Koti-isällä ei ole lomaa

Joulu tuli koti-isällekin. Vaimo on pitkällä lomalla, joten kotihommat ja lastenhoito jakaantuu kahden aikuisen kesken. Helpottaa hetkeksi. Voidaan käydä nuotiolla paistamassa makkaraa, kuten kunnon perheet tekevät. On aikaa ja voimavaroja poiketa arjen rutiineista.

Viimeisiä välipäiviä vietetään ja uusivuosi painaa päälle. Perunasalaatti ja nakit odottavat jääkaapissa. Perinteistä uudenvuodenaaton oksennustautia pelätään. Iskeekö se jälleen? Kirjoittaessani tätä tekstiä pohdin, että ehtisinkö vielä ostamaan ilotulitteita? Olisihan se rapsakkaa näyttää lapsille, kun koti-isä pamauttaa pommeja. Taidan hankkia rouhean padan. Sytytyslanka urheasti palamaan ja perhe turvalliselle etäisyydelle ihailemaan väriloistetta.

Kyllä minua korpeaa, että koti-isällä ei ole lomaa. Opettajan ammatissa joulun tienoo tuntuu luissa ja ytimissä. Pitkä, pimeä ja eksponentiaalisesti kiihtyvä kiire loppuu kuin seinään välitodistusten jaon jälkeen. Kehossa virtaa autuus ja onni, joka kääntää suupielet seesteiseen hymyyn. Nyt käsillä oleva hoitovapaajoulu jolkottaa tasaisena. Ei lomalle pääsemisen fiilistä. Koen olevani edelleen työpaikalla ja arki vain jatkuu.

Joulussa kulkee raja. On aika ennen joulua ja aika joulun jälkeen. Minun mielessäni joulu on pimeän syyskauden maali. Hoitovapaasyksy on takana ja todellakin, taidan olla tyytyväinen! Elän aikaa, jota tulen muistelemaan lämmöllä ja kaipauksella.

Uusi vuosi kurkkii jo nurkan takana ja hoitovapaavuotta on reilusti jäljellä. Ehdin lukuisia kertoja pukea lapsia ulos, jakaa ruokaa lautasille, vaipua epätoivoon, turhautua ja tottunein liikkein valmistaa kerta toisensa jälkeen samanlaisen aamupalan.

Uudelta vuodelta toivon, että rutiinit pysyisivät ja välillä niitä ei olisi laisinkaan. Haluan sietää päiviä, jolloin tilanteet eivät ole ennakoitavissa. Pakotan itseni unohtamaan puhelimen jonnekin käteni ulottumattomiin. Toivon sietäväni tavallisuutta ja keksiväni yllätyksiä. Kunpa muistaisin vähentää suolan käyttöä ja lisätä lasten lautasille salaattia. Jaksaisinpa pitää yllä kevyttä ilmapiiriä ja muistaisin huumorin silloin, kun mikään muu ei auta. Toivon hetkiä, jolloin istun sohvalla lapset sylissäni, luen heille kirjaa nenässäni molempien päänahan tuoksu. Muistaisinpa toivottaa vaimoni tervetulleeksi kotiin myös niinä päivinä, jolloin työpäivä on venähtänyt yllättäen pitkäksi.

Hyvää vuotta 2016 kaikille!

Antti Kanto

Isän vastuu: joulukuusi

"Taatto, taatto läksi innoissaan joulu-joulukuusen hankintaan..."

Paitsi parina viime jouluna kuusta ei ole tarvinnut lähteä hankkimaan, koska se on tuotu kotiovelle. Taatto saa kuitenkin kuusesta edelleen vastata. Ennen kuin kuusi kimaltelee olohuoneessa kaikessa loistossaan, se käy läpi erinäisiä operaatioita. Tähän tapaan:

1. Mittaa pihalla kuusen korkeus ja vertaa sitä olohuoneen korkeuteen. Jos kuusi ei tunnu mahtuvan sille varatulle paikalle, ota saha ja lyhennä kuusi joko tyvestä tai latvasta.

2. Nosta kuusi kylpyhuoneeseen sulamaan. Jokajouluinen painajainen on, että kuusi varistaa neulasensa jo tapaninpäivänä. Pahinta on, jos kuusen nostaa 30 asteen pakkasesta suoraan huoneenlämpöön, mitä ei tosin juuri tänä jouluna päässyt tapahtumaan. Viileä tila on kuitenkin parempi kuin huoneenlämpö, jos sellainen sattuu olemaan.

3. Työnnä kuusen tyvi vesisankoon, josta kuusi saa sulaessaan hörppiä vettä pahimpaan janoonsa.

4. Kaiva tiesi ulkovarastoon, josta kuusenjalka löytyy jonkin vihoviimeisen kasan takaa. Nosta jalka olohuoneeseen kuusta odottamaan.

5. Nosta kuusi seuraavana aamuna olohuoneeseen ja asenna se kuusenjalkaan. Varaudu siihen, että kuusi on vinossa pohjoiseen, koilliseen, itään, kaakkoon, etelään, lounaaseen, länteen tai luoteeseen päin. Pystysuora asento on teoriassa tavoitettavissa, mutta sitä ei tapahdu tässä vajavaisessa maailmassa.

6. Jos taloudessa on kissa tai useampi, kiinnitä kuusen latva narulla kattoon. Kissat rakastavat uutta kiipeilypuutaan.

7. Kaiva tiesi komeroon, josta kaiken muun krääsän takaa löytyy lopulta sähkökynttiläsarja. Selvitä solmut, silmukat ja syheröt.

8. Kun olet suurella ähinällä saanut kynttilät kiinnitettyä kuusen oksille, kutsu lapset kuusta koristelemaan. Koska kaikki koristeet kertyvät tällöin alaoksille, voit vaivihkaa siirtää niistä muutaman ylemmäs. Lopuksi kiinnitä latvaan tähti.

9. Nyt on valmis kuusi kultainen! Ja kyllä se maksoikin vaivan lasten riemua katsellessa!

10. Älä unohda, miten nopeasti kuusi hörppii vedet kuusenjalasta. Kaada siis lisää vettä kuusenjalkaan.

11. Kaada lisää vettä kuusenjalkaan.

12. Kaada lisää vettä kuusenjalkaan.

13. Kaada lisää vettä... jne., aina loppiaiseen asti.

14. Loppiaisena mietit taas kerran, voisiko kuusen purkamista lykätä nuutinpäivään.

Jussi Hyvärinen

Joulukuusi on haettu

Lumista kuusikkoa tulee harvoin katseltua samalla tavalla kuin joulun alla. Tai nykyään se lumi ei toki ole niin selviö, mutta ne kuuset ovat siellä. Pojat vuorollaan kiinnittävät huomionsa johonkin komeaan yksilöön. Jos se on liian komea, jäädään välillä miettimään, että voiko noin hienoa ottaa vai pitäisikö jättää siihen. Joulukuusi on kaikessa tärkeydessään kuitenkin vain muutaman päivän koristus. Lopulta löytyy sopiva kuusi ja ukki kumartuu sahaamaan sen. Sekin näyttää kuuluvan asiaan, että juuri ukki sen sahaa. Sitten se kuljetetaan porukalla kotiin.

Lapsuudessani kuusenhakureissut tehtiin aina hiihtämällä. Nyt on vähän vuodesta kiinni, mutta useimmiten lunta on sen verran vähän, että suksia ei tarvita. Perinne on joka tapauksessa jatkunut pitkään, niin pitkään kuin muistan.
Jossain vaiheessa nuoruutta ja varhaista aikuisuutta homma taisi vähäksi aikaa jäädä. Eivät perinteet välttämättä teininä tai yliopisto-opintojen alkutaipaleen kiihkeydessä tunnu kovin tärkeiltä.

Uudelleen tämä perinne teki tärkeytensä tiettäväksi vasta kun omat lapset olivat sen ikäisiä, että lähtivät mukaan kuusta hakemaan. Nyt perinne menee niin, että joulun alla ollaan ensin huolissaan ehditäänkö aaton aattona valoisan aikaan maalle ja kuusta hakemaan. Aina ehditään. Sitten ukki, isä ja lapset varustautuvat talvivaatteineen ja sahoineen sen hakemaan. Aina vähän surettaa kaataa kaunis puu, mutta aina painaa vaakakupissa enemmän perinne. Kyllä se puu luo taloon aivan oman, tietynlaisen tunnelman, jota ilman ei osaa, eikä oikeastaan halua olla. Tietty velkaantumisen tunne kuitenkin jää kun sen kuusen sieltä ottaa. Lopulta ihmisen suhde luontoon on vaihtosuhde, jossa ihminen saa enemmän kuin antaa.

Kissat eivät vielä ainakaan viime jouluna saaneet kuusta tuhottua tai edes kaadettua, mutta on täysin mahdollista, että siitäkin muodostuu jatkossa yksi osa kuusiperinteeseen. Joulunaika joka tapauksessa oikeasti alkaa vasta siitä, kun kuusi haetaan metsästä. Nyt se on jo käyty ja joulunviettoon rauhoituttu. Hyvää, rauhallista ja levollista joulunaikaa myös sinulle.

Pasi Huttunen

Lapsi haluaa aseen

Lapsi haluaa lahjaksi nallipyssyn. Kaikista asioista juuri nallipyssyn. Ja hän on toivonut sitä pitkään ja hartaasti. Nykypäivänä asia herättää monenlaisia ristiriitaisia tuntemuksia, ikään kuin lahjojen hankkiminen ei muutenkin olisi jo tarpeeksi hankalaa puuhaa. Toiveen kuultuani alkoi pääni sisällä samantien rakentumaan puolesta ja vastaan -listaus asian eri puolista.

Moni on ymmärtääkseni tehnyt kategorisen linjauksen, että leikkiaseita ei taloon tule, mutta meillä se ei oikein toimi. Tai ainakin sitä on aika vaikea perustella, kun talossa on oikeitakin aseita. Lisäksi muistan, muistan kipeästi, miltä tuon ikäisenä tuntui toivoa jotain todella hartaasti. Ja miten hieno se paketin avaamisen hetki oli, kun toivottu lahja paljastui paketista.

Mutta sitten taas. Nallipyssy on äänekäs. Tiedän, että ne paukahdukset tulevat piinaamaan sekä minua että eläimiä. Se on käytännössä turhaa krääsää, joka vieläpä hajoaa, häviää tai unohtuu luultavasti aika pian. Lisäksi tuntuu hullulta maksaa niistä nalleista, että saa paukahduksen ja pistävän hajun aikaan. Nallipyssy ei oikein opeta mitään tai kehitä mitään taitoja. Lisäksi suomalainen asekulttuuri näyttää huolestuttavasti liikkuvan kohti amerikkalaistyyppistä kiihkoilua sen järkevän, metsästyskäytöllä perustellun ja hyvin käytännönläheisen asekulttuurin sijaan, johon itse olen kasvanut.

Toisaalta nallipyssy lapsen (pojan) kädessä on ikonista lapsuuskuvastoa. Onhan se klassikkolelu. Ja sen nallipyssyn kanssa lapsen voi aina komentaa pihalle leikkimään. Ulkoilu saattaisi lisääntyä. Ja jos lapsi ei saa palavasti haluamaansa nallipyssyä, niin tuleeko asejutusta jonkinlainen viekoitteleva kielletty hedelmä? Ovathan aseet tietyllä tavalla aina minuakin kiehtoneet. Parempi lienee, että oma isäni on opettanut käyttämään niitä vastuullisesti ja harkiten? Sen "ihmisiä ei osoitella aseella" -valistuksen voi hyvin aloittaa jo nallipyssyllä.

Huomasin myös masentavan asian. Tajusin todella myöhään ja aivan viimeisenä lisätä nallipyssyn ostamista puoltavien asioiden listaan kohdan "lapsi haluaa sen". Sillä on merkitystä. Kenties sillä on eniten merkitystä siinä vaiheessa kun päätös tehdään. Muistan sen haluamisen tunteen. Mietin, millainen muisto asiasta erilaisissa vaihtoehtoisissa tilanteissa lapselle jää. Aina ei saa mitä haluaa, mutta olisiko juuri siksi joskus hyvin tärkeää saada?

Pasi Huttunen

Vastuu painaa

Vanhemmuuden myötä olen tullut entistä herkemmäksi erilaisille epäoikeudenmukaisuuden muodoille.

En pysty lopettamaan itkemistä, kun näen kuvissa esimerkiksi rannalle huuhtoutuneen kuolleen pienen lapsen. On liian helppo samaistua siihen, että siinä rannalla voisi joskus olla myös oma lapseni. Tunne kouraisee jostain todella syvältä.

Herkkyys ei rajoitu kuitenkaan omalla kohdallani ainoastaan siihen, että näen ympärilläni pieniin lapsiin kohdistuvaa suoraa vahingoittamista tai väkivaltaa.

Ympärillä olevien tuttujen ihmisten lomalentomatka, yksityisautoilu, liharuokavalio tai ylipäätään fossiilisten polttoaineiden käyttö tuntuvat pahalta. Ne tuntuvat henkilökohtaiselta loukkaukselta lapsiani kohtaan. Onhan aivan ilmeistä, että vaarannamme juuri näillä arkisilla ja ympäristön kannalta ongelmallisilla toimilla lastemme mahdollisuuksia elää hyvää elämää.

Tämä harmittaa, koska kysymys ei ole tiedon puutteesta. Suomessa ylivoimainen enemmistö ihmisistä tietää varsin hyvin, että fossiilisista polttoainesta pitää luopua, mikäli haluamme pitää ilmaston lämpenemisen edes jollain tavalla siedettävissä lukemissa kuluvalla vuosisadalla.

Suurin osa suomalaisista tietää myös varsin hyvin, että yksilön näkökulmasta merkittävimmät ympäristövalinnat tehdään asumisen, liikkumisen ja ruokatottumusten suhteen. Eli meillä pitäisi olla vähemmän asuinneliöitä käytössämme ja meidän tulisi käyttää ekoenergiaa. Meidän tulisi liikkua lihasvoimalla, joukkoliikenteellä tai vaikka biokaasulla. Meidän tulisi pistää suuhumme lähinnä kasvisruokaa. Tuliko nämä jollekin Suomessa vuonna 2015 yllätyksenä? Roskien lajittelu on toki tärkeää, mutta näihin muihin arjen valintoihin verrattuna kierrätys on pientä ja riittämätöntä näpertelyä.

Mietin usein, mitä vastaan, kun lapseni tulevaisuudessa kysyvät minulta, mitä tein esimerkiksi ilmastokriisille, luonnon monimuotoisuuden heikkenemiselle ja luonnonvarojen ylikulutukselle vielä silloin kun jotain oli tehtävissä. Tai tarkemmin ottaen mietin erityisesti sitä, miten sellaiset ihmiset jotka lähtevät lomalennolle, syövät lihaa tai käyttävät fossiilisia polttoaineita enemmän kuin siihen on kaikilla maailman ihmisillä koskaan mahdollisuutta, selittävät tämän lapsilleen.

Selittäisikö joku todella pokkana lapsilleen, että käytimme luonnonvarat puolestasi ja pilasimme elinympäristöt sen takia, että halusimme parantaa Suomen kilpailukykyä ja työllisyyttä? Tiesimme kyllä, että ilmaston lämpeneminen uhkaa riistäytyä käsistä, mutta otimme riskin, jotta talouskasvu jatkuisi ja saisimme itsellemme parempia etuuksia. Vai onko kyse vain siitä, ettei asia kiinnosta. Kunhan oma arki toimisi edes kohtalaisesti.

Toki useimmiten kysymys voi olla vain huomaamattomista automaattisista ja totutuista käytännöistä, joita emme kyseenalaista keskellä arjen tohinaa. Ostamme kaupasta sitä, mikä on halpaa ja mitä olemme aina ennenkin ostaneet. Ajamme omalla autolla työpaikalle, koska joukkoliikennettä ei ole ja katsomme autoilun oikeudeksemme. Ostamme isomman talon, koska naapureillakin on ja saamme pankista lainaa. Johtopäätös on selvä. Arjen käytänteitä muutetaan tehokkaimmin muuttamalla yhteiskunnallisia rakenteita. Kulutuskäyttäytymiseen vaikuttaa eniten saatavuus ja hinta. Käytännössä meidän tulisi toimia yhteiskunnallisesti ja vaikuttaa päätöksentekoon, jotta ekologinen arki olisi mahdollista, helppo ja halpaa. Jotta jokainen eläisi kestävästi huomaamattaan.

Tilastojen valossa on selvää, että nykyinen toimintatapamme on kestämättömällä pohjalla. Luonnon monimuotoisuus heikkenee ennennäkemätöntä vauhtia ja ilmastokriisi uhkaa miljardeja ihmisiä. Kulutamme luonnonvaroja paljon enemmän kuin mitä tulevat sukupolvet voivat koskaan kestävästi tehdä. Esimerkiksi maailman ylikulutuspäivää vietettiin jo 13.8.2015. Tuolloin ihmiskunta oli kuluttanut loppuun tänä vuonna maapallon tuottamat uusiutuvat luonnonvarat. Loppuvuosi eletään velaksi. Syödään kallisarvoista pääomaa. Tai vähän konkreettisemmin. Matkapuhelimia ostettiin maailmassa vuonna 2014 yhteensä noin 1,9 miljardia kappaletta. Kuinka kauan meno voi vielä jatkua? Kymmenen, sata vai tuhat vuotta?

Järisyttävä totuus kuuluu näin: suurin ongelmamme ei ole talouden kilpailukyky. Suurin haasteemme on varmistaa ihmisten hyvinvointi meille itsellemme ja lapsillemme ekologisissa rajoissa.

Tämä saa minut palaamaan säännöllisesti peruskysymysten äärelle, kun katselen illalla nukkumaan menneitä lapsiani. Olenko omassa elämässäni keskittynyt vain ajatteleman omaa napaani ja lyhyen tähtäimen nautintoja vai yritänkö tosissani vaikuttaa siihen, että planeettamme olisi elinkelpoinen myös lapsilleni.

Leo Stranius

Kirjoittaja on ympäristöjärjestöjohtaja, kaupunginvaltuutettu ja kahden pienen lapsen isä. Katso myös tämä: Viisi ajatusta isyydestä

Heijastuksia

Kuvat: Antti Pitkäjärvi

Puolivälin krouvi

Reilut neljä kuukautta hoitovapaata on takana. On aika katsoa taaksepäin eli tehdä niin sanottu osavuosikatsaus, vaikkakin myöhässä. Ovatko syksyllä maalaamani mielikuvat hoitovapaasta, rennosta ajasta lasten kanssa, vastanneet todellisuutta?

Kotielämä alkoi elokuussa helteillä, jotka olivat koko kesän antaneet odotuttaa itseään. Sain niiden myötä mukavan alun hoitovuodelle. Kävimme lasten, koti-isäystäväni Antin ja hänen lastensa kanssa lenkillä ja teimme yhdessä ruokaa. Päivät kuluivat kuin siivillä: välillä poimin viinimarjoja, välillä makoilin lasten kanssa trampoliinilla. Hetkittäin tietoisuudessa häivähti tumma ajatus: tämä ei tule olemaan tällaista koko vuotta.

Syksy jatkui säiden puolesta kauniina, vaikka ilmat vähitellen syyskuussa viilenivätkin. Viikkoihin ja päiviin alkoi tulla rutiinia. Kyläilyt maanantaisin ja torstaisin, viisivuotiaan kerhoon vienti maanantaisin ja keskiviikkoisin, yksivuotiaan päiväunet kahdestatoista kolmeen, lounaan tekoa, keittiön siivoamista, päivällisen valmistamista ja pyykin pesemistä. Päiväuniaikana otin tavakseni tehdä omia juttujani silkkaa itsekkyyttäni. Olen lukenut romaania tai katsellut maalikoosteita netistä. Samalla olen härskisti hörppinyt tuoretta kahvia.

Joka perjantai olen tehnyt jonkinlaisen viikkosiivouksen eli vähintään imuroinut, mopannut ja pessyt saniteettitilat. Olen myös vastuuttanut viisivuotiasta, jonka tehtävänä on ollut siivota oma huone. Siivotessani olen kuunnellut korvanapeilla Sarasvuota, joka on kertonut, minkälainen on hyvä isä ja miten rakastetaan oikein.

Lokakuussa alkoi toden teolla pimentyä. Näin käy joka vuosi, enkä koskaan totu siihen. Inhoan syksyä ja pimeyttä syvästi, mutta vielä enemmän vihaan lumen tuloa. Onneksi maa on vielä musta. Jouluksi saisi tosin sataa pienen kerroksen, sillä lumi ja joulu kuuluvat yhteen. Lapsetkin tykkäävät valkeasta joulusta. Ihme kyllä he pitävät muutenkin lumesta, vaikka olen kuinka yrittänyt arvokasvattaa heitä kesäihmisiksi. Lokakuu meni kuitenkin ihan mukavasti. Tähän vaikutti varmaankin myös vaimon syysloma ja se, että jäin lasten kanssa vielä syysloman loputtua lomailemaan lapsuudenkotiini Tornioon. Rajakaupungin valoisa ja suvaitsevainen rajat auki -ilmapiiri valoi minuun uskoa ja luottamusta siihen, että tulevasta talvesta selvitään.

Marraskuu on yleensä ollut se kuukausi, jonka aikana olen vaipunut syvään henkiseen ja fyysiseen koomaan. Vitsit eivät irtoa eivätkä muiden vitsit naurata. Etiäisiä tästä lamaannuksesta olen toki kokenut, mutta tavanomainen marraskuu tämänvuotinen ei ollut. Kuun alussa säät olivat todella poikkeuksellisen lämpimiä. Kävin eräänkin kerran siskoni luona Vallilassa kylässä, ja lasten päiväuniajan työntelimme lastenrattaita ympäri Helsinkiä. Minun piti ottaa takki pois, niin lämmintä oli. Taisi olla marraskuun 7. päivä. Marraskuussa kävimme myös ystäväni Antin ja lasten kanssa risteilyllä Tukholmassa, mikä piristi reissun uuvuttavasta luonteesta huolimatta.

Yhä syvenevästä pimeydestä huolimatta en ole tuntenut niin suurta väsymystä kuin yleensä syksyn pimetessä. Syynä on ehkä se, että nukun hieman pidempään lasten kanssa. Heidän biologinen kellonsa onneksi kertoo, että keskellä yötä ei kannata herätä. Dramaattisempi vaikutus vireyteeni on ollut kirkasvalolampulla, jonka loisteessa olen lukenut viimeiset pari viikkoa päivittäin lähes kaksi tuntia.  Kun käy töissä, ei parin tunnin päivittäiseen valoshow’hun tahdo löytyä aikaa.

Kohta on joulu ja pieni tauko – esikoisella koulusta, keskimmäisellä kerhosta ja vaimolla töistä. Neljä ja puoli kuukautta on mennyt suhteellisen leppoisasti. Välillä vaivaa tunne siitä, että kotona ollessa jää ulkopuolelle työhön liittyvästä sosiaalisesta elämästä. Ei ole aikuisia ihmisiä, joiden kanssa jutella. Töistäkään ei tarvitse stressata, mikä tuo tilalle välillä omituista tyhjyyttä.

Itkeekö isä?

Muistan hetken, kun opin olemaan itkemättä. Silmiä kirvelsi, kurkkua kaihersi ja itku oli tulossa, mutta sain sen vedettyä takaisin. Pari silmänräpäytystä, nielaisu, ja tilanne oli ohi. Voitettu itku tuntui hetken lievänä turtumuksena päänahassa ja katosi sitten tyynen rauhalliseen oloon.  Näinkö se käy, ihmettelin. Olin ehkä kuusivuotias.

Itkemättömyyttä olen enemmän tai vähemmän menestyksellisesti harjoittanut koko myöhemmän ikäni. Aivan kyyneleetön en ole ollut: erityisen herkkinä hetkinä olen tuntenut silmänurkan kostuvan ja palan nousevan kurkkuun, mutta useimmiten tämä on tapahtunut yksinäisyydessä.

Sanovat, että mieskin saa itkeä. Se on merkki inhimillisyydestä ja tunneherkkyydestä. On tärkeä oppia ilmaisemaan tunteitaan, keskustelemaan niistä. Itku helpottaa ja purkaa patoutuneita tunteita – ainakin naisilla. Miesten kokemuksia asiasta en ole päässyt kuulemaan.

Mieskin saa itkeä. Periaatteessa. Käytännössä miehen itku aiheuttaa useimmiten vaivautuneisuutta muissa läsnäolijoissa. On kiusallista todistaa miehen hetkellistä romahtamista, julkista avuttomuuden hetkeä. Sitähän itku merkitsee. Vai merkitseekö?

Mieleeni on jäänyt eräs tunnettu jääkiekkoilija, jota haastateltiin uskomattoman loistavasti pelatun ottelun jälkeen. Haastattelija, joka oli myös selostanut ottelun, oli liikuttunut: ääni oli koko ajan vähällä sortua, kyynelet virtasivat avoimesti. Jääkiekkoilijakin niiskutti, mistä haastattelija päätteli hänenkin itkevän. Tämän jääkiekkoilija kuitenkin kielsi tympääntyneen näköisenä. Mitä tässä nyt itkemään.

Ymmärsin kumpaakin, koska tunnistin molemmat miehet itsessäni. Useinkin liikutus valtaa mielen niin, että kontrolli on vähällä mennä, mutta silloin tulee sisäinen jääkiekkoilija, joka pysäyttää tilanteen: nyt ei enempää. Liikuttua voi, mutta ei kohtuuttomasti. Jonkun on pysyttävä tyynenä, kun muut antavat tunteiden purkautua.

 En tiedä, kuinka moni lapsi on nähnyt isänsä itkevän. Isän perinteiseen rooliin kuuluu olla kodin järkkymätön tukipylväs, joka ei anna tunteiden heilutella itseään. Isän odottamaton itku voi silloin olla lapselle järkyttävä, jopa pelottava kokemus. Toisaalta erityisesti pojan olisi hyvä oppia isältään, että  ei ole katastrofi, jos mieheltäkin joskus itku pääsee. Vaikka ei ihan avoin parku, niin edes sellainen silmäkulmassa kirkkaana kimmeltävä kyynel.

Mutta nyt riittää tästä aiheesta, sanoo sisäinen jääkiekkoilijani.

Jussi Hyvärinen

Irtipäästäminen, vanhemman kehitystehtävä

Pianonsoiton tekniikka voidaan palauttaa kahteen refleksiin, tarttumis- ja irtipäästämisreflekseihin, sanoi eräs asiaan paneutunut musiikkitieteilijä. Ei siis periaatteessa kovin monimutkaista.

Kuten ei vanhemmuuskaan. Tarttuminen voisi merkitä rajojen asettamista ja turvan antamista, irtipäästäminen luottamusta siihen, että lapsi pärjää omillaan. Mutta siinä missä pianonsoitto on näiden refleksien jatkuvaa vaihtelua, vanhemmuus on pikemminkin äärimmäisen hidas kämmenen aukaiseminen. Siitä lapsi lopulta lehahtaa lentoon kuin perhonen. Ihannetapauksessa kämmen jää auki, jolloin perhonen voi siihen tarvittaessa vielä palata.

Näin täydellistä musiikkiin heittäytymistä näkee klassisella puolella harvemmin. Turkkilainen Fazil Say ei kumarra auktoriteetteja, mistä syystä hän on joutunut kotimaassaan vaikeuksiin. Leikkiin antautuva, intuitiota seuraava vanhempi.

Irtipäästäminen on vaikeaa, jos lapsi on vanhempien egon jatke, huonon itsetunnon paikka tai vanhempien omien toiveiden projektio. Jussi kirjoitti taannoin kirjailija Franz Kafkan isästä. Myös musiikin historiasta tunnetaan niitä, jotka joutuivat olemaan kunnianhimoisen isän egon jatkeina. Mozart kiersi isänsä kanssa henkensä kaupalla ympäri Euroopan hoveja esittelemässä taitojaan, Beethoven joutui heräämään keskellä yötä soittamaan isänsä humalaiselle äijäseurueelle, Clara Wieck (myöhemmin Schumann) eli isänsä vartioimana harjoittelemassa pianonsoittoa. Lisää esimerkkejä löytyy vaikkapa Jari Sinkkosen uudesta kirjasta, joka kertoo säveltäjien hauraasta elämästä.

Kuten pianonsoittoa, myös vanhemmuutta tarvitsee harjoitella. Mitä enemmän ja laadukkaampaa harjoittelua, sitä parempiin tuloksiin on mahdollista päästä. Jos lasten kanssa viettää paljon aikaa, oppimistilaisuuksia tarjoutuu tiuhaan, mutta kokonaan toinen asia on - viittaan nyt itseeni - kuinka tietoista treeni on. Kymmenentuhannen tunnin sääntö saattaa toteutua teoriassa, mutta vanhemmuuden mestaruustaso taitaa jäädä maininnoiksi isänpäiväkorteissa.

Argentiinalaiselle Martha Argerichille kaikki pianokirjallisuus tuntuu olevan liian helppoa. Kaikki on nähty, mikään ei enää sytytä kunnolla. Ansioitunut, ehkä jo hieman kyyniseksi käynyt kasvatuksen ammattilainen.

Pianonsoitossa tekniikan harjoittaminen vaatii suuren panoksen. Tunnetaitojen ja muusikkouden ajatellaan kehittyvän vähän niin kuin siinä sivussa. Vanhemmuuden teknisen puolen - jos tällaista jakoa on edes mielekästä tehdä - omaksuu helposti, mutta tunne- ja sosiaalisten taitojen opettelu on pidempi juttu.

Minusta tuntuu siltä, että irtipäästäminen, kämmenen hidas aukaisu, on vanhemmuuden keskeisiä kehitystehtäviä. Me vanhemmat emme omista lapsiamme. Lapset on lainassa, heitetty meille, ja meidän tehtävämme on antaa heille sellaiset valmiudet, joilla he voivat mahdollisimman hyvin selviytyä elämästä.

Kanadalainen Glenn Gould musisoi omassa maailmassaan omilla ehdoillaan. Gould konsertoi vähän, mutta teki studiossaan ahkerasti levytyksiä, joihin kuuluivat pianonsoiton lisäksi nariseva tuoli ja epävireinen hyminä. Teoreetikko, joka on etääntynyt arjen realiteeteista.

Emme omista lapsia, mutta he ovat osa meitä. Sen huomaa vaikkapa silloin, kun poika 7 v tippuu puusta. Paniikkihuuto aiheuttaa viiltävän kivun myös minussa, mutta pian otsalohko ottaa tilannetta haltuun: otan verisen pojan syliin, kannan sisälle, lohdutan, pesen kasvot, huomaan että verta tulee vain nenästä, mutta muuten poika on kunnossa. Vaihdan paidan ja pidän poikaa sylissä, kunnes hän haluaa lähteä jatkamaan leikkiään. Myöhemmin vilunväristys vielä läpäisee kehon: entä jos olisi käynyt pahemmin.

Toisaalta lapsi on yksilö, toisaalta osa minua. Minun on kyettävä päästämään irti itsestäni.

Vain täydellinen on kyllin hyvää. Italialainen Arturo Benedetti Michelangelin täydellisyydentavoittelu vaikeutti hänen konsertointiaan ja levyttämistään. Kasvatusperiaattena täydellisyyden vaatiminen on tuhoisaa.

Irtipäästämisessä minua askarruttaa tällä hetkellä kaikkein eniten se, miten minun tulisi valmistaa lapsiani kohtaamaan tulevaisuus. Tulisiko minun pyrkiä antamaan lapsilleni valmiuksia, joiden avulla he selviävät ylikulutus-yhteiskunnassa, joka ei itse selviydy? Vai pitäisikö minun pyrkiä antamaan lapsilleni valmiuksia, joiden avulla he selviävät yhteiskunnassa, joka mahdollisesti seuraa nykyistä luonnonvarojen riistolle perustuvaa yhteiskuntaa? Jos valitsen jälkimmäisen, mistä tiedän, millainen se yhteiskunta on ja millaisia taitoja siellä tarvitaan?

Topi Linjama

Vieräskynä: Pojat katsovat isiään

Jatkosodan aikana kotilomalle lähteville suomalaissotilaille jaettiin junalukemiseksi pientä lehdykkää ”Sinä lähdet kotiin”, jonka julkaisijana oli Kansalaisjärjestöjen Raittiustoiminnan Keskusliitto. Lehdykkä kehotti lomailijoita viinan välttämiseen ja moitteettomaan käytökseen: kotiväelle ei saanut aiheuttaa pettymyksiä ja lisähuolia. Lastensa luokse palaaville sotilaille neuvot olivat seuraavanlaisia:

He ovat odottaneet isää ”Isä on sankari, me tiedämme sen. Isä on uljas ja reipas suomalainen sotilas.” Näin he sanovat toisille lapsille. Luuletko olevasi uljas, luuletko vaikuttavasi sankarilta, jos askeleesi ovat epävarmat ja kielesi kangertelee, ja jos hämärtynyt muistisi estää Sinua juttelemasta pienokaisillesi, jotka Sinua ovat odottaneet ja jotka Sinua rakastavat – joita sinä rakastat. Älä tuhoa sankarin kuvaa lastesi sielusta!

Vuosien 1939–45 etulinjasotilaista suurin osa oli vielä naimattomia, lapsettomia nuorukaisia, joilla sota osui elämän aamupäivään. Normaalissa siviilielämässä tällöin lähdettiin kotoa, hankittiin ammatti, riiattiin ja pian jo perustettiin omaa perhettä. Sodan päätyttyä oli kova kiire kiriä kiinni näitä menetettyjä kokemuksia. Kun suuret ikäluokat alkoivat syntyä elokuusta 1945 alkaen, kyse oli usein nuoren parin esikoisesta. Monesti perhehistoriassa huomioidaan vain lapset, mutta kahtena ensimmäisenä sodanjälkeisenä vuonna Suomeen tuli myös noin 70 000 uutta perheenisää, lähes kaikki heistä nuorta sotasukupolvea.

Haavoittunut vänrikki on saapunut toipumislomalle kotiin lokakuussa 1941. Olli-poika on juossut isäänsä vastaan. SA-kuva.

Olen lukenut suuren määrän sodan aikana ja sodan jälkeen syntyneiden suomalaisten kuvauksia veteraani-isistään. Sota ei useinkaan ollut paras koulu tulevalle isyydelle. Paljon on rikkinäisiä kertomuksia: tarinoita alkoholisoituneista, psyykkisesti ja fyysisesti lyödyistä miehistä, joille sankari-isän rooli oli liian raskas. Paljon on puhumattomia ja pussaamattomia kurinpitäjä-isiä, joiden ankarat sanat ja teot satuttivat etenkin pieniä miehenalkuja. Mutta silti moni sodan lapsi kertoo myös rakastavista, luotettavista ja lempeistä isistä, joiden kohdalla kovat sotavuodet olivat vain entisestään korostaneet perheen ja lasten merkitystä. Sota oli takana, lapset merkitsivät tulevaisuutta ja uutta rauhan aikaa.

”Älä tuhoa sankarin kuvaa lastesi sielusta!” Siinäpä raskas velvoite, jos sitä aikoi noudattaa. Isän tuli olla vahva, eheä ja miehenä esikuvallinen, mitä se sitten aina tarkoittikaan. Ei tämä ajatus vieras ole tänä päivänäkään, vaikka olosuhteet eivät toki yleensä olekaan niin ehdottomat. Isän on osattava, tiedettävä ja taidettava, oltava ”supermies” – usein ainakin isän omissa mielikuvissa. Mutta vaikka 1940-luvun ohjeen sanamuodot vieroksuttavat, voi lehdykkää lukea myös positiivisemmin. Sankaruutta tai ei, kyse oli vastuunkantamisesta. Lapset odottivat isäänsä, heitä ei saanut pettää.

Toisaalta ajatukseen sisältyy, että isä ja mies uurastaa sankarikentillä jossain poissa kotoa – töissä ja rintamalla. Sieltä hän palaa kotiinsa lepäämään ja nauttimaan hetkeksi perhe-elämästä, kunnes kutsu käy jälleen ”miesten töihin”. Nämä olivat realiteetteja sodassa ja pitkään sodan jälkeenkin, mutta nykypäivän miehiltä odotetaan kotona jo muutakin.

Menneen ja nykyisen isyyden vertaaminen paremmuusasteikolla on usein mahdotonta, sillä olosuhteet ovat niin erilaisia. Tekee kuitenkin mieli sanoa, että jotain me nykyisät osaamme paremmin kuin edeltäjämme. Yleistäen: me arvostamme enemmän lasten kanssa vietettyä aikaa ja koemme sen myös velvollisuudeksi työkiireiden ristipaineessakin. Me olemme enemmän läsnä kotona. Me turvaudumme harvemmin fyysiseen kuritukseen ja nöyryyttämällä kasvattamiseen. Me puhumme ja osoitamme tunteitamme.

Kyllä tällaisia isiä oli sotasukupolvessakin. Ja jos ulkoiset realiteetit olisivat olleet toisenlaiset, olisi heitä varmasti ollut paljon enemmän. Suomalaisen miehen myyttisenä mittana ovat yhä sotasukupolven veteraanit, nuo suuret tuntemattomat sotilaat. Heidän saavutustensa mittoihin on mahdoton venyä. Mutta karskin rintamajermun ominaisuudet eivät aina olleet samat kuin hyvän isän ja aviomiehen ominaisuudet. Meissä elävät yhtä aikaa nuo vanhat miehenmallit ja ne uudet tilanteet ja odotukset, joihin meidän on arjessamme vastattava. Kun herkästi puhutaan ”miehen kriisistä”, niin välillä on hyvä muistaa, että nykyisyydessä monia asioita tehdään oikein ja tuloksiakin jo näkyy lasten ja nuorten hyvinvoinnissa.

Meillä on mahdollisuus parempaan isyyteen – sellaiseen, jota hyvin monet sotasukupolvenkin isät toivoivat, jos aika ei olisi ollut niin ankara.

Ville Kivimäki

Kirjoittaja on historiantutkija Tampereen yliopistossa sekä 6-vuotiaan pojan ja 4-vuotiaan tytön isä

Yötarinoita

"Hyvää öitä", tyttäreni toivottaa, kun menemme nukkumaan. Nukkuminen on ihanaa. Ja vaikka mitään takeita yöunista ei pienten lasten kanssa olekaan, yön lähestyminen on kuitenkin aina orastava lupaus usean tunnin tauosta olla vastuussa. Mikään ei ole niin hienoa, kuin havahtua illalla tiskirätti tai puurolautanen (usein se on juuri toinen näistä) kädessä siihen ajatukseen, että kohta pääsee taas nukkumaan.  Paras hetki on unen ja valvetilan välillä, kun hätkähtää yllättäen hereille ja oivaltaa, että kaikki lepo on sittenkin vielä edessä.   

Minulla on joskus tapana kuunnella Luonto-Suomen lähetyksiä nukkumaan mennessä. Tästä syystä ei ole ollenkaan harvinaista, että pakenen näiden lähetysten jälkeen käärmeitä unissani. Ötökkäiltaa seurannut yö oli erityisen hankala, kaikkien niiden eriväristen jättihämähäkkien hyökkäily on vieläkin tuoreena muistissa. Unien näkeminen on periaatteessa ihan mukavaa, mutta ainakin itselläni ne ovat liian usein juuri  puolustautumista, pakenemista ja muuta tämänkaltaista eloonjäämiskamppailua.            

Lapsiin liittyvät unet eivät juuri poikkea tästä kuviosta. Epätoivoisten unien näkeminen alkoi jo yksin eläessäni silloin, kun kuulin veljeni saavan lapsen. Mieleen on jäänyt ehkä parhaiten sellainen, jossa kannan suunnilleen linnunpoikasen kokoista, etäisesti lasta muistuttavaa otusta hirvittävän jyrkissä portaissa ja pelkään pudottavani tämän. Muistaakseni tämä uni toistui vielä useamman kerran.

Tilanne ei ole kohentunut omien lasten kanssa. Pääsääntöisesti lapsiin liittyvät uneni käsittelevät: 

1) Katoamista. Olen kadottanut yhden tai useamman lapsen. Näissä katoamisiin liittyvissä unissa on hienoa se, että niissä tapahtuu yleensä elokuvamaisia leikkauksia tapahtumapaikkojen välillä. Olen etsinyt lapsia saman yön aikana muun muassa junasta ja punertavalta aavikolta. Joskus uni on tapahtunut talossa. Talo on kenties dramatiikan lisäämiseksi vanha ja nariseva. Kiertelen ympäriinsä, ilma tuntuu epämääräiseltä ja ahdistavalta. Jokin viestii, että he löytyvät juuri tuon tai tuon oven takaa, mutta pelko estää avaamasta niitä. Lopulta lähestyn hitaasti yhtä ovea ja tartun kahvaan. Juuri kun olen avaamassa oven, herään.

Jonain yönä vielä avaan oven ja selvitän, mikä siellä oikein piileskelee.   

2) Putoamista. Olemme jossain korkealla, lapset ovat ottaneet tehtäväkseen pudota. Viimeksi olimme kalliolla, jokainen lapsi vuorollaan liukui kohti kallion reunaa, yritin estää putoamisen tarttumalla heidän jalkoihinsa ja käsiinsä. Nuorimman kohdalla mietin, kuinka tämän raajat oikein kestävät tällaisen roikottamisen. Oli haastavaa pidellä toisella kädellä kahdeksanvuotiasta, joka ajautui päättäväisesti kohti reunaa ja toisella kädellä vauvaa, jota roikotin ilmassa. Samalla ymmärrän, että kolmannelle lapselle minulla ei ole enää käsiä. Onneksi tämä vasta valmistautuu liukuunsa kauempana. Näihin liittyy hyvin usein polkemista muistuttava liike, jota teen herätessä.

3) Tapaturmia. Nämä ovat tietenkin pahimpia. Olen nähnyt unessa sekä lapsen vakavan loukkaantumisen että kuoleman. Viimeksi mainittu uni oli silkkaa pimeyttä ja huutoa. Tällaiseen painajaiseen herätessä on välitön halu mennä lapsen viereen. Ja mikä helpotus onkaan herätä ja tajuta, että kaikki oli vain unta. Sillä helpotuksen tunteella pääsee itsessään jo pitkälle.      

Lastenhoitovastuusta ei aina pääse irti edes nukkuessa. Hyviä öitä, siis öitä vailla psykologisesti rasittavia unia, on onneksi myös riittävästi.    
       
Havahdun siihen, että tyttö näkee painajaista. Hän päästää valittavaa ääntä ja liikehtii levottomasti. Tämä ei kestä kovin kauaa, joten en yritä herätellä häntä. Aamulla kysyttäessä hän kyllä muistaa unen, mutta ei osaa selittää sitä. Ei hänen tarvitsekaan, sillä minä ymmärrän. Paha uni on paha uni. Niin lapsella kuin isällä.  

Vesa Liminka

Kun tulen kotiin

Kun tulen kotiin, on ruoka jo käytännössä valmista ja lapsilauma olohuoneessa leikkimässä. Puoliso lähtee joogaansa, otan ruoan uunista ja annan lapsille. Syönnin ja käsienpesujen jälkeen on kello jo alkuillan partaalla, enkä ole oikein löytänyt sitä kotimoodia. En oikeastaan tiedä miten noilla pennuilla on päivä mennyt, enkä sitä missä vaiheessa kotityöt ovat. Kodin metatyölle* ei ole ollut aikaa eikä paikkaa, joten olen aivan pihalla ja on hankala tarttua mihinkään hommaan.

Koti.

Lastenkin touhut vähän ärsyttävät kun ei oikein jaksaisi kuunnella taas yhtä tarinaa siitä mitä Minecraftissa on tehty ja rakennettu. En ymmärrä niistä tarinoista kuitenkaan kovin paljoa, koska en ole ehtinyt perehtyä. Olisi kyllä kiinnostava ymmärtää enemmän. Sitä paitsi kyllähän se lapsi huomaa, etten oikein kuuntele.

Kissakin änkeää syliin kun yritän kirjoittaa. Mielenosoituksellisesti.

Joku nokkela ehkä huomaa, että kuvailen varsin tyypillistä palkkatyössä käyvän ydinperheen isän iltapäivää. Vielä parikymmentä vuotta sitten se oli kunnollista ja tavoiteltavaa. Mutta ei se kivaa ole. Jos koti ei ole minun tilani, jossa tiedän mitä tapahtuu, niin ei mikään muukaan oikein ole. Tai aina voisin mennä sen parinkymmenen vuoden takaisen ydinperheisän tapaan autotalliin tai pihatöihin, mutta ei sekään ihan omalta tunnu.

Työni on innostavaa, vaihtelevaa ja haastavaa. Teen sitä mielelläni, mutta voisin kyllä tehdä sitä vähän vähemmän. Voisin, jos olisi vähemmän velkaa ja vähän pienemmät elinkustannukset.

Jos olemme vain työmme, ei mikään toimi. Arjen palikoiden kokonaisuus vaikuttaa olennaisesti siihen keitä olemme ja keitä meistä tulee. Ja ne arjen palikat muovaavat meistä todella ankeita tyyppejä jos emme kamppaile vastaan.

Pasi Huttunen

---

*Metatyö on sitä jatkuvaa suunnittelua, valmistelua, tilanteen tasalla olemista ja ennakoimista, jota vanhemman on tehtävä, jotta yhtään mikään toimisi. Lue myös: Jenny Lehtinen: Metatyö räjäyttää äidin pään!

Lumimaisemaa

Kuvat: Antti Pitkäjärvi

Rasittavat ipanat

Elin poikamiehenä kolmekymppiseksi asti. Siinä oppii itsenäiseksi ja itsekkääksi. En ollut erityisen lapsirakas enkä osannut huomioida vauvoja ystäväperheissä vieraillessani. Jouduin usein pakottamaan itseni, jotta muistaisin muutaman sanan vaihtaa vauvojen kanssa. Pahin painajainen oli, kun muutaman kuukauden ikäinen vauva ojennettiin syliini. Selkä hiessä, kasvot helakanpunaisena ja suunnaton ahdistus. Kohta vauva alkoi itkeä ja se nostettiin sylistäni pois.

Lapset häiritsivät minua rääkyvinä, räkäisinä ja levottomina, kun olisin halunnut keskittyä johonkin, yksin ja rauhassa. Julkisissa tiloissa raivokohtauksen saanut lapsi sai hermoni kireälle ja haittasi olemistani. Vihasin konsertteihin sylilapsia tuovia vanhempia. Hymyilin kaikille, mutta ihmettelin samalla, että miksi raahaavat lapsiaan joka paikkaan? Eihän pieni lapsi edes ymmärrä mistään mitään! Ja vielä, miksi sitä itkevää lasta ei voi heti viedä pois jonnekkin ovien taakse? Minä halusin keskittyä! Rauhassa.

Kun nykyään kuljetan omia lapsiani erinäisiin paikkoihin, huomaan kuinka immuuniksi olen tullut lasteni kitinälle ja hästäämiselle. Tunnen lapseni ja luotan siihen, että kyllä ne siitä rauhoittuu. Joskus ovat rauhoittuneetkin. Mutta mistä se lapsia vihaava ja äänille herkistynyt sinkku voi tietää, että huuto loppuu kohta? Ei mistään. Eikä se välttämättä lopukkaan.

Hoitovapaata samaan aikaan kanssani viettävä ystävä vastasi asiakastyytyväisyyskyselyyn ja sai palkinnoksi risteilyn. Pitihän se lähteä kun ilmaiseksi saatiin. Siinä meriaamiaisella, lapseni huutaessa turhautumistaan, liiskattuaan croissantin kokolattiamattoon ja kylvettyään munakokkelit lähitienoolle, havahduin pohtimaan, että häiriintyyköhän joku tästä touhusta. Varmasti häiriintyi, ajattelin. Viereisen pöydän buffet-herkuttelijat näyttivät rauhallisilta kuin tukholmalainen latte-isä punaisessa pipossaan leikkipuistossa. Pikkunakkia haukkaavan ihmisen sisällä voi käydä kuitenkin melkoinen merenkäynti ja myrsky.

Lapsia kutsutaan ja toivotaan mukaan erilaisiin tilaisuuksiin. Kirkkoon, ravintoloihin, konsertteihin. Auliisti kutsutaan, kunhan ovat hiljaa. Ihmiset seuraavat mielellään lasten touhuja, mutta auta armias, jos ipanat alkavat rettelöidä! Meitä on moneksi. Meriaamiaisella toruimme lapsiamme ja jännitimme heidän aiheuttavan häiriötä muille. Naapuripöydän rouva taisi huomata tämän ja helpotti tuskaisaa tolskaamistamme sanoessaan: ”Lapset eivät häiritse ollenkaan. Ihana katsella heidän touhujaan.” Henkilökunta ei ilmeistä päätellen ilahtunut meidän osallistumisesta aamiaiselle. Ystävältäni kaatui litran kevytmaitokannu kokolattiamatolle. Rasittavia nuo ipanat.

Antti Kanto

Isä, kerro satu!

Astrid Lindgrenistä tuli kirjailija, kun hänen sairaana oleva tyttärensä eräänä iltana pyysi: "Kerro satu Peppi Pitkätossusta!"  Lindgren tiesi sadun aloittaessaan vain päähenkilön nimen, jonka tyttö oli itse keksinyt, mutta niin vain satua alkoi tulla. Yhtä satua seurasi toinen, toista kolmas ja niin edelleen, kunnes niitä oli kertynyt kokonaisen kirjan verran. Lindgren lähetti Peppi Pitkätossun käsikirjoituksen lastenkirjakilpailuun ja voitti sillä ensimmäisen palkinnon.

Yllättävän moni isä tai äiti on sepittänyt lapselleen iltasatuja. Nimenomaan sepittänyt, eli keksinyt satua sitä mukaa kuin on sitä kertonut. Monesti tilanteeseen on ajauduttu, kun viimeinenkin satukirja on kyllästymiseen asti tuttu. Kun kirjastokin on mennyt kiinni ja uutta satua silti vaaditaan, ei auta kuin ruveta sepittämään.

Sepittäminen on omanlaisensa taitolaji. Ensisijainen tavoite on saada lapsi nukahtamaan 10-20 minuutissa. Sadun pitää olla siksi sopivan unettava. Tunnelman on oltava niin leppoisa ja mukava, että sadun jälkeen voi nukahtaa hyvillä mielin, mutta toisaalta satu ei saa olla liian ikävystyttävä, koska silloin lapsi ponnahtaa pystyyn ja lähtee omiin puuhiinsa. Jotain jännitystäkin pitää siis olla, että mielenkiinto säilyy. Sadun sepittäminen on näin ollen jatkuvaa tasapainottelua kahden tavoitteen, uneen vaipumisen ja mielenkiinnon pysymisen, välillä.

Monet ovat satuhahmot, jotka olen kieli poskessa pyöräyttänyt maailmaan ja alkanut kehitellä tarinaa niiden varaan: nalle ja sammakko, Pentti-Peikko, joka asui isossa mukissa Annikki-tädin astiakaapissa, Pullea poliisi, Jarkko-menninkäinen, joka eleli mukavassa kolossaan Kurapuron kupeessa. Olisi hauska muistaa, mitä olen noista hahmoista lapsille kertonut, mutta puoliunessa kertomani sepitelmät ovat ainiaaksi vaipuneet unohduksen virtaan. Muistan ainoastaan saattaneeni monesti hahmot niin kiperiin tilanteisiin, että oli täysi työ keksiä sadulle säällinen, kaikkia tyydyttävä loppuratkaisu.

Yhden satusikermän, viimeiseksi jääneen, muistan paremmin. Lapsi halusi kuulla itse keksityn sadun, mutta mieleni oli autio ja tyhjä. Lopulta tokaisin: "Oli kerran Petteri, jolla oli mutteri." Siinä oli lähtöasetelma. Petteri oli, no, vaikka maanviljelijä, joka korjasi traktoriaan, ja siksi hänellä oli kädessään mutteri. Mutteri oli kuitenkin väärää kokoa, ja siksi piti mennä rautakauppaan, mistä käynnistyi kokonainen tapahtumien ja sattumusten sarja. Näin alkoi Petterin elämä hahmottua.

Jo toisena iltana Petterin elämän kuvailu alkoi käydä yksitoikkoiseksi. Siksi hänet piti tutustuttaa Tuulaan, paikkakunnalle vastikään muuttaneeseen nuoreen ja pirteään kirjastovirkailijaan. Nyt tuli satuun uudenlaista jännitettä. Ilta toisensa jälkeen kerroin, miten Petteri kampasi hiuksensa peilin edessä, rohkaisi mielensä ja meni kysymään Tuulalta, lähtisikö tämä hänen kanssaan hiihtoretkelle. Tai maatalousnäyttelyyn. Tai kaupungille shoppailemaan. Tai uutta vuotta viettämään Petterin tupaan hänen äitinsä, tätinsä ja naapurin isännän kanssa.

Petterin ja Tuulan tutustelu oli leppoisaa, mutta ennen pitkää yksitoikkoista. Taas piti keksiä uusi jännite. Jännitteen nimi oli Rodrigo Gonzalez. Rodrigo oli eteläamerikkalainen agrologiopiskelija, joka oli työharjoittelussa läheisellä maatilalla. Sulavakäytöksinen, puhelias, tanssi- ja soittotaitoinen latino sai Petterin tuntemaan itsensä, no, tylsäksi ja mitättömäksi. "Entä jos Tuula onkin mieluummin Rodrigon seurassa kuin minun", mietti Petteri harva se päivä.  Asetelma alkoi olla niin jännittävä, että minun piti viheltää peli poikki ja lähettää jännite eli Rodrigo takaisin Etelä-Amerikkaan isännöimään perimäänsä valtavaa sukutilaa.

Petteri sai taas ottaa elämän rauhallisemmin. Mutta Rodrigo Gonzalez tuli itsellenikin yllätykseksi vielä kerran takaisin.  Petteri ja Tuula olivat matkustaneet Petterin Ford Taunuksella Norjaan saakka ja ostaneet risteilyn Jäämerelle. Tuskin laiva oli irronnut rannasta, kun Petteri kuuli tutun äänen huutavan: "Petteri ja Tuula! Minu parhaat ustavat!"

Petteri kääntyi äänen suuntaan, ja sieltä saapui - kukapa muu kuin aurinkoisesti hymyilevä Rodrigo Gonzalez, joka tungeksi ihmisten välistä Petterin ja Tuulan luo. Käsipuolessaan hänellä oli yhtä aurinkoisesti hymyilevä nainen. "Saanko esitella - minun vaimo Teresa!"

Jussi Hyvärinen

Sijaisisien saunailta

Pääsin työni puolesta hiljattain mukaan sijaisisien saunailtaan. Sauna luo oivalliset puitteet vapaalle keskustelulle ja pääsin vähän jyvälle siitä, millaista sijaisvanhemman eli perhehoitajan työ on. Muutaman miehen havaintoja ei tietenkään voi yleistää koskemaan kaikkia sijaisperheitä.

Sijaisvanhemmat käyvät PRIDE-koulutuksen, jota järjestää esimerkiksi Pelastakaa Lapset ry. Tuon tapainen koulutus tuskin olisi vahingoksi meille biologisille vanhemmallekaan.

Moni sijoitukseen päätyvä lapsi on varhaisessa lapsuudessaan kokenut monenlaista ja pitkäaikaista laiminlyöntiä. Jokainen meistä ei totisesti synny kulta-astiasto suussa. Kaikki eivät ole oman onnensa seppiä, jotka voivat takoa elämästään fantastisen menestystarinan niin että slush vaan. Laiminlyöntien takia sijoitetut lapset tarvitsevat usein terapiaa, erityisopetusta ja muuta tukea. Lapset tarvitsevat myös turvalliset olosuhteet ja paljon samana pysyviä rutiineja.

Kuvituskuva.

Myös sijaisvanhemmat tarvitsevat työhönsä tukea. Tukimuodoista parhaana isät pitivät työnohjausta. Viranomaisten tarjoama apu oli usein riittämätöntä. Saunaillan kaltaiset vertaiskohtaamiset voivat ehkä pieneltä osaltaan kompensoida tilannetta.

Sijaisisät pitivät sosiaalityöntekijöiden vaihtuvuutta ongelmallisena. Työntekijä vaihtuu heti, kun on saanut selvitettyä perheen tilanteen. Myös työntekijöiden rohkeuden puute nähtiin ongelmallisena: jos työntekijä ei uskalla sanoa biologisille vanhemmille, mitä mieltä hän on heidän tilanteestaan, sen sanominen jää sijaisvanhemmille, jolloin biologisten vanhempien kiukku ja viha kohdistuvat heihin. Mikäli biologiset vanhemmat eivät hyväksy tilannetta, he saattavat käyttää kaikki keinot vaikeuttaakseen sijaisvanhempien elämää. Saattaa tulla esimerkiksi täysin tarpeettomia oikeusprosesseja, jotka kuormittavat lasta ja sijaisvanhempia.

Biologisten vanhempien vahva oikeus lasten tapaamiseen mietitytti isiä: biologisten vanhempien luona pahoin traumatisoitunut lapsi oireilee viikon ennen tapaamista ja viikon sen jälkeen. Jos tällaisia tapaamisia on kovin usein, lapsen kehitys voi vaarantua. Sijaisisien mukaan yhä vaikeammin oireilevia lapsia pyritään säästösyistä sijoittamaan laitosten sijasta perheisiin. Suuntaus on ikävä, sillä perhehoitajien saama tuki on riittämätöntä jo nyt.

Myös sitä miehet ihmettelivät, kuinka jopa omat tai puolison vanhemmat pitävät sijaislapsia vähempiarvoisina kuin biologisia lapsia. Koulussa luokkajakoa esiintyy myös.

***

Lapset ovat hankalia, viranomaiset eivät auta ja biologiset vanhemmat haastavat oikeuteen - miksi ihmeessä joku haluaa perhehoitajaksi, rahanko takia? Jos haluaa etupäässä ansaita rahaa, kannattaa todellakin valita työ, joka on helpompaa, vähemmän sitovaa ja josta maksetaan enemmän, neuvoi eräs sijaisisä.

Toinen sijaisisä sanoi, että vaikka työ on sitovaa, siinä on vapauksia, joita ei välttämättä monissa muissa töissä ole. Voi esimerkiksi viettää kahdeksan viikon kesäloman lasten kanssa. Ja onhan lapsista iloa, vaikka tällainen lause kuulostaakin tässä kovasti lattealta.

Nähdäkseni sijaisvanhemmuuteen tarvitaan jonkinlaista kutsumusta ja sydämen paloa. Idealismi karisee nopeasti, mutta jäljelle jää varsin realistinen näkemys: he voivat todella auttaa lapsia, joiden biologiset vanhemmat eivät kykene huolehtimaan heistä. Minusta sijaisvanhemmat tekevät erittäin arvokasta työtä.

Lisätietoa sijaisvanhemmuudesta löytyy esimerkiksi Perhehoitoliiton sivuilta.

Topi Linjama

Aamut, joihin heräämme

Minusta on valokuva, joka on otettu eräänä sunnuntaina. Kuva on vapaapäivän henkeen sopiva: on aamupäivä ja makaan sängyllä, muutaman kuukauden ikäinen esikoinen on päälläni ja yrittää vääntää toisen korvani irti. Hyvä aamu, ehkä hieman liian fyysinen, mutta kiireetön.  

Arkiaamuina on toisin. Silloin meidän todelliset taitomme pärjätä vanhempina punnitaan, meidän kykymme organisoida astuu päivänvaloon ja näyttäytyy kaikkine puutteineen. Arkiaamuihin ei voi milloinkaan suhtautua liian rennosti. Niihin sisältyy lähes aina jokin yllätyselementti, joka iskee vasten kasvoja ja vaatii nopeaa, mutta hallittua reagointia. Me vanhemmat elämme edellisiltana huuhtomatta jääneiden kurahaalareiden, parittomien sukkien ja kateissa olevien lapasten todellisuudessa, jossa olemme jo lähtökohtaisesti myöhässä aikataulusta.  

Mattijuhani Koposella on runo, jossa todetaan: "Kaksi lasta sanoo isäksi. Hengästyn" (Koponen, 1988). Tunnistan ajatuksen, sillä itsekin hengästyn helposti, samasta syystä. Juuri aamuisin tämä runon toteamus konkretisoituu. Vaikeina hetkinä minulla on toisinaan tapana mennä peilin eteen ja katsoa itseäni syvälle silmiin, aina sinne saakka, missä totuus asuu. Onko tämä peilistä takaisin katsova isä tyytyväinen tähän melko samanlaisena aamu toisensa jälkeen toistuvaan elämäänsä?

Entä millaisena lapset tulevat muistamaan nämä aamut ja jatkuvat hoputtamiset? Aamukiireen suurin ongelma on sen aiheuttama stressi, jolle pelkään lasten altistuvan liian usein. Kolmen lapsen kanssa palloja on yhtä aikaa ilmassa jo niin monta, että niiden hallinta tuntuu välillä mahdottomalta. Ehkä olisikin parempi antaa pallojen pudota vapaasti joskus, uskon että ne pomppivat kyllä suunnilleen omille paikoilleen jälleen. Sitä paitsi eri paria olevat sukat sopivat lapselle, ne korostavat osuvalla tavalla hänen muutenkin normeista piittaamatonta ja keskeneräistä maailmaansa.        

Peilin eteen palatakseni: usein sieltä näkyvät väsyneet, mutta toiveikkaat silmät. Täällä me elämme näitä aamuja, kiroilemme ja rakastamme. Hukkaamme asioita ja teemme todennäköisesti jälleen maanantaina hengästyttävää lähtöä eteisessä. Me kasvamme ja vanhenemme, yhdessä.

Vesa Liminka

Uppoutuminen pitää opetella, ettei huku

Kuinka paljon lasten pelaamisen kontrolloinnissa on lopulta kyse siitä, että vanhemmat tuntevat huonoa omaatuntoa siitä, että eivät ole mielestään tarpeeksi läsnä? Läsnäolosta on tullut niin iso kysymys perheissä, että lapsen syvä ja keskittynyt uppoutuminen pelin maailmaan ahdistaa. Tuntuu, että pitäisi viettää laatuaikaa tässä ja nyt, eikä uida bittivirroissa. Oikeasti pitäisi keskittyä enemmän pelisääntöjen tekemiseen.

Laitteeseen uppoutuminen vie koko huomion.
Lasten kohdalla sitä kutsutaan uhaksi, aikuisen
kohdalla siitä käytetään usein sanaa flow*.

Huonon omantunnon ja läsnäolon kysymyksiä sai taas miettiä, sillä viime viikolla oli Rokumentti, joka vei viikonlopun kokonaan. Festivaalin verkkotoimitusta oli minun lisäkseni hoitamassa Antti ja eräs toinen valokuvaaja. Meitä oli kaksi lapsellista, jotka pitkin festaria tuskailimme, että pitäisi oikeastaan ehtiä olemaan kotona lasten kanssa. Se eukkokin siellä yksin lapsilauman kanssa. Ikään kuin emme olisi läsnä lastemme ja perheidemme elämässä tarpeeksi. Ja Rokumenttikin on viiden päivän tapahtuma. Olin mukana kolmena päivänä. Vanhemmuus yhteiskunnallisena suorituksena ei ole koskaan riittävä. Vanhemmuuden, erityisesti äitiyden, mutta kasvavassa määrin myös isyyden normiin kuuluu riittämättömyys.

Pelko liian etäällä tai poissa olemisesta heijastuu myös siihen, kuinka suhtaudumme pelaamiseen, sarjakuviin, elokuviin ja esimerkiksi nettiin ja sosiaaliseen mediaan. Niitä käytetään aina liikaa ja väärin, koska ne ovat pois "oikeasta elämästä" ja niiden sisältämiä uhkia ja ongelmia ylikorostetaan.

Lauantaina 21.11. vietetään Kansallista pelipäivää, joten pelaaminen on nyt pinnalla. Esimerkiksi maakuntalehti Karjalaisen jutussa pohditaan tuleeko lasten pelaamista rajoittaa (Karjalainen 18.11.). "Tunti- tai minuuttikohtaiset ruutuaikakiintiöt kasvatustyössä eivät toimi", kuuluu pelikasvatuksen asiantuntija Heikki Marjomaan pääväite Karjalaisen jutussa. Se on totta kaikissa tapauksissa, paitsi niissä, joissa ne kiintiöt toimivat. Esimerkiksi meillä ne ovat olleet tärkeä tekijä koko perheen arjen toimivuuden kannalta. Kyky uppoutua syvällisesti ja innostua jostain on lapselle luontaista, tarpeellista ja hyvä asia, mutta joskus se hankaloittaa elämää ja silloin on sanottava, että nyt se peli pois. Jos pelaamisesta ei ole tehty selkeitä pelisääntöjä, joudutaan sama "vielä vähän, just on yks juttu" -vääntö käymään joka kerta. Koska jos pelisääntöjä ei ole, ei lapsi ole valmistautunut henkisesti siihen, että kun peli käsketään lopettamaan, niin se oikeasti lopetetaan sillä hetkellä. Lisäksi: ennen selkeitä pelisääntöjä lapset olivat koko ajan kärttämässä, että saako nyt pelata, entä nyt, joko, joko?

Itsekin osaan uppoutua vaikkapa tällaisen blogitekstin tuottamiseen, hyvän kirjan lukemiseen, hyvän pelin pelaamiseen tai hyvän leffan katsomiseen niin syvälle, että siitä on vaikea kiskaista itsensä takaisin ylös arkeen. Siksi itseäänkin joutuu "manageroimaan" ja sen tarve korostui viimeistään siinä vaiheessa kun lapsia alkoi tulla ja työura samaan aikaan urjeta ja ruuhkavuodet alkoivat. Jotta voi uppoutua, pitää osata varmistaa, ettei huku. Senkin oppii tekemällä. Pelatkoon poikakin tuossa vieressä, mutta kiintiöistä pidämme vielä kiinni.

Pasi Huttunen

*Flow on psykologi Mihály Csíkszentmihályin mukaan tila, jossa ihminen paneutuu koko kapasiteetillaan keskittyneesti tavoitteelliseen toimintaan sulkien kaiken muun tietoisuudestaan.

Vieraskynä: Tyhjästä taulusta psykiatrin sohvalle?

Poika alkaa hiljalleen olla murrosiässä, joten mielessäni pyörivät aika ajoin muistot vuosien varrelta. Murrosikä on juuri sellainen ikä, että alkaa tulla kontrastia siihen, millainen lapsi oli aiemmin - ja miten erilainen nyt.

Murrosiän kynnyksellä olemisessa on myös se hauska piirre, että ihmisessä on sekoitus sekä pikkulasta että jotakin aivan uutta persoonaa.

Onko lapsi sitten tyhjä taulu? “Jokaisesta elämästä voi tulla runo. Voi tulla runo, romaani tai laulu. Mutta nuku nyt kun olet vielä tyhjä taulu.” Näin laulaa Suurlähettiläät-bändi Tyhjä taulu -kappaleessa. Itse en ole koskaan uskonut tabula rasa -ajatteluun. Eli vanhemmat ja muu ympäristö vain kaatavat kaiken viisautensa tai tyhmyytensä tyhjälle taululle. On se osittain näinkin, mutta kyllä ihminen on mielestäni persoonansa jo vauvana. Se on sitten eri asia, kuinka hyvin hän saa kasvaa omaksi itsekseen, vai tarvitseeko istua itsensä täysin hukanneena kolmikymppisenä psykiatrin sohvalla puimassa huonoa kohtelua lapsuudessa ja nuoruudessa.

Kasvatusoppaissa isyyteen liittyy jokin keinotekoinen ja ahdistava. Erityisesti vanhan polven lastenpsykiatrit saattavat nähdä yksioikoisesti, että isien ja poikien on käytävä kalassa. Pakollinen puinen pyssy on tehtävä, vaikkei lasta kiinnostaisi tippaakaan. Ja että tablettitietokone ja älykännykkä ovat yksinomaan perkeleestä. Usein nämä ajatukset tuntuvat herättävän hurraa-huutoja kansalaisten keskuudessa, koska saavat ilmeisesti nostalgisen käpylehmä-olon aikaan.

Kun on vuosia ollut ainoana aikuisena huushollissa, on vaikeaa (ja hyvä niin), jakaa kodin askareita miesten ja naisten töihin. Itse en edes jaksa ajatella, että olisin lapselleni jonkin sukupuolen edustaja. Vie liikaa energiaa, kun en aina edes muistakaan, kuinka miesten pitää olla ja käyttäytyä.

Tai ehkä pitäisi alistua yhteiskunnan vaatimuksiin ja korostaa esimerkiksi renkaanvaihtoa vaihtamalla yhtäkkiä luonnollinen puheääni toiseksi: matalaan kärisevään “miehekkääseen” ääneen. Ja missään nimessä ei saa puhua liikaa, koska miesten maailma on pyhä ja vain akat kälättävät. Pojalta voisi myös kysyä: “Haluatko olla mies vai hiiri”, jossakin sopivassa kohdassa. Mieluiten silloin, kun lapsella on hieman hapuileva olotila.

Pohjana omalle itselleni on ollut synnyinkotini, jossa oli toki omat puutteensa (kuten kaikissa), mutta mahdollisuus kasvaa persoonakseen. Jo 1970-luvulla vanhempani välttelivät hankkimasta punaista vaatetta tytölle ja sinistä pojalle. Toki jos lapsi itse halusi tiettyä perinteistä väriä, oli se ok. Isäni oli oman tiensä kulkija, mutta ei korostanut sitä että on MIES vaan ihminen, joka kulkee omaa tietään.

Ehkäpä poikani voi kirjoittaa tähän blogiin kirjoituksen vaikkapa 8 vuoden kuluttua ja pui, miten kummallinen isä hänellä onkaan. Että kunpa olisi käyty kalassa ja tehty käpylehmiä ja olisipa isi suhtautunut kielteisesti älykännykkään. Ja sitten kansa hurraa, että onpa viisas nuorukainen. 

Janne Ahjopalo

Kirjoittaja on YTM ja toimittaja. Ahjopalon pro gradu käsitteli lapsen huoltajuuskiistoja ja sitä kuinka lapsen etu voitaisiin saavuttaa nykyistä paremmin.

Ensilumia

Kuvat: Antti Pitkäjärvi 

Syöt tai itket ja syöt

Vastoin kaikkien tutkimusten, kasvatusoppaiden ja valistuneiden vanhempien neuvoja ja ohjeita olen kova stressaamaan lasten syömisestä. Ahdistus siitä, saako lapsi tarpeeksi ravintoa, alkoi jo silloin, kun esikoiseni aloitteli kiinteän ruoan syömistä. Hoitovapaa on antanut minulle tilaisuuden tarkastella itseäni kasvattajana monesta näkökulmasta, joista yksi on vanhemmuus ja lasten syöminen. Tarkastelu saa minut – jälleen kerran – häpeämään itseäni.

Samasta aiheesta puhuttiin Marja Hintikka live -ohjelmassa pari viikkoa sitten otsikolla ”Nyt v***u syöt!”. Ohjelmassa nähtiin kohua herättänyt kohtaus, jossa pari showpainijaa syötti Hintikkaa ja hänen juontajakollegaansa väkisin ja aivan liian nopeasti. Pakkosyötön tarkoituksena oli demonstroida sitä, miltä lapsista tuntuu, kun heille tuputetaan kiivaalla tempolla pahalta haisevaa purkkiruokaa väkisin. Täytyy tunnustaa, että näytöksen katsominen otti koville. Olen nimittäin useamman kerran syyllistynyt samaan.

Ohjelmassa kaksi vierasta, ruoanlaittaja Henri Alén ja autonkuljettaja Emma Kimiläinen, kertoivat omista tavoistaan kasvattaa lapsiaan yksilöiksi, joilla on terve suhde ruokaan. Autonkuljettajan kotona lapsen piti nousta pöydästä, jos ruoka ei maistu, ruoanlaittajan kotona taas tehtiin perusruokaa, mutta lapsen annettiin maistaa kaikkea, varsinkin ravintolassa. Kimiläisen kotona  kaksivuotias lapsi ei saanut herkkuja lainkaan.

Omiin brutaaleihin ja epäjohdonmukaisiin toimintamalleihini verrattuna kahden studiovieraan toimintatavat tuntuvat johdonmukaisilta, vastuullisilta ja järkeviltä. Varsinkin taaperoikäisen lapsen kohdalla tunnen kummallista pelkoa siitä, ettei tämä saa tarpeeksi ravintoa, jos hän ei joka aterialla syö lautastaan tyhjäksi tai ainakin lähes tyhjäksi. Etenkin iltaisin ahdistun, jos puuro ei uppoa. Pelkään nimittäin, että lapsi herää yöllä huutamaan nälkäänsä, jos iltapala ei ole ollut tarpeeksi runsas. Pelon ja ahdistuksen riivaamana olen maanitellut, heitellyt jonglööripalloja, hämännyt, uhkaillut ja, mikä masentavinta, syöttänyt lasta väkisin. En käsitä, mikä kummallinen voima on saanut minut tunkemaan puuroa vastustelevan, itkevän ja suutaan kiinni nipistävän lapsen suuhun, vaikka tämä on toistuvasti sylkenyt suullisen kaulalappunsa kaukaloon. Epäilemättä saatan olla ruokaterapian tarpeessa.

Suhteeni lasten syömiseen on kuitenkin hitaasti muuttunut. Tästä saan kiittää valistunutta vaimoani, jota ruokastressi ei juuri vaivaa. Hän tarjoaa lapsille kaikenlaista AIV-rehusta hanhenmaksaan ja pitää huolta siitä, että he eivät saa turhaa sokeria. Missään tapauksessa hän ei painosta tai pakota lasta syömään vasten tahtoaan. Hän on toistanut minulle lukemattomia kertoja lauseen, joka alkaa pikku hiljaa korvata mieleeni lapsuudessa iskostuneen Ei muuta ko lapa ääntä kohti! -mantran: ”Ei se syö, koska sillä ei ole nälkä!”.

Nuori ruokakulttuuri, omat lapsuudenkokemukset syömisestä ja oma temperamentti ovat syitä, joita tarjotaan vanhempien vinksahtaneeseen ruokakasvatukseen. Olen iloinen, että ruokakasvattajana(kin) on mahdollista kehittyä, kun omasta hulluudesta tulee tietoiseksi. Minulle on usein naureskeltu syömiseni vaikuttavan siltä, kuin söisin maailman viimeisintä ruoanmurenta. Kiitos valistuksen, sivistyksen, vaimoni, itsereflektion ja lasteni silminnähtävän fyysisen terveyden olen pääsemässä yli pelosta, että minä tai lapseni kuolemme nälkään. Lapseni myös syövät, ruokakasvatuksestani huolimatta, kohtuullisen terveellistä ja monipuolista ruokaa. Täydellisyyteen on toki matkaa! 

Kuinka puhua jostain niin pakahduttavan suuresta?

Kolahdus ja huuto saa ottamaan juoksuaskeleita ja perillä kuvottava kauhun tunne. Lapsi huutaa pää kauttaaltaan veressä, siltä se siinä hetkessä vaikuttaa ja toinen hätääntyneen näköisenä vieressä. Myöhemmin ehtii pohtia, kuinka se pelkkä huudon sävy jo kouraisi mahasta pahasti. Huutoja on erilaisia ja tämä oli kipua ja säikähtämistä. Myöhemmin ehtii pohtia sitäkin, että äkillisen kriisitilanteen iskiessä en onneksi lamaantunut, joutunut paniikkiin tai sekoillut vaan ensimmäinen refleksi oli tehdä.

Lapsi syliin ja vammojen tarkastus varmana siitä, että pää on vähintään haljennut. Kaiken sen veren alta on vaikea hahmottaa, mutta lopulta käy ilmi, että haava ei ole kovin paha. Päässä verisuonia on niin paljon, että verta tulee paljon ja kyllähän minä sen tiedän, lääkärin poika ja veli. Käytännössä selvitään säikähdyksellä siihen nähden, että lapsi on saanut pelottavan kokoisen rautatangon päähänsä. Karhunmetsästysleikki on mennyt pojilla pahan kerran pieleen. Toinen kertoo kysyttäessä ääni väristen, mutta ikäisekseen hämmentävän tarkasti ja selkeästi mitä on tapahtunut. Säikähtänyt on hänkin pahasti. Onnistun olemaan pahentamatta tilannetta huutamalla. Kyynelet valuvat jo kaikkien poskilla. Päivä, ilta ja yö kuluvat tarkkaillessa lasta, että onko pahoinvoinnin merkkejä tai muuta vihjettä aivotärähdyksestä. Ei onneksi ole. Arpi ja hiukseton kohta jäävät päähän muistoksi.

***

Riita leimahtaa jostain kohtalaisen merkityksettömästä asiasta. Univajeen, hiukan homeisen vuokra-asunnon ja epävarman toimeentulon kiihdyttämänä kuohu kasvaa äkkiä. Sanotaan pahasti. Erityisen pahasti sattuu toisen tölväisy vanhemmuuden taidoista. Muuten ehkä olisi saatu suuttumuksen kaari jo laskuun, mutta nyt ei. Oma epävarmuus, yhteiskunnan vähättelevä suhtautuminen miesten hoivataitoihin, se kaikki antaa iskulle voimaa. Varmaan itsekin sanon vastaan jotain yhtä syvästi loukkaavaa, en muista. Joka tapauksessa niitä haavoja parannellaan pitkään.

***

Yhtäkkiä palaset loksahtavat paikalleen. Polkemisen ja tasapainossa pysymisen yhteispeli vain äkkiä onnistuu ja käteni irtoaa pyörän selässä olevan lapsen olkapäästä. Viimeiset apupyörät perheestämme jäävät autotalliin pölyttymään. En vieläkään ymmärrä kuinka se tapahtuu, vaikka sama on koettu jo yhden lapsen kanssa. Tämä hetki tuntuu jollain tavalla tärkeämmältä, koska se oli suuremman työn takana. Pyöräilyn taito ei tullut kovin helposti, mutta sittemmin on poljettu parhaimmillaan yli 40 kilometriä viikossa arkisia matkoja - lapsen omasta aloitteesta. "Isi, eihän me mennä autolla tänään", on jotenkin tavattoman kaunis lause lapsen suusta.

***

Yöllä, vielä ennen nukkumaan menoa menen vilkaisemaan lasten unta ja unohdun katselemaan hetkeksi, joka kasvaa minuuteiksi. Ihmetys siitä, että miten on tuollaiset kauniit ihmeet saanut. Rakkaus pursuu yli.

***

"Isi, tää on parasta ruokaa!" Eikä se millään objektiivisella mittarilla ole, mutta ihan sama.

***

Tunteet ovat hankalia. Isyyden käytännöllisestä puolesta, konkreettisesta hoivaroolin ottamisesta ja arjen järjestämisen tavoista, on helpompi puhua. Paljon on tietenkin sitä, että ei tunnu missään, mutta välillä isyyden tunteet ovat niin pakahduttavia, että niiden ilmoille päästäminen tuntuu vaaralliselta. Ei voi olla varma kestääkö niiden osumaa. Ne ovat niitä, jotka pistävät palasiksi ja rakentavat uudestaan hiukan erilaisena. Mutta niistä tunteistakin olisi puhuttava jos ne ulos maailmaan pyrkivät. Perinteinen tunteiden hukuttaminen viinaan, tappaminen väkivallalla tai väistely työtä tekemällä eivät toimi jos haluaa olla läsnä, siis aidosti läsnä perheen arjessa. Itsensä vetäminen kiikkuun nelikymppisenä ei sekään ole hyvä ratkaisu.

Ne tunteet vain ovat kovin suuria suuhun sovitettavaksi. Vielä nyt, kirjoittaessakin nuo muistot tuntuvat melkein kuin tapahtuessaan.

Pasi Huttunen

Kafkan isä

Prahalainen kauppias Hermann Kafka (1852-1931) oli kaikesta päätellen kelpo mies. Kuuden lapsen isä oli  kunniallinen liikkeenharjoittaja, joka kykeni kauppiaantoimellaan tarjoamaan vaimolleen ja lapsilleen hyvän elintason. Hän oli isokokoinen, terve ja verevä mies, joka piti molemmat jalkansa tukevasti maassa kiinni ja oli näin kunnioitettu omassa elinpiirissään ja pidetty ystäviensä keskuudessa. Luonnollisesti hän toivoi vuonna 1883 syntyneestä esikoispojastaan Franzista jatkajaa työlleen. Poika perisi kauppaliikkeen ja isänsä ammatin palkiten näin isän sinnikkään työn perheensä ja lastensa tulevaisuuden eteen.

Poika Franz tuotti kuitenkin hänelle pettymyksen. Heiveröinen ja neuroottinen lapsi, isänsä vastakohta, herätti jo fyysisellä olemuksellaan tämän ärtymyksen. Myöskään pojan henkiset ominaisuudet eivät olleet otolliset rehelliselle kauppiaanuralle. Sisätiloissa kirjojen kanssa viihtyvästä pojasta tuli kuitenkin lakimies ja yksi 1900-luvun tunnetuimmista kirjailijoista, jonka painajaismaiset kuvaukset voimattomasta ihmisestä kasvottomien ja kaikkivoipien vallanpitäjien terrorin uhrina ovat jättäneet kieleemme laatusanan "kafkamainen".

Voimattomuus ja avuttomuus auktoriteettien edessä on Kafkan teoksissa toistuva teema, jonka kirjallisuudentutkijat ovat tulkinneet heijastelevan kirjailijan suhdetta omaan autoritaariseen isäänsä. Kirjeessään isälle Kafka piirtää säälimättömän kuvan Hermann Kafkasta ristiriitaisena ja säälimättömänä kasvattajana, jonka aggressiivinen kasvatustyyli oli omiaan syömään pojan itsetuntoa ja tekemään hänet kykenemättömäksi itsenäiseen elämään.

Kuva lienee kuitenkin yksipuolinen. Jos poika olisi rohjennut lähettää kirjeensä isänsä luettavaksi, voisimme ehkä lukea myös isän näkökulman asiaan. Ehkä hän olisi ollut vilpittömästi hämmästynyt ja olisi katsonut tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti: hänhän oli vain yrittänyt parhaan taitonsa mukaan kasvattaa pojastaan kunnon miestä ja kelvollista kansalaista.

Joka tapauksessa Hermann Kafka oli pettynyt Franziin: poika ei ollutkaan sellainen kuin hän oli odottanut. Siinäkin tapauksessa, että hän olisi pyrkinyt peittelemään pettymystään (mitä hän ei tehnyt), se olisi paistanut läpi hänen käytöksestään ja sanattomasta viestinnästään - ja herkkä lapsi olisi imenyt itseensä saman epäonnistumisen ja kelvottomuuden tunteen, jonka isä sai aikaan suorasanaisella sättimisellään.

 Lapsi uskoo ja muistaa sen, mitä me sanomme, mutta sen lisäksi hän vaistoaa sen, minkä jätämme sanomatta. Jos lapsi ei olekaan sellainen kuin vanhemmat haluaisivat, jos hän ei täytä heidän haaveitaan vaan tuottaa pettymyksen, se ei voi olla vaikuttamatta vanhemman ja lapsen suhteeseen. Lapsi alkaa Kafkan tavoin pitää itseään kelvottomana, epäonnistujana. Yhtä paha on, jos omassa elämässään epäonnistuneisuutta tunteva vanhempi kadehtii lapsensa menestystä ja pyrkii siksi mitätöimään ja ampumaan alas hänen haaveensa. Huono itsetunto siirtyy tällöinkin sukupolvelta toiselle.

Tietysti jokainen isä toivoo lapsensa menestyvän elämässä. Tämä toive voi kuitenkin kääntyä  itseään vastaan kohtuuttomina odotuksina ja vaatimuksina. Jalkapallokentän laidalla raivoava isäkin haluaa lapsensa parasta, mutta saa helposti aikaan pelkkää vahinkoa. Tällaiselle isälle tekisi mieli sanoa: Älä näe lastasi oman itsesi jatkeena, älä myöskään täyttymättömien toiveidesi täyttäjänä tai heikon itsetuntosi paikkaajana. On hienoa, jos hänestä tulee jalkapallotähti, mutta aivan yhtä hienoa on, jos hän löytää kutsumuksensa jostain aivan muualta. Tutustu sen sijaan paremmin itseesi. Kun olet sinut itsesi kanssa ja hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet, voit samalla tavalla hyväksyä lapsesikin.

Jussi Hyvärinen