneetilla kiinnitettyä harrastuslukujärjestystä, laittavat taksikyltin auton katolle ja kiertelevät erikokoisten hallien pukutiloissa väistellen Kuoma-kenkäröykkiöitä. Mitä järkeä?

Omien harrastusten merkitys on kasvanut hoitovapaalla ollessani. On päästävä välillä pois kotoa, työpaikalta. Harrastukset ovat minulle kaiken kaikkiaan tärkeä osa elämää, eikä aika riitä kaikkeen, mitä tekisi mieli harrastaa. Lasten harrastukset on vähän eri juttu. Ne tuottavat minulle vanhempana iloa monesta syystä, mutta on ne myös rasitteeksi. Rasittavuuden hikikarpalot kuivuvat otsaltani ainakin osittain, kun näen lapseni viihtyvän. Lasten harrastamista ovat käsitelleet kirjoituksissaan aiemmin Antti ja Topi.

Harrastaminen on aloitettava hyvissä ajoin. Vauvaikäisille on tarjolla monenlaista harrastusta ja lisää keksitään kaiken aikaa. Vauvauinti on se perinteinen. Tarjolla on vauvajoogaa, värikylpyä, muskaria, jumppaa ja sanataidetta. Myös elokuvanäytöksiä järjestetään vauvojen makuun. Ei ole ihme, että nykyään kasvaa fiksua väkeä. Vauvojen harrastukset sitovat aina myös aikuisen. Vauvaa ei jätetä yksin uimahalliin. Ei omaa juoksulenkkiä tai kaupassakäyntiä lapsen harrastaessa.

Ihmislapsen ensimmäinen ikävuosi on toki merkittävä loppuelämän kannalta. Tarvitseeko olla huolissaan? Minä olin. Oma alle vuodenikäinen ei kysellyt harrastusten perään. Silti ajattelin, että vauvana se on vitsa väännettävä eikä pienokaisen herkkyyskautta korvaa mikään. Jos lapsi ei saa laaja-alaisesti virikkeitä ja tekemistä on vaarana, että lapsestani tulee keskinkertainen tossunkuluttaja. Isänsä kaltainen, seiskapuolonen. Muut muskarinsa ja värikylpynsä käyneinä painelevat kehityksessä ja taidoissa vilkku päällä ohi. Isänä sitten seuraan säälinsekaisin ajatuksin lapseni syrjäytymistä ja harmittelen omaa saamattomuuttani. Miksi en ollut hereillä? Edes vauvauinti!

Tutustuin tarjontaan ja tein alustavan viikko-ohjelman. Värikylpykurssilla aloitetaan. Värikylvyistä en ollutkaan kuullut aiemmin. Onneksi huomasin! Värikylpy on lempeä taideseikkailu, joka toteutetaan lapsentahtisesti. Tiistai on muskaripäivä. Muskari on aivan ehdoton harrastus lapselleni. Musiikki on minulle tärkeää ja siksi haluan antaa lapsellenikin avaimet musiikin maailmaan. Lapsi voi aloittaa muskarin jo kahden kuukauden ikäisenä. Mahtavaa! Heti kun lapseni pysyy suksilla vien hänet hiihtokisoihin. Omat muistoni verenmakuisesta ponnistelusta, kisan jälkeisen kuuman mehun mausta ja palkintolusikasta ovat niin väkeviä, että ne haluan lapsenikin kokevan. Vauvasirkus! Kuperkeikkoja, leikkiä, yhdessäoloa. Vuorovaikutusta vanhemman ja lapsen välillä. Lapsentahtisesti. Tietenkin! Onneksi vauvasirkuksen voi aloittaa kuuden kuukauden ikäisenä. Perjantaille ajattelin vauvamotocrossia tai joogaa, mutta silloin voisi pitää välipäivän. Viikonlopuksi palauttava treeni ja lepo.

Lopulta vain muskari toteutui. Siellä kyllä viihdyttiin. Lapsi ja iskä. Muskariin viedään edelleen, nyt jo nelivuotiasta. Nykyään tyttö ei enää tarvitse vanhempaa vierelleen kaiken aikaa, joten mahdollisuus omaan liikkumiseen on olemassa. Joskus tulee käytyä kaupassa. Yhtäkkiä lapsi alkaa takapenkillä tapailemaan laulua, joka on minulle ja vaimolleni outo. Katsomme toisiamme ja hymy karehtii. Lapsen muskarissa oppima laulu hivelee korviani. Joku toinen aikuinen on opettanut lastani, kaikki opettaminen ei olekaan omalla vastuullani. Helpotuksen lämmin tunne!

Jos harrastamisesta tulee väkisin vääntämistä, ei sitä pitkään jaksa. Luistelemaan haluttiin vaimoni kanssa lasta opettaa, mutta käynnit kentällä ovat harventuneet, koska lapsi vain seisoo paikallaan. On yritetty houkutella liikuttamaan luistimia pakolla ja palkinnoilla. Ei auta. Räkä valuu ja varpaat jäätyy. Kaikki ovat lopulta huonolla tuulella ja ei auta kuin poistua kentältä lämpimään pukukoppiin. Ponnistella tietenkin täytyy ja luovuttamisesta en pidä minäkään, mutta joku roti täytyy olla. Väkisin ei ole hyvä.

Miten minusta tuli ulkoilusta, urheilusta ja musiikista pitävä aikuinen? Ei minua vauvana kiikutettu muskariin tai temppujumppaan. Sitten kun ikää oli tarpeeksi, niin itse pyörällä tai kävellen sain mennä. Vanhempani harrastivat ja puuhasivat. Ulkoilua, taidetta, puutarhanhoitoa. Liikunta oli elämäntapa. Vanhempani kasvattivat esimerkillään, enkä usko, että se oli aina tiedostettua. Kunhan puuhasivat, mistä itse pitivät. Täytyy olla varovainen, sillä vanhempien tavat siirtyvät pelottavan helposti lapsille.

Antti Kanto

Vieraskynä: "Isi kato, mulla on varpaassa valo" – elämää leukemian kanssa

Syyskuinen päivä 2007. ”Tyttärellänne epäillään olevan vakava verisairaus.” ”Tarkoittaako se leukemiaa?” ”Hyvin todennäköisesti tarkoittaa, mutta tarkempi diagnoosi selviää Oulun yliopistosairaalan osastolla 51 tarkempien tutkimusten jälkeen”.

Hetki on pysäyttävä. Nelivuotias tytär, esikoinen, hemoglobiini 55, kysyy, miksi isi itkee. Nuori mieslääkäri nieleskelee. Hän on todennäköisesti ensimmäistä kertaa joutunut ilmoittamaan vanhemmalle lapsen vakavasta sairaudesta. Minä, 27-vuotias kolmen lapsen isä, työssäkäyvä opiskelija, hälytetty työpäivän keskeltä viemään tyttöä kiireesti keskussairaalaan verikokeiden poikkeuksellisten tulosten vuoksi, mietin, mitä nyt tapahtuu.

Tytär lähtee äitinsä kanssa taksilla Ouluun. Matkalla äiti syöttää leivänmurusia ja antaa vettä kuin emo linnunpoikaselle. Tilanne on odotettuakin vakavampi ja tytär viedään teho-osastolle. Jään poikien kanssa kotiin yöksi. Seuraavana päivänä näen tytön teholla.

”Isi kato, mulla on varpaassa valo.”

Tästä alkavat syöpähoidot, jotka kestävät kaksi ja puoli vuotta. Diagnoosi ALL, akuutti lymfoblastileukemia. Se on yleisin lasten leukemiatyyppi ja hoidetaan sytostaateilla. Sen paranemisennusteet ovat lapsilla nykyään hyvät, kiitos lääketieteen tutkimuksen. Leukemia todetaan Suomessa noin 50 lapsella vuodessa.

Välähdyksenomaiset muistikuvat tuolta ajalta liittyvät pitkälti sairaalaelämään. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet ovat intensiivisimmät. Ensimmäinen kotiloma on noin neljän viikon päästä diagnoosista. Muutto Rovaniemeltä Ouluun. Ensimmäisen kuukauden jälkeen palaan työelämään. Kotona pojilla on hoitaja. Vaimo on päivät osastolla tytön kanssa, minä illat. Henkilökunta jaksaa tehdä suurella sydämellä työtään päivästä toiseen vakavasti sairaiden lasten parissa.

Hoidoissa on rankkoja jaksoja ja sytostaatteja, jotka vievät tytölle tärkeät hiukset. Onneksi ne kasvavat hiljalleen takaisin. Väsymystä. Kotona huudan kuivaksi opettelevalle pojalle. Vauva syntyy kesällä. Hoidot etenevät suunnitelmien mukaan, ja valoa kohti mennään.

Ensimmäisen vuoden jälkeen hoidoissa alkaa ylläpitovaihe, vähemmän sairaalahoitoa vaativa hoitojakso. Muutto takaisin Rovaniemelle. Työpaikan vaihto, vaimo jatkaa opintoja. Arjen täyttävät myös keskuslaskimokatetrin kautta otetut verikokeet, näytteiden vieminen labraan, monet lääkkeet, nopeat lähdöt Ouluun katetrin mentyä tukkoon tai kuumeen noustua yli 37,5 asteen.

Loppututkimukset keväällä 2010: puhdas luuydin. Helpotusta ja hyppy tuntemattomaan, tyhjän päälle. Pienoinen pelko jäyti takaraivossa: entä jos…

Maaliskuu 2012, Etelä-Suomi. Verikokeissa trombbariarvot, eli trombosyytit, verihiutaleet ja leukosyyttiarvot, valkosolut ovat vinksallaan. Lastenklinikalla todetaan relapsi, sairauden uusiminen. Nyt yhdeksänvuotias tyttö, iloinen ja tomera, itkee lohduttomasti. Tietää, mitä on edessä. Koko kahden ja puolen vuoden rumba alkaa alusta. Tuska! Rakennusprojektikin kesken.

Syöpä on levinnyt myös keskushermostoon. Lääkärit ovat eri linjoilla pään sädehoidosta. Epätietoa. Kesällä 2012 muutto uuteen kotiin. Samana kesänä tytöllä puhkeaa sisäelinten vesirokko, joka on erityisen vaarallinen leukemiapotilaille. Maksa, munuaiset, keuhkot, sydän, aivot, kaikki tulehdustilassa, morfiini ei auta kipuihin kuin nimeksi. Viikkojen epätoivoinen taistelu elämän ja kuoleman välillä. Tilastoidut virusennätykset uusiksi, miljoonia viruksia millilitrassa. Muut eivät ole samoilla vesirokkovirusmäärillä selvinneet. Hoitajat ja lääkärit käyvät huoneessa suojavaatteissa, jottei pöpöjä kulkeudu lapsen luo. Elämän vaikeimmat viikot.

Hiljalleen virukset väistyvät ja elämä voittaa. Tyttö käy vuoden koulua sairaalassa tai opettajat käyvät kotona opettamassa. Pojat kasvavat. Lauantaisin lyödään vuorilautaa seinään, terapiaa. Autokatos odottaa valmistumistaan.

Isän 32-vuotissynttärilahja: tytär ensimmäistä kertaa ulkona eristyksistä vesirokon jälkeen.

Loppuvuodesta 2014 hoidot päättyvät. Elämässä on toivoa ja iloa. Tytär opettelee elämän aakkosia, kun yli puolet siihenastisesta elämästä on mennyt hoitojen parissa. Vahva erilaisuuden kokemus ja vähän ystäviä, jotka oikeasti ymmärtävät. Onneksi ovat Kympin lapset ja Kuortin kartanon leirit. Siellä voi olla oma itsensä. Myös vanhempia perheviikonloput Kuortissa vertaisten kanssa auttavat jaksamaan hoitojen jälkeisessä tyhjiössä.

Rajut elämänvaiheet yhdistävät ja vahvistavat perhettä, kuten myös odotettu Italian matka. Toisaalta on aikaa parisuhderiidoille, jotka jäivät hoitovuosien aikana käymättä. Tavallinen on yhtä aikaa rankkaa ja suloista.

Tuomo Haukkala
Kirjoittaja on neljän lapsen isä, aviomies, toimitusjohtaja ja YTM


Linkkejä: Kympin lapset "Yhdistyksen päämääränä on parantaa HYKSin Lasten ja nuorten sairaalassa hoidettavien lapsisyöpäpotilaiden hoito-olosuhteita sekä tukea lasten kuntoutusta ja kehitystä."
Sylva ry "Kun lapsi sairastuu syöpään, koko perhe tarvitsee tukea ja tietoa. Sylva on olemassa sinua ja perhettäsi varten. Kenenkään ei tarvitse selvitä yksin."
 

Olenko mies vai marionetti?

Isät ovat äitien pikku apulaisia. Naiset eivät arvosta miehiään. Nainen alkaa päsmäröidä kotona, kun ruuhkavuodet ovat pahimmillaan. Hän haluaa hallita kodinhoitoa, lastenkasvatusta, rahankäyttöä, seksiä, sisustamista, matkustamista, syömistä ja pukeutumista. Tällaisia väittämiä on esitetty miesten roolista parisuhteessa ja perheissä viime aikoina velloneessa julkisessa keskustelussa. Se sai alkunssa Heli Vaarasen mielipidekirjoituksesta (HS, 13.1.), jonka kirjoittamiseen jänet oli innoittanut Rosa Meriläisen naisten välistä ystävyyttä käsitellyt verkkokolumni.

Kuvan lähde: Pixabay

Sanotaan, että miehiltä on viety perinteiset miesten työt, mutta mitään ei ole annettu tilalle. Tulee tunne, että miehiä alistetaan. Mutta alistetaanko meitä miehiä todella, vai onko kysymys siitä, että me itse alistumme? Ei liene yllättävää, että olen hoitovapaalla pohtinut tätä(kin) asiaa.

Kun ajattelen itseäni, ei nykymiehen passiivinen kotirooli aivan vieraalta kuulosta. Monissa asioissa olen antanut päätäntävallan vaimolleni ja alistunut apupojaksi. Olen tiedustellut vaimoltani, mitä vaatteita lapsille laitetaan ylle, kuinka korkeassa lämpötilassa pyykit kuuluu pestä, miten märät vaatteet ripustetaan kuivumaan ja mitkä lakanat sänkyyn laitetaan. Puolisoni on myös hanakka antamaan ohjeita. Hän neuvoo minua tiskirätin oikeaoppisessa ripustamisessa, oikeassa luuttuamistekniikassa ja likaisten lakanoiden ja vaatteiden oikeaoppisessa käsittelyssä. Hän on jopa neuvonut minua pyyhkimään jalkapohjani, ennen kuin nousen sänkyyn, jottei lakanoille kantaudu pienhiukkasia lattialta. Siihen en sentään ole alentunut.

Olen ollut ja olen edelleen suuressa vaarassa menettää itsenäisen harkintakykyni kotia ja perhettä koskevissa asioissa. Esitän toki näkemyksiäni toisinaan, mutta vaimoni saa minut yleensä vakuuttuneeksi oman näkemyksensä paremmuudesta. Olen vuosia halunnut esimerkiksi lisää vaatekaappeja. ”Mitä vähemmän kaappeja, sitä vähemmän kertyy turhaa rojua”, kuuluu jämäkkä vastaus. Vuoden verran olen nukkunut kovalla Futon-patjalla kyljet mustelmilla, koska jouhipatja on tiettävästi terveellinen selälle. Haluaisin pehmeämmän patjan, mutta luotan kumppanini harkintakykyyn tässäkin asiassa: kova patja lienee todella hyväksi issiaksesta kärsineelle selälleni, vaikkei siltä tunnu.  Rakkaani päättää matoista, verhoista, sohvista ja valaisimista täysin itsenäisesti. Ei hänelle tulisi mieleenkään kysyä minun mielipidettäni.

Kun olen lasten kanssa yksin, tuntuu, kuin puolisoni istuisi näkymättömänä olkapäällä antaen ohjeita ja valvoen, että toimitan kotiaskareet oikein. Olen huomannut tekeväni myös kasvatus- ja arvovalintoja kuunnellen, en omaa, vaan vaimoni omaatuntoa. Tuuletan petivaatteet, valvon peliajat, pilkon lasten lautasille kasviksia, tankkaan kaasuautoomme ekologista biokaasua, vaikka säästeliäisyyttäni tekisi usein mieli tankata halvempaa maakaasua ja ostelen luomuruokaa ja ekopesuaineita, vaikka olen aatteellisesti suhteellisen veltto ihminen. Tämän kaiken teen, koska vaimoni on näin minut kasvattanut. Joskus tunnen olevani kuin marionettinukke, jonka moraaliset valinnatkin ohjataan ulkoapäin.

Mikä minua ja meitä muita miehiä oikein vaivaa? Sinänsä hyvät ja arvokkaat tavat toimia saavat narriasun ylleen, ellei niitä motivoi myös itsenäinen harkinta ja tasa-arvoisesti tehdyt päätökset. Puolisoni ei todellakaan ole hyvillään, kun olen kertonut monien tekemisteni tai tekemättä jättämisteni johtuvan siitä, että haluan pitää hänet tyytyväisenä ja kotirauhan rikkumattomana. En usko, että moni muukaan nainen pohjimmiltaan arvostaa miestään silloin, kun tämä heittäytyy tahdottomaksi vässykäksi.

Jotain tarvitsisi siis tehdä, jotta suomettumiselle sukua oleva rähmällään olo saataisiin kotona lopetettua. Olen aloittanut omalla kohdallani pienistä asioista. Ostin telkkarin, jonka hankinnasta puolisoni ei lähtökohtaisesti ollut innoissaan. Siirsin kympin Veikkaus-tililleni (tosin myöhemmin yritin kätkeä maksutapahtumaa verkkopankissani kiinnijäämisen pelossa, ei onnistunut). Ostin uuden Honor 7 -älypuhelimen rajattomalla 4G-liittymällä vaikka rahat ovat tiukassa. Jotenkin on sellainen hytinä, että tämä on vasta alkua. Tiedä vaikka jonain päivänä innostuisin lähtemään lasten kanssa vaateostoksille. Ihan itse.

Otto Kallioranta

Lisää aiheesta:

Tony Dunderfeltin haastattelu Helsingin Sanomissa http://www.hs.fi/elama/a1453263080919 

Anna Kontulan verkkokolumni Vasen Kaista -lehdessä http://www.vasenkaista.fi/2016/01/toista-ja-parisuhteista/

Keskustelu miesten roolista kotona ja perheissä jatkuu myös Marja Hintikka Live -ohjelmassa maanantaina 1. helmikuuta. Minulla on kunnia olla paikalla yleisössä blogistivieraana edustamassa Lapsellisia miehiä yhdessä Antti Kannon kanssa. 

Isä jää yksin

"Jos rakastat yksinäisyyttä, mene naimisiin", väittää eräs kirjailija Sergei Lukjanenkon hahmoista Partio-kirjasarjassa Tsehovin todenneen, ja minua, perheenisää lause jää pohdituttamaan. Marja Hintikka Liven kevään avausjaksossakin ruodittiin sitä, kuinka perheelliset kadehtivat sinkkuja:

"Tämänhän piti olla kivaa ja mielekästä! Elämäni parasta aikaa! Oikeasti olen vain synkkä raatoversio entisestä itsestäni. Saisinpa edes päivän olla kuin ‘Eat Pray Love’ -kirjan Liz Gilbert - ihanasti itseään etsimässä Balin auringossa. Nykyään kun ei saa käydä edes paskalla rauhassa."

Omat lapseni alkavat olla sen ikäisiä, että pääsen rauhassa paskalle ja voin mennä ja tulla paljon vapaammin kuin vielä muutama vuosi sitten. Olen usein tyytyväinen yksinäisyyteen ja jonkin verran sosiaalista elämääkin on, mutta ne ajat ovat menneet, jolloin kattava kaveripiiri oli koko ajan ulottuvilla. Minulta puuttuu sellainen sosiaalinen piiri, jossa löytäisin mutkattomasti, ohimennen kysäisemällä vaikkapa kaverin afterwork-oluelle tai metsäretkelle viikonloppuna. Se on osittain omaa saamattomuutta, osittain sitä, etten ehkä huomaa sen oikeasti jo olevan ympärilläni ja osittain sitä, että tässä ajassa kaikkien, myös minun, kalenterit ovat niin täynnä.

Kuvan lähde: Pixabay

Perheen perustaminen muuttaa usein voimakkaasti miehen sosiaalista elämää. Perheellistyminen sitoo isää kotiin uudella tavalla. Iltakaljalle, metsälle, kalaan tai pelaamaan lähteminen kavereiden kanssa ei ole ihan samalla tavalla suotavaa ja helppoa kuin lapsettomalle ja erilaisiin ihmisten ilmoille tulemisiin tarvitsee entistä paremmat perusteet. Kodin ulkopuolinen sosiaalinen verkosto jää vähemmälle, mutta isälle ei välttämättä muodostu uutta. Kuten Jakke Holvas toteaa kirjassaan Vauvatarinoita (2009):

"Vaikka minullakin on nykyisin lapsia, en vieläkään ole vaihtanut vertaiskokemuksia isyydestä. Kukin isä elää omassa maailmassaan. Tämä ei ole itsesäälinen havainto. Asia vain on niin, että jokainen perhedynamiikka kerta kaikkiaan on erilainen, jokaisen isän solmukohdat erilaiset."

Pitkään mukanani eri yhteyksissä kulkenut sitaatti kertoo siitä, kuinka isän on tavattoman helppo jäädä yksin. Vanhempien yhteisöt mielletään yhä lähinnä äitien yhteisöiksi, joihin isäkin on toki tervetullut, mutta poikkeus.

Yksin voi jäädä myös perheen sisällä. Äidin rooli perheen sisällä on usein niin vahva, että jos isä ei pidä kiinni asemistaan, niin hänen on helppo lipsahtaa marginaaliin, jossa perheen asioita ja elämää suunnitellaan lähinnä äidin ja lasten kesken. Aina erikseen sitten kysytään, josko isäkin osallistuisi. Ikään kuin isä olisi joku bonus, joka silloin tällöin on mukana perheen touhuissa. Samalla voi olla helppo ja mukava jäädä sinne kotiin sohvan nurkkaan kirjan, elokuvan, pelin tai muun vaivattoman viihdykkeen kanssa. Kotona kukaan ei välttämättä tunnu vaativan muuta kuin, että välillä vie roskat ja joskus tyhjentää tiskikoneen.

Tärkeää on huomata, että äiti tai lopulta edes lapset eivät oikeasti niin kovin paljoa sido isää siihen sohvalle. Kyseessä ei ole äitien salaliitto miehiä ja isiä vastaan. Miesten itselleen rakentama asema yhteiskunnassa vain alkaa uudenlaisessa tilanteessa potkia miehiä itseään kasseille kun yhtäkkiä pääosassa ovatkin ne elämän perinteisesti naisvaltaiset osa-alueet.

Ydinperheisää siis uhkaa kaksinkertainen yksinäisyysansa. Vanhalle sosiaaliselle verkostolle ei löydy aikaa, mutta uutta voi olla vaikea kasata. Erityisen selkeää ratkaisua minulla ei ole ongelmaan antaa. Sen verran on selvää, että isien itsensä käsissä se ratkaisu on.

Pasi Huttunen

Kenellä on suurin

Lapsena kirjoitin siniseen ruutuvihkoon numeron, joka alkoi ykkösellä ja jonka perässä oli nollia niin paljon kuin sivulle mahtui.

Isä - kukapa muukaan - opetti tiedonjanoiselle lapselle suuria numeroita: miljoona, miljardi, biljoona, triljoona, kvadriljoona, kvintiljoona, sekstiljoona, septiljoona. Suurin isän tuntemista luvuista taisi olla oktiljoona: 1 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000. Ykkönen ja 48 nollaa.

Isoissa numeroissa oli mahtia. Käytin niitä kiistellessäni pikkuveljen kanssa. "Sää oot miljoona kertaa tyhmempi ku mää." "Ite oot miljardi kertaa", ja sitä rataa. Jossain vaiheessa otin valttikortin ääretön, mutta pikkuveli ei mennyt neuvottomaksi. "Sää oot aina ääretön plus yks kertaa tyhmempi."

Numeroiden hallinta on maailman hallintaa. Mutta on siinä muutakin. Luulen, että suuret numerot ovat sukua pikkupoikien pippelinvenytyskilpailulle. Luulen lisäksi, että aikuiset miehet kilpailevat samasta asiasta (vain hieman) peitetymmin. On lihaksia, hevosvoimia, huippunopeuksia ja tilinauhoja, ja mikäpä siinä. Potenssiin korottaminen.

Vielä luulen, että pariutuminen ja erittäinkin isäksi tulo vähentää kiinnostusta näitä asioita kohtaan. Vastuu jälkikasvusta ohjaa miestä siten, että henkiinjääminen ja työkyky kiinnostavat enemmän kuin se, miten pitkälle pystyy hyppäämään hyppyristä slalomeilla tai moottoripyörällä.

"Sinivalas on isompi ku ainaki kymmenen iskää!" Kuva: Wikipedia

Suuret numerot ovat tulleet uudelleen arkipäivään etenkin nuoremman pojan ansiosta. Tuo viisivuotias on niin sanoakseni äärettömän kiinnostunut numeroista. Jos poika hakee joskus kaupalliselle alalle, hän voi liittää CV:hen meriitin: "Laskenut 4-vuotiaana ääneen tuhanteen."

Pojalla on kyky haltioitua suurista numeroista. Kerran hän kysyi, mikä numero tulee 9999:n jälkeen. Sanoin, että 10 000 ja poika naurahti ihastuneena: "Oho, niin paljon!"

Suuria numeroita tarttuu hänen muistiinsa esimerkiksi eläinkirjoista ("sinivalas painaa 136 000 kiloa"). Toisinaan hän käyttää mittapuuna iskää ("lahtivalas on ainakin neljä iskää"), mistä olen selittämättömällä tavalla ylpeä.

Viisivuotias tietää enemmän kuin minä hänen iässään, sillä hän tuntee luvun googol. Siinä on sata nollaa: 10 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000. Aika iso numero, suuruusluokkaa triljoona kertaa maailmankaikkeuden atomien lukumäärä, jos yhtään osaan kertolaskua.

Myös isäänsä nokkelampi hän on. "Mikä numero tulee googolin jälkeen", hän kysyi. "Enpäs tiedä", vastasin. "Googol-yks!"

Topi Linjama

PS. Tätä kirjoittaessa opin numeron sentiljoona, jossa on 600 nollaa. Suunnitelmani on seuraava: nokitan sillä viisivuotiaan, kun keskustelemme illalla suurista numeroista, mutta sen jälkeen numero ja sen mahti siirtyvät hänen käyttöönsä. Uskon, että hän käyttää niitä viisaasti.

Lasten harrastuksia

Olen kuluneen vuoden aikana saanut monesti todistaa, kuinka yhtä armasta ei kiinnosta hengästyttävät liikuntalajit kuten jalkapallo, vaan enemmän ollaan testattu puiden oksien kestävyyttä tai katsomorakenteiden kiipeilyominaisuuksia. Viimein oli mahdollisuus kokeilla tätä pienen ihmisen unelmaa, kun Karelian Kiipeilijät pitivät yleisökiipeilytystapahtuman Joensuun areenalla. Lopputuloksena oli maailman onnellisin eskarilainen, joka haaveilee kiipeilyharrastuksen mahdollisuudesta Joensuussa. Tässä muutama tunnelma kuva rennosta ja runsaasti yleisöä keränneestä tapahtumasta.

Kuvat ja teksti: Antti Pitkäjärvi

Hyvän unibiisin anatomia

"Isi, laita rockia, se on rauhoittavaa", huokaa vanhempi poika unisesti ja kääntää kylkeä. Laitan. Pojat ovat jo hyvin pieninä tottuneet nukahtamaan musiikkiin ja tämä jatkunut näihin päiviin saakka. Nykyään pojat nukahtavat jo omia aikojaan, mutta musiikkihetket ovat tulleet myös muille kodin areenoille. Ongelmana ovat tietysti musiikkivalinnat.

Mirel Wagner on erinomaista
nukutusmusiikkia. Paitsi jos lapsi
ymmärtää englantia.
(Kuvan lähde: 500px.com/paspah)

Minä kuuntelen aika paljon metallimusiikkia ja pojat diggailevat Robinia ja Antti Tuiskua. Nämä ovat niitä, missä makumme eivät ihan kohtaa, mutta onneksi löytyy paljon musiikkia, josta tykkäämme kaikki. Nuoremman pojan viimeisin innostus oli The Beatlesin kappale Lucy in the Sky With Diamonds. Se piti soittaa useamman kerran peräjälkeen.

Etenkin silloin kun pojat olivat pienempiä ja siinä sängyn vieressä piti hengailla siihen saakka kunnes kumpikin on nukahtanut, oli haettava sellaista kompromissia, jota kaikki kuuntelisivat mielellään ja joka olisi sopivan rauhallista, jotta toimisi nukutusmusiikkina. Kappaleet eivät voi olla liian nopeita, eivät kovin aggressiivisia eivätkä liian poukkoilevia. Joistakin kappaleista on tullut kommentti, että pelottavaa, eli liian synkät sounditkaan eivät käy. Onneksi isosta osasta sanoituksia ei ole vielä tarvinnut huolehtia kun eivät vieraita kieliä vielä osaa. Suomenkielisiä on vähän pitänyt katsoa. Käytännön sanelema vaatimus on ollut paljolti se, että biisin on löydyttävä Spotifysta, mutta Jollan kohdalla on poikettu tästä.

Eniten vuosien varrella ovat soineet Leonard Cohen, Nick Cave ja Portishead. Melko säännöllisiä vieraita nukutuspuuhissa ovat olleet Mirel Wagner, Mick Harvey, Fink, Minä ja Ville Ahonen, Tori Amos, Chambao, Gotan Project, Melissa Horn, Ladyhawke, First Aid Kit ja Ukkosmaine ja jo mainittu Jolla. Lisäksi on harvinaisempia apureita. Klassinen musiikki on usein helppo valinta, mutta pojat alkavat ennemmin tai myöhemmin kaivata jotain helpommin omaksuttavaa.

Ukkosmaineen Salamaponi oli jossain vaiheessa
hittikappale, joka piti kuunnella joka ilta monta
kertaa peräkkäin.

Varsinaisesta lastenmusiikista Orffien Haloo Kalevala on muodostunut kestosuosikiksi, PMMP:n lastenmusiikkilevy Puuhevonen on soinut paljon ja Hullut Hattuset on ollut niin pitkään niin vahvasti osa kalustoa, että meinasin unohtaa mainita.

Tuosta lyhyestä lausahduksesta "laita rockia, se on rauhoittavaa" tuli hyvä mieli. Aika samat jutut meitä rauhoittavat.

Pasi Huttunen

Vieraskynä: Isyys = 0,5 Tahtoa + 0,3 Työtä + 0,2 Tilaa

Pitkän linjan isätutkijana olen joutunut usein vastaamaan kysymykseen ”miten tullaan hyväksi isäksi”. Nuorempana koin kysymyksen miehen kannalta arkaluontoiseksi ja yleensä pyörittelin vastausta hienovaraisesti. Esimerkiksi, että on monenlaista hyvää isyyttä ja että jokaisen on vain löydettävä itselleen sopiva tapa olla isänä. Iän ja kokemuksen (mm. viisi lasta) lisääntymisen myötä rohkenen nyt eritellä asiaa vähän pidemmälle. Samalla huomaan katsovani kysymystä entistä tiukemmin lapsen näkökulmasta: millaisen miesvanhemman lapsi tarvitsee ja mille pohjalle rakentuva isyys on kestävintä lapsen kannalta.

Naisen äidiksi tulemiseen verrattuna miehen isyys alkaa takamatkalta: naisella on etunaan intensiivinen odotusaika ja vauva kasvaa vain hänen sisällään. Eihän kaikilla naisillakaan kiintymyssuhde vastasyntyneeseen muodostu ihan itsestään hormonien hoitamana, mutta erityisesti isän kohdalla ”luonto” ei yksinään vie ”tikanpoikaa puuhun”. En luottaisi hirveästi siihen, että biologinen side tai miehen yhtäkkinen ihastuminen vauvaan takaavat kestävän isäsuhteen lapselle. Erityisesti uusperhe- ja adoptioisien kokemuksista voi päätellä, että isä-lapsisuhteen rakentaminen on määrätietoisuutta ja systemaattisuutta edellyttävä tehtävä, joka ei tuota pikavoittoja, mutta joka palkitsee pitkän päälle.

Niinpä tärkeimmäksi asiaksi nostan eettisen ulottuvuuden – sen, että mies päättää tahtoa isäksi. Enkä näe eroa siinä, onko mies lapselle biologinen vai sosiaalinen isä. Jokaiselle lapselle on lottovoitto, jos hän voi kiinnittyä mieheen – isään, joka on päättänyt olla tälle lapselle läheinen, lämmin ja luotettava aikuinen tapahtuipa mitä tahansa. Isyys on tahtolaji kuten kaikki läheissuhteet, ja oikeastaan ihmettelen, miksi minkäänlaista ”isyyslupausta” ei ole otettu käyttöön. Tiedämmehän, mikä valtava voimavara latautuu mielen sopukoihin, jos teemme itsemme kanssa sisäisen sopimuksen esimerkiksi kuntoilun, työn tai opiskelun suhteen.

Isä-lapsisuhde alkaa muodostua tekemisen myötä. Ajattelen hyvin realistisesti niin, että isälle ei ole olemassa tähän mitään omaa repertuaaria tai temppugalleriaa, eikä varsinkaan oikotietä. On vain päivästä toiseen tehtävä hoivatyö (’hands on’), joka aikaa myöten yhdistää isän ja lapsen. Tutkimusten mukaan tuoreita isiä kalvaa usein hiljainen epäilys, olenko oikeasti hullaantunut vauvasta, rakastanko häntä tarpeeksi ja onko hän nyt minulle kaikki kaikessa – kuten näyttää kadehdittavasti olevan äidin kohdalla. Varmuuden saamiseen on vain yksi tie: vauvan kanssa yhdessä oleminen alusta alkaen, niin että hoiva ja huvi, rutiinit ja ilo, kietoutuvat rajatta toisiinsa. Näin syntyvä molemminpuolinen kiintymyssuhde kannattelee lasta pitkälle aikuisuuteen.

Kolmas tekijä on tilan antaminen. Tarkoitan tällä mahdollisuuksien, ajan ja paikan raivaamista isyydelle. Isä-lapsisuhde tarvitsee huokoisen ympäristön, jossa ei ole liikaa puristusta, stressiä tai kolmansien osapuolten niskaan hengitystä. Portinvartijateorian mukaan äidit joko avartavat tai kaventavat monin hienovaraisin keinoin sitä näkymätöntä käytävää, jonka päässä on vahva isän ja lapsen kahdenkeskinen suhde. Kuitenkin viime kädessä vastuu on isällä itsellään. Viisitoistavuotiaalle ei mene läpi selitys, että olisin ollut enemmän kanssasi jos äitisi olisi minua siinä tukenut. Vaikka äiti pitäisi porttia apposen auki, kaikki isät eivät sitä omilta menoiltaan huomaa tai eivät halua oikeasti tasaveroista vanhemmuutta. Tahtoisät puolestaan raivaavat oman tiensä äidin rinnalle näyttöjen kautta, sitkeällä tekemisellä ja osaamisella.

Kun nyt katson tätä vastaustani alun kysymykseen, hätkähdän että olenko tulossa mielensäpahoittajan kaltaiseksi. En kyllä myönnä. Ehkä nykyinen osallisuuteni Mannerheimin Lastensuojeluliitossa on herkistänyt entistä miesaktiivia tarkastelemaan isyyttä ennen muuta lapsen oikeuksien kautta. Laajemmassa kuvassa pääasia ei ole se, että meille vahvoille aikuisille miehille isyydestä tehtäisiin entistä kivempi juttu, vaan että yhä harvempi lapsi joutuisi kokemaan hyvälle oraalle ehtineen isäsuhteensa traumaattisen menetyksen.

Jouko Huttunen
Kirjoittaja on isyystutkija ja kasvatustieteiden tohtori sekä viiden lapsen isä.

Isät ja isien itsekkäät metatyöt

Jenny Lehtinen kirjoitti lokakuun lopussa kolumnin aivoja kuormittavasta metatyöstä otsikolla Metatyöräjäyttää äidin pään! Kuten kolumnin otsikkokin kertoo, kokee Lehtinen kodin metatyön raskaaksi juuri naiselle, äidille. Kolumni herätti heti tuoreeltaan valtavasti keskustelua sosiaalisessa mediassa, ja moni äiti sen jakoikin eteenpäin vaikuttuneena Lehtisen oivalluksista. Lapsellisista miehistä aiheeseen tarttui Pasi, joka ruotii tekstissään töistä palaavan miehen ajatuksia kodin näkymättömästä mutta välttämättömästä aivotyöstä. Ajatuksia aiheesta heräsi myös minulla, koti-isällä: kuka meillä tekee metatyöt, ja onko työnjako muuttunut vaimoni palattua töihin?

Lehtisen kolumnin luettuani omaksuin ajatuksen, että kodin metatyö on sellaista aivotyötä, joka liittyy nimenomaan lapsiin ja heidän tarpeisiinsa. Lehtisen esimerkeissä äiti huolehtii lasten syntymäpäiväkutsuihin liittyvät monimutkaiset järjestelyt silloinkin, kun isä kokee ottaneensa valtavan vastuun synttäreistä kattamalla pöydän ja vetämällä lapsilaumalle pari leikkiä, jotka nekin ovat äidin ideoimia. Myös lapsen koulunkäyntiin ja harrastuksiin kätkeytyy paljon aivo- ja paperityötä, jotka hoitaa Lehtisen maailmassa äiti, miehen toimiessa korkeintaan kuskina ja juhtana.

Puolen vuoden koti-isyyden aikana ja Lehtisen metatyökolumnin jälkihehkuissa olen muutaman kerran saanut huomata asioiden menneen ei-toivotulla tavalla johtuen siitä, että vaimoni on ajatellut minun kotona olevana vanhempana hoitavan tiettyjä lasten asioita. Hän on esimerkiksi olettanut, että käyn lukemassa opettajan lähettämiä Wilma-viestejä – varsinkin, kun itse olen opettaja – ja huolehdin siitä, että tokaluokkalainen tekee läksynsä ja lähtee ajoissa soittotunneille. Syyllistä ei siis tarvinnut kaukaa etsiä, kun lapsen kaksi viikkoa aiemmin Wilmassa ilmoitettu matematiikan koe ei mennyt niin kuin lapsi itse olisi toivonut. Myös muutamat lupalappuset ovat unohtuneet odottamaan otollisempaa allekirjoitushetkeä, eivätkä jalkapalloturnauksen yhteiskyytitkään olisi välttämättä järjestyneet ilman asiasta perillä olevan vaimoni vaivannäköä.

Naiset tekevät kotitöitä perheen yhteiseksi hyväksi ja oman mukavuudenhalunsa uhraten. Ilman äitien panosta lapsisynttäreitä vietettäisiin ilman prätkähiiriasuja ja prinsessakakkuja, lasten kavereiden syntymäpäivälahjat haettaisiin supermarketista juuri ennen juhlia, uimakoulut jäisivät käymättä ja lasten talvihaalarit lahkeista lyhyet. Koulujen lupalaput jäisivät lojumaan ja kihomatoepidemiat kroonistuisivat.

On ilmeistä, että perheissä äideille kasautuu liian paljon vastuuta arjen pyörittämisestä. Silti täytyy todeta, että monenlaista metatyötä ja muuta kotityötä riittää silti vielä miehellekin. Lehtisen lähipiirissä miesten rooli perheen arjen pyörittämisessä on kutistunut pieneksi, mutta minun lähipiirissäni on miehiä, jotka tekevät muutakin kuin raaputtavat silloin tällöin auton jäätyneen tuulilasin puhtaaksi. Vaikka perinteiset miesten työt ovat vähentyneetkin ja itse niitä syvästi ja hartaasti inhoankin, on jonkun silti edelleen

1) huolehdittava, että kodin viihde-elektroniikka on ajanmukaista ja kunnossa,

2) neuvoteltava pankin kanssa säästämisestä, sijoittamisesta, lainoista, koroista ja lyhennysvapaista,

3) ostettava autot, varattava huollot, käytävä Motonetissä ostamassa tarvittavat osat, vaihdettava (vaihdatettava) renkaat ja vaihdettava pyöriin uudet sisäkumit,

4) pohdittava, miten lapset oppisivat tehokkaimmin pallonkäsittelytaitoa jalkapallokentällä,

5) hommattava lämmityspuut, pilkottava, pinottava ja lopulta sytytettävä ne joko kiukaassa tai leivinuunissa,

6) vaihdettava puhelinnumeroita kotiäitien kanssa perhekerhossa, jotta viisivuotias saisi ikäistään leikkiseuraa muista kotihoidokeista,

7) käytävä ruokakaupassa ja mietittävä, mitä tekisi lounaaksi ja päivälliseksi sekä

8) siivottava perjantaisin, jotta väsynyt uranainen saisi tulla puhtaaseen kotiin.

Kun tätä puutteellista listaa tarkastelee, voi huomata yhden asian: miehen tekemille töille ja metatöille toimivat vaikuttimina tämän omat tarpeet, puhdas itsekkyys ja häpeällinen oman edun tavoittelu. Mies hommaa viihde-elektroniikkaa, koska haluaa ison ruudun ja uuden FIFA: n. Hän neuvottelee lainoista ja koroista silkkaa ahneuttaan. Auton ostoa ohjaa näyttämisen halu, huoltoa saituus ja kolkko laskelmointi. Lasten jalkapalloharrastukseen isä projisoi omia, toteutumatta jääneitä unelmiaan ammattiurheilusta. Lämmityspuiden haalimisesta ja talon lämmittämisestä jokainen mies saa alkukantaista, selittämätöntä tyydytystä. Lapsitreffejä koti-isä sopii, jotta itse pääsisi kotona helpommalla. Mies laittaa ruokaa, koska on perso rasvalle ja suolalle. Viikkosiivouksen mies tekee, koska…no niin, pitihän se arvata.

Yhdestä asiasta miehiä ja isiä pitää kuitenkin kiittää: he ovat onnistuneet kanavoimaan itsekkäät pyyteensä koskemaan sellaisia asioita, joista hyötyy ja nauttii koko perhe. Toivottavasti lasten äitikin, ainakin jonkin verran. 

En halua Soldiers of Odinilta suojelua

"Isänmaalliset" katupartiot eivät tee kaupungista
turvallisempaa lapsilleni. Enemmänkin päinvastoin.
(kuva: 500px.com/paspah)

On sielun jäätävä tunne kun ilosta kiljuva lapsi tosiaan hyppää sieltä kiipeilytelineestä viattoman varmana siitä, että joku ottaa kiinni. Olen liian kaukana ja lapsella on maahan liian pitkä matka. Syöksyn ja yllätän itsenikin kun saan lapsen kiinni, mutta samalla isken olkapääni tankoon ja tunnen välittömästi, että jotain vähän hajosi. Nuoremmalla pojallani itsesuojeluvaisto kehittyi myöhään. Isoveljensä olen kerran kalastanut hyytävän kylmästä suolammikosta hukkumasta ja kantanut kiireesti kotiin lämpimään, mutta vain sen kerran. Tällä nuoremmalla tilanteita on ollut enemmän. Yhdestä episodista olen kertonut täällä aiemminkin.

Vanhemman tehtävä on suojella lastaan kaikin tavoin ja nämä kertomani tilanteet ovat yksiselitteisia ja ilmeisiä. Aina tilanne ei ole mitenkään selkeä. Isälle on perinteisesti asetettu kovempi velvollisuus juuri tähän suojeluun ja siihen on sekoittunut etenkin Suomessa myös vaatimus sotilaallisesta maanpuolustuksesta. Tai puolisotilaallisesta.

Joensuussakin toimintansa aloittanut Soldiers of Odinin alahaara on joko jo vedonnut tai tulee varmasti vetoamaan etenkin naisten ja lasten suojelemiseen ja perustelee katupartioitaan sillä. Isyys on yksi niistä tekijöistä, jotka tekevät tunnetta suojelemisen tarpeesta sakeammaksi. Esimerkiksi tästä näkökulmasta toimintaa voi siis ymmärtää, vaikka sitä ei toki tarvitse hyväksyä. Minusta vaikuttaa selvältä, että tuollaiset kaupungilla liikkuvat katupartiot heikentävät yleistä turvallisuutta ja lisäävät konfliktien todennäköisyyttä. Minulla on tunne, että tuollainen ei kuulu minun kaupunkiini, jossa jo 90-luvulla hoidettiin yksi skiniongelma lopulta tehokkaasti. Toivottavasti kansalaisyhteiskunnasta löytyy voimaa sanoa myös nyt, että kiitos vain Soldiers of Odin Joensuu, mutta emme tarvitse, emmekä halua teitä.

Minä nimittäin haluan suojella lapsiani sellaiselta yhteiskunnalta, jota Soldiers of Odinin kaltaiset -ryhmät tuottavat. Samalla mietin niitä tuntemiani ulkomaalaistaustaisia vanhempia, jotka varmasti sydän kylmänä seuraavat tätä kehitystä ja pelkäävät lastensa puolesta. Kadulla on partio, joka haluaa sulkea heidät pois. Suomeen tulevia pakolaisia en ole saanut syytä pelätä.

Tästä nuoremmasta lapsestani vielä sen verran, että hän on kaikeksi onneksi kehittänyt itselleen itsesuojeluvaiston. Olkapääni parani muutamassa viikossa, mutta tietynlaisen viattomuuden lapsi on säilyttänyt. Hänen tapansa katsoa maailmaa on edelleen kadehdittava. Siellä on etupäässä kaikkea kiinnostavaa, lupaavaa ja jännittävää.

Oli aika vauva- ja taaperovaiheiden välimaastossa, jolloin saattoi kaupan kassalla tulla vaivaannuttava hetki, kun mustaihoinen näytti lapsen mielestä pelottavalta. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, miksi hän parahti itkuun. Se pelko ei perustunut mihinkään rationaaliseen tai edes tunnepohjaiseen ennakkotietoon. Se perustui siihen, että se mustaihoinen oli erivärinen. Poikani oppi tästä pelosta pois jo taaperovaiheessa.

Tuolta voi käydä allekirjoittamassa aiheeseen liittyvän adressin: Joensuu vapaaksi pelosta

Pasi Huttunen

"Topi on tyhmä"

Normipäivä, tulen töistä, lapset ovat olleet tunnin keskenään, koska heidän äidillään oli iltapäivällä meno. Tytöt kavereineen olivat linnoittautuneet yläkertaan ja jättäneet pikkuveljet 7 v ja 5 v ulos leikeistä. Pojat olivat vastannet blokkaamiseen johdonmukaisella tavalla: he olivat kipanneet kaiken yläkerrasta löytämänsä irtaimiston - kirjat, vaatteet, patjat, lelut, soittimet, huonekalut - barrikadiksi portaikkoon, "että tytöt ei pääsis alakertaan".

Menetin malttini, huusin, tartuin poikia lujasti käsivarresta ja vaadin selitystä. Reagoin täysin ylimitoitetusti ja kohtuuttomasti ottaen huomioon asian vakavuuden.

Äkkiäkös portaikon sotku oli selvitetty. Mielen sotkuissa meni vähän kauemmin. Syvä epäonnistumisen tunne, syyllisyys kohtuuttomasta reagoinnista, morkkis, ettei osannut toimia järkevästi, epätieto, kuinka tämä vaikuttaa lapsiin ja niin edelleen.

Tää vanhemmuus [sensuroitu sana] on niin tätä, [sensuroitu sana]. Äärimmäisestä pettymyksestä kihelmöivään onnentunteeseen. Tunteiden ääniala vähintään kuusi oktaavia. Sietämätöntä.

Lapsille sanon, että anteeksi, iskä oli ihan liian vihainen. Mutta ei auta. Viisvee tekee videon, jossa hän kuiskaa kameralle: "Topi on tyhmä." Tuosta ei voi tulla vihaiseksi, ainoastaan surulliseksi: hän ei siis kutsu minua enää edes isäkseen...

Mutta hittoon itsesääli! Paistaa se päivä risukasaankin, leuka pystyyn, uutta matoa koukkuun ja mitä niitä sydämiä, peukkuja ja muita fantsuja tsemppejä olikaan!

Jari Sinkkosesta tehty henkilöhaastattelu löytyy täältä

Välillä, kun vanhemmuuden savotta näyttää täysin toivottomalta, olen yrittänyt lohduttautua (kenties defensiivisellä) ajatuksella, että minun käsitys itsestäni on vain yksi käsitys muiden joukossa. Toivon, että joskus se käsitys on vääristynyt. Lapsilla on, tai ainakin teoriassa voi olla, toisenlainen käsitys. Ilokseni he esimerkiksi muistelivat viime vuoden Lapin matkaa myönteisesti. Minulle jäi päällimmäiseksi tunteeksi se, että "ei koskaan enää julkisilla perhelomalle Lappiin".

Alussa kerrottu episodi oli viime vuodelta. Tänä vuonna lupaan, että yritän olla pitkämielisempi ja lempeämpi. Annan porvarihallituksen ideologialle myöten: en jää epäonnistumisen tuleen makaamaan, vaan yritän keskittyä onnistumisiin. Yritän olla rahtusen myönteisempi, vaikka sen 5 %.

Lupaan, että yritän olla vähemmän kireä, ärtyisä ja äkkipikainen, jollainen myös lastenpsykiatri Jari Sinkkonen sanoo olleensa nuorena isänä. Sopivien auktoriteettien esiinmarssittaminen voi muuten auttaa vanhempaa pimäessä tunnelissa. Kernaasti myönnän, että pidän Sinkkosen tavasta suhtautua ihmisiin ja heidän erityistapauksiinsa, tyhmiin isiin.

Topi Linjama