Valomiekkailua

Kuvat: Antti Pitkäjärvi Photography

Junamatka

Vietin lasteni kanssa viikon mummolassa. Hoitovapaan tuomia mahdollisuuksia. Viikko hurahti nopeasti ja pian tulikin perjantai, jolloin matkustimme kotiin. Junalippu päiväjunaan oli huokea, kun sen oli muistanut ostaa hyvissä ajoin. Semmoinen ennakkolippu. Ensimmäistä kertaa kahdeksan tunnin junamatka yksin lasten kanssa. Pientä epävarmuutta ilmassa.

Tornio. Kaikki on pakattu jo hyvissä ajoin. Aloitin pakkaustyön jo edellisenä päivänä. Aamulla kaiken on oltava valmiina. Lapset revitään hereille, yöpuvut pois, leipäpala käteen ja autolla juna-asemalle. Pappa ratissa tuttu pipo päässä. Moottoritien automaattinen nopeusrajoitusjärjestelmä on pudottanut nopeudet kahdeksaankymppiin. Syystäkin. Sumu on sankka ja näkyvyys huono. Aikainen herätys ja orastava matkastressi saavat ajatukset mietteliääksi.

Tornion turvapaikanhakijoiden käsittelykeskukseen on matkustanut pitkän ja uuvuttavan matkan jo yli 8000 ihmistä. Perhekuntia on saapunut Tornion kautta maahamme 2500 ja alaikäisiä lapsia reilut 400. Epävarmuus ja ennakoimattomuus ovat olleet heidän matkakumppaneinaan. Minä olen pystynyt varautumaan. Sipsiä, karkkia, Xylitol-pastilleja, leipää, porkkanaa (valmiiksi sopiviksi annospaloiksi leikattuina raikkaan värisessä muumirasiassa), vesipullot jokaiselle, pillimehut, vaihtovaatteet, iPad ja muut tykötarpeet.

Kemissä junaan. Lapset ovat innoissaan perhehytistä. Onpa hauskan näköistä, kun pappa juoksee laiturilla hetken aikaa junan kanssa kilpaa. Lasten leikkipaikka on aivan lähellä. Portaat ylös vain. Näitä uudempia vaunuja. Liian lyhyeksi jäänyt yöuni taitaa olla syynä heti syntyvään riitelyyn, kitinään ja kaiken maailman venkoiluun. Vajaa kahdeksan tuntia jäljellä. Haluaakohan joku kanssamatkustaja nukkua tai tehdä töitä? Julkisessa tilassa, josta ei pääse pois, jää muiden nähtäväksi, mihin puutun ja mihin en. Alan automaattisesti vertaamaan muiden vanhempien puuttumista tai puuttumatta jättämistä. Puuh ja huh!

Vihdoinkin Oulussa. Asemalaiturilla on vilskettä ja junaankin tulee uutta eloa. Hetken päästä leikkivaunussa on liuta lapsia ja omanikin alkavat leikkiä siinä mukana. Kun lapsilla on seuraa, niin keskinäinen kina lakkaa ja leikit alkavat sujua.

Kokkolassa jo mennään. Nuorempi nukahti päiväunille. Lasten Areena tuli auttamaan lastenhoidossa ja minulla on hetki aikaa katsella maisemia rauhassa. Ilma lupaa jo parempaa. Sumu on hälvennyt ja pilvipeite näyttää rakoilevan. Aurattua peltoa, ruskean ja harmaan eri sävyjä. Tilaa on ihmisellä asua. Pännäinen, Kauhava, Lapua.

Kuulokkeet korvilla säpsähdän, kun toinen perhe tulee samaan nelipaikkaiseen perhehyttiin. Suomenruotsalaisia! Olen levittänyt kaikki tavaramme pitkin hyttiä. Penkeillä on porkkanan palasia ja itse makoilla röhnötän penkeillä poikittain. Sipsin muruja rinnuksilla ja toinen käsi karkkipussissa. Alkaa hirvittävä sähellys ja tavaroiden kauhominen kokoon, jotta saan raivattua puolet hytistä toiselle perheelle. Kuulen kaiken hätäilyn lomassa lapseni kysymyksen: ”Lähdetäänkö me jo junasta?” Ja rauhoittelun: ”Ei hätää, ei kiirettä”, suomenruotsalaisella korostuksella.

Tampereelta Riihimäelle mentiinkin sitten vauhdilla. Seurasimme uusien tulijoiden eväiden syöntiä, kuuntelimme sujuvasti toista kotimaista ja kävimme limpparin ostossa ravintolavaunussa. Asemalla oli vastassa väsynyt äiti. Vaimoni oli valvonut edellisenä yönä ja jännittänyt meidän junamatkaa. Ehkä se auttoi, sillä matka meni aivan hyvin.

Antti Kanto

Älä tee sitä itse

Meillä remonttia tekevä remonttimies näyttää vaivaannuttavan helpottuneelta kun pääsee puhumaan remonttiasioista minun kanssani. Puolisoni on kantanut pääasiallisen vastuun remontin tilaamisesta ja se tuntuu selvästi epäsopivalta remonttimiehen mielestä. Remonttimies on sen ikäpolven miehiä.

Ylijäämälaatoista saa arkastelumateriaalia.
Kuva: Pasi Huttunen

Samalla on noloa, kuinka poden jollain epämääräisellä tavalla vähän huonoa omaatuntoa siitä, että en itse ole tekemässä sitä remonttia. Sinänsä se on absurdia, koska vaikka minulla olisi aikaa ja innostusta sen tekemiseen, mitä minulla siis ei ole, niin en osaisi sitä tehdä. Minun tekemänäni remontin aloittaminen olisi viivästynyt, tekeminen melkoista räveltämistä ja lopputulos huono.

Kyseessä on vessaremontti, joten sen valmistumista odotellaan kovasti. Yksi vessa neljälle henkilölle riittää kyllä, mutta kun on tottunut kahteen, niin se hankaloittaa arkea ja vetää hermoja kireälle. Tämä kaikki on aivan selvää, mutta silti minusta tuntuu, että minun pitäisi tehdä sitä remonttia. Onneksi minulla on sentään sen verran itsehillintää, että en änge pätemään remonttimiehen kanssa siihen pieneen vessakoppiin. Onneksi minulla myös sen verran kykyä suhteuttaa ja laittaa asoita mittasuhteisiinsa, että se huono omatunto on vain ohimenevä ja erittäin pieni ongelma.

Tiedostan vahvasti, että häpeä siitä, ettei suorita sukupuoltaan oikein on aika naurettavaa. Siitä sen sijaan tunnen paljon pahemman piston sydämessäni, että kotitöistä näyttää edelleen kasaantuvan isompi osa puolisolleni. Samalla on toki aika tervejärkistä, että omatunto soimaa siitä. Kotityöt ovat asioita, jotka kuuluvat kaikkien perustaitoihin. Märkätilojen remontointi sen sijaan on taito, jota ilman kyllä pärjää, kun voi soittaa sille remonttimiehelle.

Sukupuoli on sitkeässä istuva tapa, joka hiukan häiritsee elämää aika ajoin. Kun siis kyllähän minä remonttihommia teen, mutta voin kyllä kiveksistäni huolimatta antaa muiden tehdä hommat, joihin minulla ei millään taito riitä. Saman taidon olla liikaa välittämättä sukupuolen tuomista odotuksista toivon välittäväni lapsilleni.

Pasi Huttunen

Isyys henkisenä ja teknisenä tukena

Millaisissa tilanteissa kotona huudetaan isää apuun?  Riippuu kodista ja riippuu isästä. Omasta puolestani voin esittää pienen listan:

1. Sisällä on ampiainen tai muu ötökkä.
2. Polkupyörän ketjut ovat pudonneet / kumi on puhki / istuinta pitäisi korottaa.
3. Taskulampun / kauko-ohjattavan helikopterin / peliohjaimen paristot ovat lopussa.
4. Oli paha uni.
5. Matematiikan tehtävä on erityisen visainen.
6. Portaiden edessä on kuollut myyrä, jonka takia pihalle ei voi mennä.
7. Lanka ei mene neulansilmään.
8. Pelin, sovelluksen tai muun ohjelman asentaminen tietokoneelle tai puhelimelle ei onnistu.
9. Tietokoneessa on virus tai muu haittaohjelma.
10. Viemäri ei vedä.
11. Mikä tahansa vimpain ei toimi.

Jotain tämä lista kertoo isyyden olemuksesta. Isää tarvitaan, kun kohdataan pelottavia tai inhottavia asioita. Häntä tarvitaan, kun omat tiedot tai taidot eivät vielä riitä ongelman ratkaisemiseen. Erityisesti häntä tarvitaan, kun jokin vimpain ei toimi.

Tietenkään viimeksi mainittu ei ole automaattisesti isän asia: äiti voi aivan yhtä hyvin ottaa kodin teknisen tuen tehtävät hoitaakseen. Meidän perheessämme minä vain satun olemaan se, jota kiinnostaa erilaisten elektronisten ja teknisten laitteiden toiminta. On nautinto avata laitteen suojakuori ja nähdä rutiinikäyttäjältä salattu maailma, jota tarkastelemalla voi saada selville, miten tämä kaikki oikein toimii. Erityinen nautinto on purkaa laite osiinsa, nähdä millaisessa suhteessa sen komponentit ja kytkökset ovat toisiinsa, puhdistaa osat ja koota laite - ja todeta, että nyt se toimii!

Tällainen onnistumisen elämys oli uuden kosketusnäytön vaihtaminen Lumia 800 -älypuhelimeen. Rikkinäisen näytön vaihdattaminen olisi tullut sen verran kalliiksi, että tilasin uuden näytön eBaysta luottaen siihen, että sen vaihto onnistuisi kotikonstein. Tehtävä osoittautui oletettua vaativammaksi. Onneksi löysin Youtubesta ohjeet, joissa kerrottiin vaihe vaiheelta, miten se tehdään (katso linkki). Puolen tunnin väkerryksen jälkeen vein puhelimen käyttäjälleen vaatimatonta teeskennellen. Ja se toimi.

Jos onnistuminen on suloista, epäonnistuminen on kaksin verroin karvaampaa. Esimerkkinä mainittakoon ompelukoneemme, jonka neulalla on tapana jumittaa. Yleensä on riittänyt, että tulen paikalle, irrotan langat puolistaan ja viritän ne takaisin paikoilleen. Mutta sitten tuli se kerta, kun tämä ei riittänytkään.

Tein mitä tahansa ja vääntelin ompelukoneen osia miten tahansa, neula ei liikkunut. Koetin saada selville, miten vivut, puolat ja rattaat liikkuivat suhteessa toisiinsa, mutta se ei auttanut. Irrotin suojakuoren toisensa jälkeen, ruuvailin osia irti ja takaisin. Työntelin ja vetelin niitä lumoutuneena ompelukoneen monimutkaisesta sisäisestä maailmasta. Mutta mikään ei auttanut: neulaa liikuttava ratas ei suostunut pyörähtämään täyttä kierrosta.

Karvas on se hetki, kun tee-se-itse-mies joutuu lopulta kantamaan sorkkimansa laitteen ammattimiehen korjattavaksi. Onneksi niitä hetkiä ei tule kovin usein. Lapsikin tajuaa, että jos isä ei saa laitetta kuntoon, silloin se on todella rikki.

Jussi Hyvärinen

Kaaoksesta järjestykseen

Selkään sattuu, sanoo tyttö 9 v noustessaan tuhannen palan palapelin äärestä. On tullut istuttua lattialla huonossa asennossa.

Jo kolmivuotiaana hän oli taitava ja intohimoinen palapelien rakentelija. Nyt häntä mietityttää, onko palapelien tekemisestä hyötyä.

Tyttö tekee palapeliä yksin, koska isosiskot ovat linnoittautuneet kaakaomukien ja yökyläkaverin kanssa omaan huoneeseen pariksi tunniksi pitämään "suunnittelupalaveria", johon 9 v oli liian pieni osallistumaan. Naurunremahduksista päätellen jotakin tosi spesiaalia on syntymässä.

Seuraavana päivänä sisarukset tekevät palapeliä kolmisin. Kun pikkuveli 7 v yrittää liittyä joukkoon, syntyy kiistaa ja puutun tilanteeseen. Kuten niin usein, en tiedä, onko syypää kinaan 7 v, joka provosoi vai 11 v, joka provosoituu. Nuhtelen varmuuden vuoksi molempia, mutta jään silti täydellisen epätietoiseksi siitä, miten tilanteessa olisi pitänyt toimia. Tätä on vanhemmuus.

Suuret palapelit vievät ajatukset lapsuuteen: Hidastempoisina joulun välipäivinä teimme sisarusten kanssa tuvassa tuhannen palan palapelejä. Voin mielessäni nähdä isän iltayhdeltätoista pöydän ääressä hänelle tyypillisessä asennossa, vasen jalka penkille nostettuna palapelin pala oikeassa ja palapelikotelo vasemmassa kädessä, joka nojaa vasemman jalan polveen. Isällä on yllään polvista kulahtanut tummansininen yöpuku ja päässä lukulasit mallia 80-luku. Tuvan pimeistä ikkunoista heijastuvat joulukuusen kynttilät ja äänimaisemasta huolehtivat aavistuksen nilkuttavasti tikittävä seinäkello sekä astianpesukoneen pehmeä jyskytys.

Että onko palapelin tekemisestä hyötyä, kysyi tyttö, ja mietin heti, olenko minä, hänen isänsä, istuttanut häneen hyötyajattelun, joka tunkeutuu myös vapaa-ajan viettoon. Syyllistyn toviksi ja vastaan, että "totta kai on hyötyä", mutta en osaa selittää, miksi.

Sitten palat loksahtavat paikoilleen: "Niin, tyttäreni! Palapeli on vertauskuva. Siinä palat löytävät paikkansa, ne loksahtelevat paikoilleen. Palapelissä tekijän sinnikkyys palkitaan, kun kaaoksesta alkaa hahmottuu järjestys. Näin myös elämässä, tyttäreni. Työskentele siis sinnikkäästi saavuttaaksesti päämääräsi, niin vapaudut kaaoksesta ja saavutat tasapainon, harmonian, järjestyksen!"

En kuitenkaan ala tästä viisastelemaan tytölle. Hyötyä tai ei, tehköön rauhassa palapeliä sisarustensa kanssa vaikka koko viikonlopun - kunhan eivät kovin paljon nahistele.

Topi Linjama

Vieraskynä: 31-vuotias isoisä

Olen ollut nuori isä yhdentoista vuoden ajan. Lapseni ovat esi-teini, ei-lainkaan teini ja wannabe-teini. Itse olen teini-iän ohittanut 31-vuotias.

Esikoiseni tykkää hoitaa ystävien pieniä lapsia. Toki lastenhoidon virallinen valvonta on vanhemmilla, mutta hänelle syntyy tarpeellista kokemusta vastuunottamisesta ja töiden tekemisestä. Saa hän siitä palkkaakin. Kaksi muuta huseeraavat innokkaasti apuhoitajan virassa intensiteetin ja vastuun välillä hukaten, mutta esikoinen ottaa tehtävänsä vakavasti.

Rakastan seurata viisikymppisiä ystäviäni, kun heistä tulee isovanhempia. He menevät sanalla sanoen sekaisin. He puhuvat siitä jatkuvasti, näyttävät kuvia ja raportoivat, mitä pieni nyt on oppinut.

Kun oma esikoiseni syntyi, olin myös melko sekaisin. Ajoin ratikkakiskoja pitkin Naistenklinikan synnytyssairaalasta Meilahdesta Munkkiniemeen kotiin ja pelasin seuraavan yön yli jalkapallopeliä tietokoneella. Nämä tuoreet isovanhemmat ovat vähintään yhtä sekaisin. Kerran pääsin junassa seuraamaan kun tuoreet isoisät keskustelivat lapsenlapsistaan. Junamatka tuntui suhteellisen pitkältä kuunnellessa heidän keskustelujaan. Sympaattisia toki.

Minulle on huikea tunnelaboratorio, kun saa ottaa vaikkapa 2-vuotiaan hoitolapsen kotiin muutamaksi tunniksi. On kuitenkin jo yli 5 vuotta kulunut siitä, kun nuorimmainen oli taapero.

Näiden pienten hoitolasten seuraamisen lomassa voi itse käydä mahdollisia tulevia isovanhemmuuden tunnemyrskyjä aivan pienen pieneltä laidalta läpi jo etukäteen. Tunnelaboratorion koeputkistoon voi laittaa vaikkapa ajatuksia siitä, kun voi hetken ottaa vastuuta ja melkein heti siitä luopua. Voi tutkia, miltä tuntuu syöttää sotkevaa lasta yhden kerran viikossa, eikä se olekaan jokapäiväinen pakkopulla. Voi nauttia siitä, että voi kerran kuukaudessa ottaa täysin sekavia höpöttävän talleron kauppareissulle ja todeta sen menevän aivan mukavasti. Voi kokea sen ilon, kun hoitolapsen äiti tai isä saapuu juuri oikealla hetkellä ennen vaipanvaihtoa noutamaan pienokaisen.

Voi aistia, miltä tuntuu, kun saa rusinat pullasta ilman vanhemman jokahetkistä vastuuta.

Ei, en kuvittele olevani isoisä. Sen hetken tulemisesta kun ei joka tapauksessa ole mitään takeita. Mutta voin pienen pieneltä osalta käydä ajatuksissani läpi sitä tosiasiaa, että mahtaisin olla itsekin melko sekaisin joskus vuosien tai vuosikymmenten päässä, jos sellaiseen tehtävään elämä minut nakkaisi.

Sitä mahdollisuutta odotellessa voin suositella kaikille lämpimästi: katsokaa lasta, siinä on elämä. Erityisesti omissa.

Mikko Hintsala
Kirjoittaja on espoolainen kolmen lapsen isä, joka työskentelee ihmisten parissa ja osallistuu maailman muuttumiseen luottamushenkilönä ja viihtyy musiikin ääressä

Isän muotokuvia

En muista kovin paljon omasta isästäni. Vähäiset muistoni liittyvät enimmäkseen etäisiin ja epäselviin kuviin hahmosta, joka liikkuu siellä täällä, enimmäkseen jossain kauempana taustalla. Mutta mieleeni on jäänyt myös eräs tarkempi kuva, valokuvankaltainen otos hänen kasvoistaan. Tätä kuvaa kasvoista korostaa jonkinlainen pysyvä vakavuus. Muistiini jäänyt muotokuva hänestä on kuitenkin jossain määrin pakeneva, eikä siitä tahdo oikein saada pysyvää otetta. 

Muodostan vähitellen kuvaa itsestäni isänä. Teen arvioita eletyn arjen tilanteista ja mietin, millaisena lapseni minut kokevat. Tiedän olevani huolehtiva ja turvallinen vanhempi, jolta lastenhoito sujuu luonnostaan. Pidän heitä sylissä, pyrin olemaan läsnä ja kuuntelemaan. Lapseni juuri jokin aika sitten kertoi, että olen kiltti ja mukava, ja että teen aina parhaita pannukakkuja.   

Toisaalta olen aamuäreä murahtelija, enkä jaksa vaikkapa lukea lapsille läheskään aina iltaisin. Taltuttelen heidän kriisejään julkisella paikalla ja mietin, mitä nämä muut täällä nyt ajattelevat tavastani toimia näissä tilanteissa. Hermostun joskus pienistä ja toivon eläväni yksin jossain tuntemattomalla saarella kaukana kaikista, etenkin lapsista. Sitä paitsi totuus on, että tein eräänkin kerran jonkin peruuttamattoman virheen taikinan kanssa, sillä pannukakku maistui hirveältä, eikä se lopulta kelvannut kenellekään. 

Luulen, että oman isäni poissaolon vuoksi isyyden omakuvan maalaaminen on minulle tavallista tärkeämpää. Ehkä tästä samasta syystä luen vanhemmuuttani ennemmin negatiivisen kautta, yliherkästi ja toisinaan liiallista syyllisyyttä tuntien. Kuvittelen huolestuttavia uhkakuvia tilanteista, jotka tosiasiassa ovat aivan tavallisia lapsiperheissä. Olen ymmärtänyt nämä tunteet epäonnistumisesta pohjimmiltaan peloksi siitä, että muutun juuri siksi kuvaksi, jota lapset joskus tulevaisuudessa yrittävät kirjoittaa auki. 

Jussi mainitsi aiemmin, kuinka pienistä ja huomaamattomista tapahtumista lasten merkityksellisimmät muistot syntyvät. Tämä on totta. Isäni kasvokuvan muiston merkitys on siinä, että se kiinnittää minut historiaani ja asettaa isyyteni ajalliselle jatkumolle. Liikkumiseni tällä isien aikajanalla poikkeaa monilla tavoin aikaisemmista malleista, mutta en voi joka tapauksessa pyrkiä näitä malleja tai historiaani unohtamaankaan.            

Lapseni tulevat jossain vaiheessa tekemään kriittisen arvion isyydestäni. Tällä hetkellä minun on uskottava, että olen tiellä, joka määrittelee minut ehkä enemmän sinne kiltin ja välittävän suuntaan. Murahtelut ovat tapahtumina hetkellisiä ja lasten muistikuvina kenties katoavia tai ainakin merkityksettömiksi muuttuvia.  

Muotokuvat ovat usein vakavia, eikä siinä mitään. Kenties omanikin on. Haluan lisätä siihen kuitenkin vielä läsnäoloa. Ja viikset, ne sopivat isän muotokuvaan aina. 

Vesa Liminka

Valomiekkatalkoot Perheentalolla

Eilen Perheentalo oli täynnä mekastavia, iloisia lapsia ja perään katsovia, kuulumisia vaihtavia isiä, joista iso osa kyllä rehellisyyden nimissä myös mekasti iloisesti. Teimme isolla porukalla valomiekkoja taskulampuista, putkenpätkistä, holkeista, foliopalasista ja ilmastointiteipistä, kuten Topi aiemmin kertoi. Lisäksi oli tietenkin pullaa ja mehua.

Miekkojen valmistuttua siirryttiin pihalle leikkimään. Leikkiä ohjasivat miekkailuseura Karjalan Kalvan Ville Elonheimo ja Reetta Hämäläinen. Heille aivan valtava kiitos. Kuin ihmeen kaupalla he saivat tunnelman iloiseksi ja riehakkaaksi räjäyttämättä sitä silti täydelliseksi kaaokseksi. En tiedä miten he pystyivät siihen.

Voi olla, että osa näistäkin yhteistyön siemenistä kylvettiin jo silloin aikoinaan, kun isien ja lasten liikuntakerho Riekku oli Niinivaaran lukion liikuntasalissa samaan aikaan kun miekkailijat treenasivat toisella puolella salia. Elävä ja iloinen kaupunki tuottaa tällaisia ihmeitä ja sattumalta tapahtuneet kohtaamiset voivat poikia vaikka mitä.

Tällainen valomiekkaillan kaltainen toiminta on aivan äärimmäisen tärkeää, koska se on kaikkien osallistuvien mielestä ihan pirun hauskaa. Illan jälkeen oli lapsia, jotka nukkuivat valomiekka kainalossa. Oli niitä, joilta piti sängystä miekka takavarikoida, koska valoa ei vain voinut laittaa pois päältä. Oli niitä, jotka pää sauhuten kotimatkalla pohtivat, kuinka voisi tehdä vielä hienomman valomiekan ja joka tapauksessa pitää tehdä niitä lisää ja sillekin kaverille pitää opettaa miten näitä tehdään. Oli ainakin yksi isä, joka lähti kotiin lumoutuneena siitä, miten niin yksinkertaisista osasista saa rakennettua jotain näin hienoa.

Voisin listata lukemattomia syitä, miksi tämä on yhteiskunnan kannalta taloudellisesti ja sosiaalisesti todella hyödyllistä ja kuinka tämän kaltainen toiminta on sitä ennaltaehkäisevää työtä, joka toimii todella kannattavana investointina parempaan tulevaisuuteen ja säästää näin pitkällä tähtäimellä valtavasti rahaa. Se on kaikki aivan totta, mutta kyllä tärkeämpää silti oli, että on hauskaa puuhata isolla joukolla yhdessä lasten kanssa.

Laadukkaampia kuvia ja parempaa videota on tulossa.

Pasi Huttunen

Valomiekkahommia

A video posted by Pasi Huttunen (@pasihuttunen) on Oct 20, 2015 at 8:41am PDT

Miehet, emansipoitukaa!

Äitimyytin käsitys vanhemmista: Äitiydessä kaikki, mikä on pois täydellisyydestä, on huonoutta ja miinusta. Isyydessä kaikki, mikä ylittää nollan, on hyvää ja plussaa. Äidin tulee olla täydellinen ollakseen hyvä, mutta isä on hyvä, jos hän tekee tai yrittää tehdä edes jotakin.

Huono äiti ja hyvä isä äitimyytin mukaan.

Vanhempiin kohdistuu monenlaista odotusta ja sosiaalista painetta. Näyttää siltä, että äidit imevät ympäristöstään äitiyteen liittyviä signaaleja paljon herkemmin kuin isät isyyteen liittyviä. Kestovaipat, tutin käyttö, rokotukset, ruokavalio, lapsen vakuutukset tai päiväkotiin laittaminen, rintaruokinnasta vieroittaminen, oikeanlaisen vaatetuksen valinta tai melkein mikä tahansa vanhemmuuteen liittyvä aihe saa uskonnolliset mittasuhteet huomattavasti helpommin äitien kuin isien puheenparressa. Toisinaan tuntuu – vain hieman kärjistäen – siltä, että on olemassa vain yksi oikea äitinä olemisen tapa, äitiysuskonto, josta kiinni pitämällä äiti ja lapsi pelastuvat.

Varsinkin ensimmäisen lapsen saaneet nuoret äidit peittävät epävarmuuttaan vanhempana turvautumalla tiukkoihin periaatteisiin. Joskus tekisi ihan mieli laskea käsi tällaisen äidin olkapäälle ja sanoa, että ”oot kuule ihan riittävä ja hyvä just tollasena, rentoudu ja ota vaikka kuppi kahvia”.

Väitän, ettei kovin pitkälle vietyä ainoaa oikeaa vanhemmuuden tapaa ei voi olla. Syy on yksinkertaisesti se, että lapsi tarvitsee hyvään kasvuun aika yksinkertaisia juttuja. Kuten ruokaa, unta, lämpöä, vaatteita. Rakkautta ja rajoja. Jari Sinkkonen sanoo lapsen tarvitsevan äidin ja isän, hyvät tavat, suvun ja juuret – sekä tunteen siitä, että häntä rakastetaan varauksettomasti, ilman odotuksia suorituksista.

Sivumennen sanoen myös me aikuiset kaipaamme tunnetta varauksettomasta rakkaudesta. Harva asia on yhtä eheyttävää, kuin tunne siitä, että on juuri tällaisena hyvä ja rakastettu. Toiseen kohdistuvaa ehdollista, suorituksiin perustuvaa myönteistä huomiota ei mielestäni pitäisi sanoa rakkaudeksi ensinkään.

Mistä sukupuolten välinen ero odotuksissa ja paineissa sitten johtuu? Kenties kysymys liittyy siihen, että äitiys haukkaa naisen identiteetistä isomman siivun kuin isyys miehen. Äitiys yhdistää naisia vahvemmin kuin isyys miehiä. Sen voi huomata nopeasti vaikka vilkaisemalla vauvalehtien keskusteluita.

Naisten itsensä ohella miehet ovat vastuussa niistä taakoista, joita äitien niskaan on kasautunut. Monet miehet odottavat naisilta mahdottomia: naisen täytyisi samaan aikaan hoitaa lasta kotona ja tehdä uraa, hänen pitäisi pitää koti tiptop-kunnossa ja olla missivartaloinen rakastaja. Tunnistan myös itsessäni näitä oireita: meillä vaimo on se, joka ei siivoa yhteistä työhuonettamme ja joka unohtaa lasten hammaslääkärikäynnit, koska mies, siis minä, katsoo jollakin oudolla logiikalla niiden kuuluvan vaimon tehtäviin...

Naiset emansipoituivat 60-luvulla kodin ulkopuolella. Emansipaatio on vielä kesken, sillä sen lisäksi, että naisten odotetaan olevan täysipainoisesti työmarkkinoilla, he joutuvat liian usein kantamaan vastuun kodista ja hoivasta. 2010-luvulla miesten olisi aika emansipoitua keittiössä ja lastenhuoneessa alaikäisestä avustavasta isästä täysi-ikäiseksi vanhemmaksi, joka kykenee paitsi tekemään kotitöitä, myös kantamaan vastuuta. Siitä on monia hyötyjä lapsille, lasten äidille, miehelle itselleen ja koko yhteiskunnalle.

Kun naisia alkoi tulla työelämään, miehet katsoivat heidän olevan miehiä huonompia poliitikkoja, pankinjohtajia, autonkuljettajia ja insinöörejä. Naisiin ei oltu totuttu, ja kenties naiset tekivät asiat eri tavoin. Samalla tavalla naiset katsovat miesten monesti olevan heitä huonompia kasvattajia ja kodinhoitajia. Mies pukee lapset miten sattuu eikä älyä imuroida kaikkia koloja.

Jos miehet ottaisivat rohkeasti roolia kodin ja lasten elämässä, naisten taakka pienenisi. Jos naiset antaisivat odotusten ja paineiden valua harteiltaan kuin – kuten sanonta kuuluu – veden hanhen selästä, heidän elämänsä helpottuisi. Siispä miehet, emansipoitukaa! Ottakaa lempeän päättäväisesti puolet vastuista ja kotitöistä! Ja naiset, hellittäkää, laskekaa rimaa, antakaa miehille mahdollisuuksia! Ja älkääkä vain unohtako, että olette ihania!

Topi Linjama

Vieraskynä: Isällä ei ole tissejä

Kuulun niihin nuoriin isiin, jotka haluavat ottaa isompaa roolia vaippaikäisen kasvatuksessa. Tasa-arvon näkyminen arjessa on tärkeää. Isä hoitaa kotiaskareita ja viettää aikaa vauvan kanssa. Isä kylvettää. Isä vaihtaa vaipat. Kaikki sujuu kunnes tulee nälkä.

Sulo-vauvamme on ehtinyt 2 kuukauden ikään. Poika on hankkinut itselleen vankan varren ja komean kaksoisleuan uutteralla tissimaidon ryystämisellä. Ajattelimme alusta saakka, että mikäli rintaruokinta sujuu, emme halua sotkea hyvin sujuvaa ruokailua tuttipullolla.

On tärkeää, että myös tuore äiti voi jatkaa harrastuksiaan ja päästä välillä tuulettumaan. Se mahdollistuu sen kautta, että isä tai joku muu pystyy huolehtimaan pienokaisen hyvinvoinnista kokonaisvaltaisesti. Isyysloma ja opiskelijan joustava aikataulu ovat sallineet sen, että olen voinut viettää Sulon kanssa äijä-aikaa kotosalla. Olemme tehneet pitkiä kävelyitä, nukkuneet yhdessä päiväunia ja jutustelleet. Mutta jossain vaiheessa nälkä yllättää.

Nälkä saattaa hiipiä hiljaa pienen suupielten lipomisen muodossa, tai katkenneiden päiväunien jälkeen nollasta sataan sekunnissa kiihtyvän huudon saattelemana. Tässä tilanteessa tuttipullon tarjoaminen alkaa olla jo myöhäistä. Kumisen tutin viemisen suupielille tämä pieni marttyyri ottaa henkilökohtaisena loukkauksena. Ei auta muu, kuin laittaa korvatulpat korviin kuulovaurion pelossa, hyssytellä pientä nyyttiä sylissä ja odotella äidin tuloa. Sitteriin tai lattialle laskeminen nimittäin nostaisi äänen tason vieläkin sietämättömämmäksi.

Kuva, jonka Anssi Kekkonen (@anssikekkonen) julkaisi 25. 07ta 2015 klo 1.48 PDT

Kun äiti tulee, on pienokaisen pää punainen, kyynelnorot valuvat poskilla ja isän henkinen kestävyys on koetuksella. Vauva pääsee äidin syliin ja rinnalle. Pettynyt ja raivostunut itku katkeaa kuin veitsellä leikaten ja tilalle tulee tyytyväinen jokeltelu ja maiskuttelu. Tässä vaiheessa modernin isän tasa-arvon tavoittelu saattaa tyssätä riittämättömyyden tunteeseen. Samalla oppii ymmärtämään niitä isiä esimodernin ajan isiä, joiden on ollut helpompaa paeta vanhemmuuden taakkaa pitkiin työpäiviin.

Tissit, tai oikeastaan niiden puute, rajoittavat tasa-arvoa rintaruokintaan kasvaneissa perheissä. Suosittelenkin, että tuttipulloruokintaa opetellaan jo aikaisessa vaiheessa rintaruokinnan lisänä. Isien kasvanut hoivavastuu edistää toki tasa-arvoa, vaikka ruokinta ei onnistuisikaan. Kuten eräs tuttavani totesi, Lapselliset miehet- blogin isät ovat hipsteri-isiä. Toivoa sopii, että isyyden korostaminen ei ole muoti-ilmiö, vaan nouseva trendi. Vanhemmuuden tasa-arvo siirtyy lapsien myötä myös tulevaisuuden tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan.


Anssi Kekkonen
Kijoittaja on joensuulainen keskustavaikuttaja ja tuore isä. Operoi verkossa tagilla #noljakanfaija

Lentohetkiä

Kuvat: Antti Pitkäjärvi

Olen koti-isä ­­ – ja häpeän sitä

Olen aina ollut ihminen, jolle kieltäytyminen on erityisen vaikeaa. Haluan vastata niitä odotuksia, joita ihmisillä minusta on. Tämä ominaisuuteni kiusaa minua erityisesti silloin, kun pitää tehdä päätöksiä tai ilmaista mielipiteitä. Se saa minut pelkäämään toisinaan epäonnistumista, ja epäonnistumisen pelko jos mikä pilaa elämänilon. Olisi kivempaa olla iloinen epäonnistuja – ilman pelkoa onnistumisiakin tulisi taatusti aina silloin tällöin. Tavoitteeni on ollut jo pitkään muuttua tässä asiassa. Prosessi on vieläkin kesken.

Muutoksen keskeneräisyydestä todistaa hyvin tunne, josta olen saanut itseni muutaman kerran kiinni kävellessäni lasteni kanssa aamupäivällä pitkin asuinalueeni lähikatuja. Tunne on häpeä, miellyttämisen halun vaiettu velipuoli. Häpeä johtuu siitä, että ajattelen ihmisten katselevan ikkunoistaan ja miettivän, eikö minulla tosiaan ole oikeita töitä. Tunne voimistuu silloin, kun minun pitää kertoa pitkästä koti-isyydestäni jollekulle sellaiselle, jonka arvelen olevan erilaista miestyyppiä kuin itse koen edustavani; maskuliinisille, miesvaltaisella, mahdollisesti kaupallisella alalla työskenteleville tai ruumiillista työtä tekeville tuttaville. Pelkään, että talokauppiaat, sijoitusneuvojat, kirurgit ja konekuskit nauravat selkäni takana: tuota villasukkamiestä ei tarvitse ottaa vakavasti. Sen verran suoraselkäinen kuitenkin olen, että kaikille olen kertonut totuuden, vaikka katseeni on alaviistoon hakeutunutkin. Samaan hengenvetoon olen jotenkin nolosti selitellyt ratkaisuani vaimoni uudella viralla ja päiväkotirumban raskaudella pienten lasten kanssa. Tunne on sama kuin kylmän järvikylvyn jälkeen miesten saunassa: aivan kuin muutama sentti miehuudesta olisi kadonnut.

Mistä häpeä omasta koti-isyydestä johtuu, ja onko tunne yleinen laajemminkin miesten keskuudessa? Luulen, että en ole ainoa asiaa pohtinut. Kulttuurissamme elää edelleen vahvana ajatus miehestä perheen elättäjänä. Mielikuvissamme asiakastapaamisesta toiseen kiertävä kivitalokauppias on pienriistaa jahtaava luolamies, pohjanmaalainen autojoppari oravia loukuttava marjastaja. Osinkotuloilla rikastuvan pörssiyhtiön hallituksen ei tarvitse vaivautua metsälle ollenkaan; kunhan syö saaliista parhaat palat päältä ja jättää loput haaskaeläinten koluttavaksi. Ei siis ole ihme, että minua toisinaan nolottaa. Joku saattaa luulla, että vaimo tienaa enemmän, tai – vielä pahempaa – määrää minut jäämään kotiin, koska olen hänen tossunsa alla. 

On jotenkin iljettävää, että olen koti-isyydestäni erittäin ylpeä kertoessani siitä ihmisille, joiden arvelen arvostavan miesten ja naisten välistä tasa-arvoa ja lasten kanssa tehtävää työtä. On mukavaa jutella pitkästä koti-isyydestä opettajien, pappien, sosiaalityöntekijöiden, tutkijoiden ja muiden vähempiarvoista työtä tekevien ihmisten kanssa. He tuntuvat kannustavan ja jopa kadehtivan. Saan paistatella samanmielisyyden loisteessa.

Pidän tärkeänä, että ikävä tunne on saavuttanut tietoisuuteni. Hyvä siitä kuitenkin olisi päästä kokonaan irti. Olen kasvanut lapsuudenperheessäni sisaruksistani keskimmäisenä, millä saattaa olla tekemistä sen kanssa, että olen tottunut vääntelemään itseäni mutkalle muiden odotusten mukaan. Tämä vuosi lasten kanssa on siis monella tapaa hyödyllinen: lapset saavat olla isänsä kanssa ja minä tulen tietoiseksi tunteista, joiden olemassaolosta en ole edes tiennyt. Seuraavia asioita olen opetellut sanomaan ääneen: Lasten kanssa on kivaa olla kotona. Se on yleensä rentoa mutta aina tärkeää ja arvokasta työtä. Ei sitä tarvitse hävetä, ei äitien eikä isien.

Loppuun vielä kaikille, jotka häpeävät. Tuure Kilpeläinen: Häpeää

https://www.youtube.com/watch?v=lzPo1-0iESw 

Isyys on hoivaamisen kokemus, mutta myös hoivaava kokemus

Keskittymässä olennaiseen. Kuva: Eemil Huttunen

Herään ennen poikia ja juotuani kahvin rauhassa lehden ääressä laitan aamupalan. Viimeinen oma hetki ennen iltaa on mennyt. Sitten vähän aamupuuhailua ja onkin aika laittaa lounas. Sen jälkeinen keittiön siivous eskaloituu vähän muidenkin huoneiden siivoamiseksi ja pyykkiäkin on pestävänä aika paljon. Sitten pitääkin valmistaa päivällinen. Sopivissa väleissä leikki- tai lukutuokioita sekä ulkoilua lasten kanssa. Yhtään kokonaista, esimerkiksi työelämää tai omaa taloudellista tulevaisuutta koskevaa ajatusta ei ole päivän aikana mahtunut päähän, mutta mielikuvitus on kyllä lentänyt päivän mittaan. Osittain siksi, että osa puuhastelusta ei vaadi koko aivokapasiteettia ja osittain siksi, että kun viettää aikaa intensiivisesti lasten kanssa, ei mielikuvituksellisuudelta yksinkertaisesti voi välttyä. Illalla on väsynyt, erilaisten onnistumisten, epäonnistumisten, ja monenlaisten tunteiden sävyttämä olo. Onneksi paisti seuraavalle päivälle on uunissa. Vielä puolitoista viikkoa ennen kuin lasten äiti palaa reissultaan.

Tämä tapahtui aikaa sitten, mutta kyse ei ole siitä, että aika olisi kullannut muistot. Se oli mahtavaa. Sain olla irti niistä asioista, jotka normaalisti stressaavat, koska niitä ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta miettiä. Oli tärkeämpää tekemistä.

Teoksessa Prekarisaatio ja affekti¹ tutkija Lilli Aini Rokkonen toteaa äitiydestä nyky-yhteiskunnassa:

"kiireestä ja ylisuoriutumisen pakosta pyritään etsiytymään levähdyspaikkaan, mutta pysähdys ei ole itsestäänselvyys, vaan hektisestä mielenlaadusta irrottautuminen vaatii jonkinlaisen performanssin, irrottautumisen rituaalin. Naisille on tarjolla erityinen positio äitinä: hyväksytty ja kunniallinen hiljentämisen tila, aikalisä työelämän nopeatempoisesta säröilystä."

Äitiydestä voi helposti tulla yhtä tukalaa ja pakonomaista suorittamista kuin mistä tahansa työelämän projektista, mutta se voi olla myös vastarinnan muoto. Se voi olla pakenemista loputtomasta suorittamisesta. Pako kuulostaisi terminä liian kohtalokkaalta ja lopulliselta, joten tutkija lainaa talouspuheesta termin moratorio. Äitiys voi olla tauko, yhteiskunnallisen maksuajan pidennys. Hän kutsuu sitä 'pysähtymisen performanssiksi'. Se on asia, jota aktiivisesti tehdään, se valitaan.

Herää kysymys, miksei tätä ilmiötä ole juurikaan tunnistettu isyydessä, vaikka isyys on yhteiskunnallisissa keskusteluissa paljon äitiyttä selkeämmin valinta ja isän harteille on perinteisesti kasattu paljon kovempi työelämässä suorittamisen ja perheen elättämisen taakka. Isyyspuhe on kehystetty lapsen oikeuksilla, isän velvollisuuksilla ja mahdollisuudella olla hyvä isä. Toki valistuspuheeseen on läntätty päälle koristeeksi lauseita siitä, kuinka "isäkin saa vanhemmuudesta paljon iloa", mutta ne tuntuvat vähän teennäiseltä vakuuttelulta. Se on erikoista. Kokemukseni mukaan isyys on paitsi hoivaamisen kokemus myös hoivaava kokemus.

Dinner

Kuva, jonka Pasi Huttunen (@pasihuttunen) julkaisi 18. 03ta 2015 klo 10.32 PDT

Minulla on ollut aika harvakseltaan mahdollisuuksia omistautua täysipäiväisesti vanhemmuuteen. Syitä siihen on monia, niistä olennaisimpana luultavasti asuntolaina. Muistelen silti niitä täysipäiväisen isyyden aikoja suurella lämmöllä. Raskastahan se kokonaisvastuun kantaminen on, mutta onhan se myös äärimmäisen hienoa. Erityisen kärsiviltä eivät kuulosta meidänkään blogimme koti-isät Antti ja Otto, vaikka se varmasti on raskasta ja kuormittavaa hommaa. Ajatus moratoriosta istuu koti-isyyden hetkiin hyvin. Perheen hoivaaminen on varsin yksiselitteisesti asia, jota tehdään itselle ja omille rakkaille, vaikka siitä onkin hyötyä koko yhteiskunnalle. Lisäksi se on asia, johon periaatteessa jokaisen sukupuoleen katsomatta pitäisi kyetä. Miehillä on vinoutuneiden sukupuolten valtarakenteiden ja yhteiskunnallisen työnjaon historian vuoksi paljon kiinniotettavaa.

Tässä on kyse ihan kylmistä faktoista, joita nykyinen outo talouspuheemme ei oikein tunnista. Latinan kielen sana oeconomia tarkoittaa kodinhoitoa, kodin asioiden järjestämistä. Se mitä nykyään sanomme taloudeksi on siihen päälle rakennettu. Silvia Federici kuvailee teoksessaan The Caliban and the Witch², kuinka rahatalouden synty ja nousu pikkuhiljaa erotti kotityöt muista töistä ja lopulta kotitöitä lakattiin pitämästä töinä. Ajatus siitä, että kotityöt eivät ole työtä on täysin absurdi.

Ajan viettäminen lasten kanssa, kodin puuhat, hoivaaminen, kasvattaminen, opettaminen ja asioiden pitäminen järjestyksessä ovat sitä todellista taloutta, vaikka sitä vähätellen nimitelläänkin kotitaloudeksi. Tätä en tarkoita pateettisena perheen ylistyksenä. Enkä tarkoita perheellä ydinperhettä vaan sitä, minkä nyt kukin perheekseen kokee. Yhteiskunnalliset vaatimukset isyyttä kohtaan ovat ristiriitaisia, joten niiden kanssa tasapainoileminen ei aina ole helppoa. Lopulta moratoriossa on kyse siitä, että voi edes hetken keskittyä siihen todella tärkeään.

Miksikö tämä asia pyörii mielessä? Luultavasti siksi, että koko muu perhe viettää parasta aikaa syyslomaa. Minä olen töissä.

Pasi Huttunen

1. Lilli Aini Rokkonen. Moratorio. Teoksessa Eeva Jokinen & Juhana Venäläinen (toim.) Prekarisaatio ja affekti. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 118. Jyväskylän yliopisto 2015. Lisäksi on huomionarvoista lähdekritiikin kannalta, että Lilli Aini Rokkonen on lasteni äiti ja puolisoni.
2. Silvia Federici 2014. Caliban and the Witch. Women, The Body and the Primitive Accumulation. Autonomedia 2014.

Isän kengät

"Sinun tylsä arkesi on lastesi lapsuus." Tätä mietettä eri variaatioina olen nähnyt jaettavan sosiaalisessa mediassa. Ja se on ihan totta, monessakin mielessä. Kun ajattelen varhaisinta lapsuuttani, voimakkaimmat muistot liittyvät tilanteisiin, jotka aikuisen näkökulmasta ovat olleet arkisen yhdentekeviä. Kuten vaikka jokin ihan tavallinen ilta, kun seison yksin eteisessä ja ihmettelen, miten isot isän kengät ovat.

Isän kumpparit ovat jättiläisen saappaat. Minä olen kääpiö jättiläisten valtakunnassa, omat jalkani näyttävät naurettavan pieniltä isän kenkiin verrattuna. Lukemattomien muiden lasten tavoin pujotan jalkani isän saappaisiin ja tepastelen edestakaisin eteisessä. Kulku on hankalaa, varret ulottuvat haaroihini asti ja joka askeleella saapas on pudota jalasta.

Kuva: Antti Pitkäjärvi

Mummolan eteisessä näen isoisän kengät. Ne ovat erilaiset, sellaiset jatsarit: nahkaiset pitkävartiset saappaat, joissa kiiltää rasva. Kun isoisä työntää lämpimiin syylinkeihin verhotut jalkansa niihin ja lähtee ulos, hyvin rasvatut ja piellä tiivistetyt saappaat eivät päästä pisaraakaan vettä läpi. Menemme yhdessä lampaita katsomaan: minä kipitän pienillä kumisaappaillani perässä, isoisän saappaissa on pitkä askel, joka verkkaiseen tahtiin vie miestä eteenpäin. Saveen jäävät jäljet, jotka ovat yhtä isot kuin isän jättämät.

Saappaat eivät tietenkään ole isän ainoat kengät. Niitä on eteisessä monta paria, jokaiseen menoon omansa: kumisaappaat, kävelykengät, nilkkapituiset talvikengät, nappaskengät. On mustaa nahkaa, ruskeaa nahkaa ja mokkanahkaa. Ja kaikki on pidettävä kunnossa, jotta ovat valmiina arkeen tai juhlaan, sadesäähän tai poutaan, kesäkuumille tai pakkaseen.

Iltamyöhällä isä käy mielipuuhaansa, kenkien kiillottamiseen. Hän levittää lattialle sanomalehteä ja latoo kiillotettavat kengät riviin sen päälle. Ensin hän ottaa purkista lankkia ja levittää sen kenkäharjalla kengän pintaan. Nahka imee ahnaasti mustaa mönjää, jonka harja tasoittaa ja pyyhe lopuksi kiillottaa. Kun aamulla herään, uuden veroisina hohtavat kengät ovat rivissä eteisessä. Kenkien kiilto ja kenkälankin tuoksu kertoo, että elämä kulkee tänäänkin normaalia, turvallista uomaansa.

Pikkupoikana en omistanut nahkaisia kenkiä. Kesällä kuljin lenkkareissa, talvella toppakengissä, sadesäällä ja rospuuttoaikana kumisaappaissa. Rippikengät olivat kuitenkin mustaa kiiltonahkaa. Se vasta oli hetki, kun otin uutukaiset kengät laatikosta ja mietin, että tällaistako se on aikuisten maailmassa. Kengännumerokin oli yhtäkkiä sama kuin isällä.

Lankkauspuuhiin pääsin muutama vuosi myöhemmin. Varusmies ei nimittäin päässyt lomalle, jos kengät eivät kiiltäneet. Lomatarkastukseen valmistauduttiin alikersantin johdolla. Hän opasti alokkaille, miten kenkä lankataan ja hangataan kiiltäväksi. Kaverini neuvosta olin ottanut armeijaan mukaan vanhan villasukan, joka on kiillotusvälineistä paras. Niin se taito opeteltiin ja sillä on ollut käyttöä myöhemminkin elämässä, toisin kuin monella muulla armeijan opilla.

Nyt olen isä ja elän arkeani, jota rytmittävät kiireiset työpäivät, puuhakkaat koti-illat ja nopeasti ohi sujahtavat viikonloput. Jonain syysiltana kotiin palatessani vilkaisen jalkoihini ja havahdun siihen, että kengät näyttävät kuluneilta. Ei auta kuin kaivaa kenkäharja ja lankkipurkki iltamyöhällä kaapin uumenista ja antaa kengille uusi pinta. Hetki on harras, melkein pyhä: mitään kiirettä ei ole, harja hyväilee kengän pintaa ja mehiläisvahapohjaisen kenkärasvan tuoksu täyttää eteisen. Tätä voisi tehdä useammin.

Olisi hauska ajatella, että lapseni aikuisinakin muistaisivat isän vastakiillotetut,  mehiläisvahan tuoksuiset kengät eteisessä. Mutta koskaan ei voi tietää, mistä lapsen merkityksellisimmät muistot syntyvät. Useimmiten ne ovat juuri niitä hetkiä, joihin aikuinen ei tajua edes kiinnittää huomiota.

Jussi Hyvärinen

Valomiekat

Viime syksynä löysin Meidän Perhe -lehdestä ohjeet valomiekan tekoon: Sähköasentajanputkesta sahataan noin puolen metrin pätkä ja toinen lyhyempi pätkä, joka halkaistaan yhdeltä sivulta. Lyhyemmän pätkän voi korvata myös liitospalalla, joita tosin myydään 20 kpl:n pusseissa. Lyhyellä palalla lamppu ja pidempi pala kiinnitetään toisiinsa ja päälle kierretään ilmastointiteippiä. Myös putken pää suljetaan ilmastointiteipillä. Yksinkertaista.

Kiersin kauppoja, kunnes löysin 20 mm:n putkeen sopivan taskulampun. Syksyisenä iltana väsäsin miekat omille 6- ja 4-vuotiaille pojilleni sekä sukulaispojalle. Ja kyllä tuli päheät! En tiedä, kuka oli eniten tohkeissaan, minä vaiko pojat.

Pojat menivät miekkojen kanssa edeltä ulos pimeään iltaan. Kun tulin pihalle, ketään ei näkynyt missään. Huhuilin, että "missä ootte", ja valomiekat syttyivät muutaman metrin päässä pilkkopimeässä metsässä.

Valomiekkapuuha on niitä juttuja, joissa hauskaa on sekä lapsella että aikuisella. Samantapaista iloa ovat aikaansaaneet esimerkiksi jalkapallo ja hiljattain oppimani leikki nimeltä piinapiilo. Sen idea on tällainen: Yksi leikkijöistä piiloutuu ja muut alkavat etsiä häntä. Löytäjä jää itse samaan piiloon ja leikki jatkuu, kunnes viimeinenkin etsijä - jolla yksin jäätyään voi olla melko piinallista - löytää piilossa hihittävän joukon. Leikkiä testattiin lasten kanssa eilisiltana. Tänään kokeillaan ehkä uudestaan hieman isommalla alueella.

Kun netistä ei äkkiä löytynyt suomeksi valomiekkojen teko-ohjetta, teimme ohjeen tyttäreni kanssa. Videolta puuttuu folionpala, jonka voi laittaa miekan päähän heijastamaan valoa, jolloin putki on kirkkaampi. Samoin teippi voisi olla muuta kuin tylsintä mahdollista harmaata. Käy kertomassa omat parannusehdotuksesi videon kommenttiosioon!

Lokakuun 20. päivä valomiekkoja tehdään Joensuun Perheentalon isämies-lapsi-illassa. Nelisenkymmentä paikkaa täyttyi ennen kuin ehdin iltaa edes oikein mainostaa. Ehkä on järjestettävä toinenkin ilta. Ja ilmeisesti valomiekkoja tehdään syksyn aikana ainakin Liperissä ja Ilomantsissa.

Topi Linjama

Vieraskynä: Elämän kova koulu

Elokuussa koin yhden hienoimmista hetkistä elämässäni, kun sain saatella nuorimman tyttäreni koulutielle. Kaikki ne liikuttavat tarinat ylisuuresta koulurepusta ja vanhempien kosteista silmänurkista kävivät kohdallani toteen. Ensimmäinen koulumatka kuopuksen kanssa oli minulle ehkä tavallistakin merkityksellisempi, sillä esikoiseni osalta tämä ilo oli minulta ikävällä tavalla evätty.

Vuosittain noin 10 000 lasta joutuu Suomessa joko kokonaan tai osittain eroon toisesta vanhemmastaan. Yleensä syynä on avio- tai avoero, ja yleensä se on juuri isä, jonka käsi ei enää koulutiellä saata. Joskus käy niin, että isä vain feidaa itsensä pois lastensa elämästä. Näin käy helposti ja huomaamatta. Lapset jäävät äidin kanssa lapsuuskotiin ja isä muuttaa johonkin pieneen luukkuun, jossa ei oikein kunnon nurkkaa lapselle riitä.

Valitettavan yleisiä ovat kuitenkin huoltajuusriidat. Niiden yhteydessä on tyypillistä, että isä haluaisi olla yhtä paljon lähivanhempi kuin äitikin, mutta sepä ei äidille enää kelpaa. Vanhempainvapaat pitäneestä, vaipat vaihtaneesta, iltasadut lukeneesta ja vielä hetki sitten maailman paras isä -mukilla isänpäivänä palkitusta miehestä tuleekin kuulemma väkivaltainen, uhkaava ja alkoholisoitunut hulttio. Mahdollisesti jopa pedofiili.

Kaiken takana on ilmiö, nimeltä vieraannuttaminen. Se on Suomessa lain mukaan sallittua, vaikka sitä on muutamaan otteeseen eduskunnankin toimin yritetty kieltää. Vieraannuttaminen on toisen vanhemman tietoista mustamaalaamista ja yhteydenpidon vaikeuttamista. Lasta estetään kaikin tavoin pitämästä yhteyttä toiseen vanhempaan ja tehdään selväksi, että ei olisi oikein enää suotavaa tykätä mistään mitä sen toisen kanssa puuhaillaan.

Pahimmillaan vieraannuttaminen on jopa perättömien rikosilmoitusten tekemistä. Pedofiliaepäily katkaisee isän ja lapsen välit useiksi kuukausiksi, vaikka mitään rikosta ei olisikaan tapahtunut. Kaksivuotias lapsi ehtii kuitenkin puolessakin vuodessa unohtaa isänsä ja näin aika on pelannut vieraannuttajavanhemman pussiin. Myös ”väkivallan uhkaa” turvakotiin pakenemalla saadaan isän ja lapsen tapaamiset helposti pitkiksi ajoiksi jäihin. Lapsensa perään kyselevä isä saa pahimmassa tapauksessa vielä tuomion vainoamisesta ja lähestymiskieltoa. Eipähän enää tekstiviestitellen kysele mitään lapsestaan ja se taas saadaan todisteeksi siitä, että ei ole kiinnostunutkaan.

Lievimmillään vieraannuttaminen on sitä, että lapselle hankitaan harrastus, joka sattuu olemaan aina juuri silloin, kun olisi isäviikonloppu. Tärkeä turnaus jääkin väliin, kun pitää lähteä isän kanssa Kuopiosta Vantaalle. Kuopioon lapsi taas on muuttanut eron yhteydessä, kun äiti kaipasi omaa tilaa. Isä jäi Vantaalle töihin. Töistä saamalla palkallaan se maksaa elatusavut ja ajokilometrit Kuopioon. Kerran kävi niin, että vasta Kuopioon ajettuaan sille kerrottiin, että Nico-Petteri onkin sairas, eikä voi lähteä viikonlopuksi Vantaalle.

Tilanne on epätasa-arvoinen. Jos mies jättää lapsen viikonlopputapaamisen jälkeen palauttamatta, tulevat poliisit ovelle ja iltapäivälehti uutisoi isän kaapanneen lapsen pois äidiltä. Paljon tavallisempaa on kuitenkin se, että mies värjöttelee perjantai-iltana kerrostalon parkkipaikalla, eikä lapsi sitten jonkun tekosyyn tähden tulekaan. Mistä mies tähän tilanteeseen saa virka-apua, kun äiti ei noudata voimassa olevaa tapaamissopimusta? Ruotsissa tämmöinen lapsen omavaltainen pitäminen on jo lapsikaappaukseen verrattavissa oleva rikos. Suomessa valtion apurahoja nauttivat tasa-arvojärjestöt ovat naisjärjestöjä, ja kaiken karvaisia, puolivillaisia tasa-arvopäiviä suunnittelevat naiset.

Juha Sipilän hallitus on luvannut uudistaa lapsen huolto- ja tapaamislain. Tavoitteena on, ettei yksikään lapsi joutuisi eron yhteydessä eroon kummastakaan vanhemmasta. Se ei tule onnistumaan, jollei hallitus tunnusta ongelmaa nimeltä vieraannuttaminen ja jos se ei määrittele sitä kielletyksi. Vieraannuttajaan ei nimittäin mitkään follo-sovittelut tehoa. Minulle on väitetty, että tahallista vieraannuttamista on vaikea näyttää toteen. Väitän vastaan. Vieraannuttaminen on aivan yhtä helppoa tai vaikeaa määritellä ja sanktioida kuin vainoaminenkin. Toivottavasti päättäjät tulevat asiantuntijoina kuulemaan enemmänkin vieraannutettuja, kuin vieraannuttajia.

Juho Eerola
Kirjoittaja on perussuomalaisten kansanedustaja ja kahden lapsen isä.

Elämäni pallot

Lempiharrastukseni kotioloissa on jälleen tennispallon heittely selällään maaten. Vauva-aika aina jotenkin aktivoi kyseisen ajanvietteen minussa. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että näinä aikoina tulee vietettyä paljon aikaa lattian tasolla ja täytyy keksiä itselleen jotain tekemistä. Tässä on tarkoituksena heittää pallo mahdollisimman lähelle kattoa. Täydellinen suoritus on sellainen, jossa pallo juuri ja juuri hipaisee kattoa siten, että kuuluu vain vaivoin erottuva ääni. Heiton täytyy myös olla mahdollisimman suora, pallo ei saa karata niin, että sitä joutuu kurkottelemaan sen tullessa alas. Huippusuoritukseksi lasketaan tapaus, jossa alas putoavaa palloa lyödään nyrkillä niin, että se lentää jälleen kohtisuorassa lähelle kattoa. Näissä onnistun harvoin. 

Vauva möllöttää lattialla ja jaksaa yllättävän pitkään seurata tätä hienoa tapahtumaa. Tästä ”kattotennikseksi” nimeämästäni lajista on tullut perheessämme niin suosittua, että myös vanhemmat lapset kerääntyvät usein ympärilleni, kun pelaan sitä. Nautin heidän kommenteistaan: ”miten iskä voi olla noin hyvä!” Tekisi mieleni vastata, että jos joskus saatte omia lapsia, niin kehitytte itsekin. Ettekä pelkästään pallon heittelyssä, vaan yllättävän monessa muussakin asiassa.       

Olen viettänyt erilaisten pallojen kanssa suhteellisen paljon aikaa ja ne ovat kulkeneet alusta asti mukanani myös isyyden taipaleella. Vauvojen kanssa kattotennistä, hiekkalaatikoiden ja leikkipuistojen reunamilla tarkkuuslaukauksia sählypallolla, edistyneimmissä lasten leikkipaikoissa saattaa löytyä jopa mahdollisuus koripallon heittelemiseen. Jalkapallo on esineenä täysin omalla tasollaan. Se on niin monikäyttöinen, että sen kanssa keksii tekemistä lähes missä tahansa, mihin vuodenaikaan tahansa. Palloa on potkittu lasten kanssa kesäpäivien lisäksi niin syksyn tummenevina iltoina lähikentällä, kuin helmikuun pakkasilla Simpelejärven jäällä.    

Niin kuin aiemmassa kirjoituksessani mainitsin, totisempi urheileminen alkoi vallata vähitellen alaa elämässäni vasta lasten synnyttyä. Sulkapallo on viimeisin innostukseni tällä saralla ja näyttää siltä, että rakkauteni tähän lajiin on syvällisempää laatua. Vanhimman lapseni pyynnöstä käyn toisinaan pelaamassa myös hänen kanssaan. Minulle tuli hieman yllätyksenä, kun hän ilmoitti koulussa sulkapallon harrastuksekseen. Onko hän tosissaan? Pelaako hän omasta innostuksestaan johtuen, vai ainoastaan miellyttääkseen minua? Hallilla hän ainakin välillä häipyy jonnekin leikkimään sen sijaan, että harjoittelisi rystylyöntiä, joka on kuitenkin yksi tärkeimmistä taidoista sulkapallossa. Entä jos hän tai joku muu lapsistani alkaa joskus harrastaa urheilua seuratasolla? Tuleeko minusta se kentän laidalla räyhäävä isä, joka ajautuu käsirysyyn valmentajien kanssa ja päätyy lööppeihin? 

Olen huomannut, että urheilulla on tapana nostaa esiin hämmästyttävän voimakkaita tunteita, joita analysoidessa on kulunut monta hiljaista iltaa. Kuinka paljon itsetuntemusta pallopelit ovatkaan minulle opettaneet! Näistä peleistä hankitun tietämyksen valossa voin onnekseni varmuudella sanoa, että en tule milloinkaan aloittamaan tappeluita kenenkään kanssa. Olipa lapseni sulkapalloinnostus jatkuvaa tai ei, pidän siitä, että meillä on tällaistakin yhteistä tekemistä ja jaamme tähän tekemiseen liittyvän kielen. Voimme vaikka heitellä löylyä ja syventyä tarkemmin siihen rystylyönnin filosofiaan. 

Haluan osoittaa lapsilleni, että palloilu on iloinen asia. Etenkin kattotennis. Ja sulkapallon pelaamisen yhteydessä täytyy muistaa antaa tilaa myös leikeille. 

Vesa Liminka

Isäblogeja etsimässä

Lähiaikoina blogissamme vieraileva keskustavaikuttaja ja tuore isä Anssi Kekkonen on polkaissut käyntiin myös oman isyysaiheisen bloginsa Noljakanfaija. Sen inspiroimana päätin kahlata blogosfääriä ja etsiä muitakin isäblogeja. Blogeja löytyi nopeasti kymmeniä, mutta aktiivisia niistä oli vain osa. Alla listatuista blogeista Isän pikajuna näyttää keskittyvän enemmän yhteiskunnalliseen ja päivänpoliittiseen keskusteluun kuin suoranaisesti isyyteen. Isin ja tyttöjen hiushommat keskittyy nimensä mukaisesti hiusten laittamiseen.

Hyvin samanlaiset teemat näyttävät isiä vaivaavan, kiinnostavan ja kuohuttavan, mutta liiaksi ei isien tuottamaa isäpuhetta näytä olevan. Useat isäblogeista näyttävät jäävän myös kohtalaisen lyhytkestoisiksi. Usein ne perustetaan kun lasta odotetaan tai kun vauva on juuri syntynyt ja silloin blogin ylläpitäminen käy helposti uuvuttavaksi. Sen kaltaiseen ylimääräiseen puuhaan ei vain ole aina aikaa, eikä lopulta ehkä kiinnostustakaan. Niiden asioiden elämisessäkin on ihan tarpeeksi, joten kirjoittaminen on monelle liikaa. Jonkin verran aktiivisia isäblogeja silti löytyy.

Tarkoitukseni on jossain vaiheessa koota linkkilista, jossa olisi jotenkin tämän tekstin tapaan listattu aktiiviset isäblogit. Korostan, että tämä lista on varmasti puutteellinen! Blogeja saa vinkkailla minulle vaikkapa kommentoimalla tähän blogiin tai laittamalla sähköpostia osoitteeseen paspah[at]gmail.com.

Noljakanfaija

Olen 28-vuotias, Joensuussa asusteleva tuore perheenisä. Perheeseeni kuuluu avovaimo ja pieni Sulo-poika. Koulutukseltani olen yhteiskuntatieteiden kandidaatti, pian maisteri. Kirjoittelen vanhemmuudesta isän näkökulmasta. Minut löytää Instagramista hashtagilla #noljakanfaija tai täältä: https://instagram.com/anssikekkonen/
Snapchatissa käyttäjänimeni on metsienmeisseli

Isyyspakkaus

Kolmihenkisen helsinkiläisperheen tavallisen epätavallista perhe-elämää.
"Isi" on keski-ikäistyvä pelituottaja ja wanna-be-rocktähti, jolla on aina liian monta rautaa tulessa ja liian vähän aikaa urheilla.
"Rouva" on sitruunamehun ja yrttien tuoksuinen äiti ja ruokafanaatikko, joka postaa annoksiaan Instagramiin aina, kun silmä välttää.
"Tyttö" on 3-vuotias tanssijatar, joka rakastaa mekkoja, hiuspinnejä, vaaleanpunaista ja Frozen-elokuvaa.
"Eppu" on perheen 14-vuotias karvaton koira, joka vihaa lapsia.
Aina kun vaan mahdollista, perhe karkaa lomalle New Yorkiin tai kesämökille Etelä-Savoon - tai vähintään ulos syömään omassa kotikaupungissa.

Isin ja tyttöjen hiushommat

Isi: Matti Airola
Tytöt: Maisa ja Kerttu

Kahden tyttären itseoppinut letittäjä-isä, jonka intohimo sai alkunsa ihanan Maisan kysyttyä tarpeeksi usein ranskanlettien perään. Isin opettelu palkittiin ja hiushommista tuli yhteinen harrastus!

Kotikaupunkimme on kaunis ja rakas Rauma.

Isän pikajuna

Jussi Korhonen on vapaa toimittaja ja oululainen isä. Hän haluaa kasvattaa lapsensa maailmaan, jossa ihmiset nähdään yksilöinä eikä numeroina.

Vauvaa vaille isä

Helsinkiläisen miehen blogi lapsettomuudesta ja yrityksistä löytää siihen ratkaisu – isälle vauva. Kesästä 2015 alkoi odotus…

Minä, isä

Kuplassa asuvan isän ajatuksia. Poika syntyi vuonna 2014, ajatuksia syntyy liikaa tai liian vähän, ei koskaan sopivasti. Politiikkaa, perhe-elämää, sometusta ja koulutusta, siinä suurimpia teemoja.

Isäkuukaudet

"Tuomas, sä olet hullu", kommentoi työkaverini kuullessaan minun jäävän viideksitoista kuukaudeksi kotiin kahden pienen lapsen kanssa. Tämä blogi antaa sinulle mahdollisuuden arvioida kuinka hullu olenkaan. Se siis kertoo matkastani koti-isyyden poluilla ja pitkospuilla.

Akkavalta

Kahden lapsen isä, yhden vaimon mies. Nettiroolipelaaja ja pikkelssin suurkuluttaja. Aina liian aikaisin paikalla. Kuuntelee salaa Cheekiä. Rakastaa julkista liikennettä, ärsyyntyy kanssamatkustajista. Selfieiden kruunaamaton kuningas.

Ja bonuksena vielä minua taannoin suuresti ilahduttanut ja inspiroinut blogipostausten sarja, jossa isä opettaa lapsilleen tietokoneiden käyttöä vanhan liiton tapaan: The Changelog -blogin postaukset kategoriasta Children & Computing

Ei graafista käyttöliittymää, eikä todellakaan mitään kosketusnäyttöjä, vaan Linux ja komentorivi. Osaisinpa itsekin tarpeeksi, että osaisin kunnolla esitellä omille lapsilleni, mitä sieltä konepellin alta löytyy!

Pasi Huttunen

EDIT: Akkavalta lisätty

Investointiajattelua lastensuojeluun

Seuraavalla, sanomalehti Karjalaisen mielipidesivuilla su 4.10. julkaistulla kirjoituksella lähetän terveisiä niille, jotka haluavat tehdä inhimillisempää lastensuojelua nykyistä pienemmillä kustannuksilla.

***

Seuraan työhuoneeni ikkunasta, kuinka Joensuun Suvantosillan korjaus edistyy. Kysymys on isosta investoinnista, jonka vaikutukset ulottuvat vuosikymmenten päähän. Siltaa on alettu korjata, vaikka se ei ollut vielä romahtamaisillaan.

Nelikaistainen Pekkalan silta, kustannukset luokkaa 5-10 miljoonaa. Kuva Antti Pitkäjärvi

Seuraan työhuoneessani myös lastensuojelua, jota toteutetaan täysin toisenlaisella logiikalla. Vuosien 2003–2012 aikana lastensuojelun laitoshuollon kulut ovat Pohjois-Karjalassa 2,5-kertaistuneet. Laitoshuolto on raskasta ja kallista, ongelmia korjaavaa työtä. Samassa ajassa ongelmia ennaltaehkäisevän kodinhoidon kulut on tiputettu alle viidennekseen.

Korjaavan työn euromääristä pääsee kärryille, kun tarkastellaan lastensuojelun laitos- ja perhehoidon kustannuksia. Vuonna 2008 tämän momentin kulut olivat maakunnassa noin 13,5 miljoonaa euroa, vuonna 2012 jo 22,7 miljoonaa.

Korjaavaan työhön siis pumpataan lisää rahaa pari miljoonaa euroa vuodessa. Samalla summalla palkkaisi joka vuosi kokonaisen leegion kodinhoitajia entisten lisäksi.

Ennaltaehkäisevän lastensuojelun tulokset alkavat näkyä varsin nopeasti esimerkiksi huostaanottojen vähenemisenä. Tästä on kokemuksia Imatralta ja monilta muilta paikkakunnilta. Ehkäisevä työ maksaa itsensä takaisin paljon nopeammin kuin silta tai toriparkki.

Sitä paitsi ehkäisevä lastensuojelutyö, kuten Pelastakaa Lasten lomakoti-, tukihenkilö- ja tukiperhetoiminta, on varsin yksinkertaista toimintaa. Lastensuojelun Keskusliiton raportissa Miten lastensuojelun kustannukset kertyvät (2012) keinoja listataan lisää:

”Hyviä esimerkkejä ehkäisevän työn käytännöistä ovat säännöllinen kerhotoiminta, monitoimijainen perhevalmennusmalli, päihdekasvatus, terveyskasvatus, nuorisokasvatustyö, arkisen hyvinvoinnin edistäminen, katutyö, peruspalvelujen ohjaus ja neuvonta, perhesosiaalityö eli lapsiperheiden sosiaalityö sekä vertaistuki.”

Nykyinen lastensuojelu on reaktiivista kvartaalipaniikkia ja tulipalojen sammuttelua. Toiminta on paitsi väärin kärsiviä ihmisiä kohtaan, myös taloudellisesti typerää.

Siltaa korjataan etupainotteisesti ennen kuin se romahtaa, mutta perheet eivät tahdo saada apua edes silloin, kun tilanne on täysin katastrofaalinen. Jos perheet osattaisiin nähdä investointina, kuten silta, heihin satsattaisiin jo paljon ennen isompien ongelmien ilmenemistä.

Topi Linjama, Pelastakaa Lapset ry

Vieraskynä: Tulevalle isälle mahdollisesta tiedosta

Olen odottanut nyt 229 päivää.

Tulevaisuuden perimmäinen ennakoimattomuus
korostuu odottavan isän roolissa.

Esikoistaan odottaville vanhemmille odotusaika on valmistautumista tuntemattomaan. Odotusta tukevat viralliset ja epäviralliset instituutiot (neuvola ja kaverit) kertovat odottajille paradoksaalisen viestin: Toisaalta vanhemmuuteen on valmistauduttava, ja yhdeksän kuukauden odotusaika palvelee lapsen biologisen kehityksen ohella juuri tätä tarkoitusta. Ehdimme sopeutua ajatukseen, omaksua tietoja, sulatella tunteita ja mukauttaa elämäntapaa. Toisaalta rivien välissä korostetaan, että vanhemmuuteen ei voi valmistautua, sillä vanhemmuutta edeltävän ja vanhemmuuden aikaisen elämän välillä on radikaali katkos. Kun lapsi syntyy, kaikki muuttuu. Ensimmäisestä rääkäisystään lähtien lapsi asettaa vanhemmat sellaisten kysymysten ääreen, joita ei voi kenties edes esittää, ennen kuin lapsi on siinä oikeasti sylissä.

Tulevaisuuden perimmäinen ennakoimattomuus korostuu odottavan isän roolissa. Voin lukea kirjoja, keskustella kokeneempien vanhempien kanssa, käydä mukana neuvolassa ja tunnustella vauvan potkuja, mutta en voi tietää. Voin suunnitella puolisoni kanssa perhevapaiden jakamista, maitologistiikkaa, pyöräperäkärryn hankintaa tai lastenhoidon järjestämistä ulkomaantyöjakson ajaksi, mutta en voi tietää. Sillä vasta arki opettaa, ja lisäksi jokainen lapsi on erilainen.

Tämä kaikki on varmasti aivan totta, mutta tekee samalla tulevasta isästä hyvin avuttoman ja hermostuneen olennon. On oltava hyvin varovainen omien odotustensa suhteen. Entä jos en jostain syystä voisikaan olla se postmoderni hoivaisä, jollaiseksi kuvittelin valmistautuvani ja kasvavani? Tai miten isyyteen ylipäätään voi valmistautua, jos vasta isyyden käytäntö paljastaa, mitä isyys todella on? Onko tulevan isän oltava samanlainen viilipytty kuin Sokrates, joka sanoi tietävänsä varmuudella ainoastaan sen, ettei tiedä varmuudella mitään? Ja mikä pahinta: entä jos tiedon piiri ei aukea isälle vielä lapsen syntymän jälkeenkään?

Äidin suhde lapseen vaikuttaa ainakin raskauden jälkimmäisellä puoliskolla hyvin välittömältä, hellittämättömältä. Lapsi "tiedottaa" itsestään möyrimällä ja melskaamalla sekä tietenkin myös muokkaamalla jatkuvasti odottavan äidin kehoa. Isälle lapsi tiedottaa itsestään lähinnä äidin välityksellä: "Kokeile, kun se potkii! – – Tunnetko jalan tässä kohtaa?" Äiti toimii välittäjänä, joka tulkitsee ja tulkkaa jatkuvasti mukana kantamaansa ruumiillistunutta tietoa isälle. Isä kuuntelee, tunnustelee ja yrittää ymmärtää. Ja haluaisi tuntea, kokea.

Ajatus tiedosta, joka voi syntyä vasta käytäntöjen ja kokemusten myötä, sekä kiehtoo että kauhistuttaa minua. Muilta isiltä ja äideiltä kuulemistani puheista on usein tullut mieleen Platonin epäilykset kirjoitettua tietoa kohtaan. Platonin käsitys nimittäin oli, ettei kukaan tosissaan oleva voisi luulla käsittelevänsä vakavia asioita tekstin muodossa. Samanlainen olo minulle on tullut, kun olen selaillut läpi vauvakirjoja lähikirjaston hyllyllä 38.1 Perhe- ja kotikasvatus. En tiedä, olivatko Platonin mielessä pienen ihmisen ensimmäiset elinvuodet, mutta ystävien lapsia katsellessa tuntuu helpolta uskoa, että "tieto oliosta itsessään" ei synny lakitaulun muodossa, vaan vasta "erilaisten tietomuotojen keskinäisessä hankauksessa".* Toisaalta yliopisto on opettanut minusta kirjaviisauden ystävän. Huomaan hiiltyväni, kun vanhemmuutta käsittelevissä kirjoissa heitellään ilmoille kasvatusväitteitä ilman kunnollisia lähdeviitteitä.

Isä on odotuksessaan perustavasti tiedoton. Käsitykseni mukaan isät meitä ennen tapasivat ratkaista ongelman joko jättäytymällä suosiolla sivuun ja hyväksymällä neuvolakirjallisuuden heille myöntämän roolin "äidin tukihenkilöinä", tai toisaalta keskittämällä huvittavuuksiin asti aikaa ja rahaa erilaisiin sinänsä tärkeisiin lapsiperhe-elämän materiaalisiin ulottuvuuksiin kuten vaunujen hankintaan. Minäkin olen googlannut ja excelöinyt vaunujen ominaisuuksia, mutta se tuntuu tuottavan tietoa pikemminkin omasta kuluttajahabituksestani kuin lapsestamme, vaunujen tulevasta käyttäjästä. Eikä sitä paitsi ole selvää, tarvitsemmeko vaunuja ollenkaan, sillä olisihan kantoliina toki hoivaisän käyttöön sopivampi kuljetusväline.

Juhana Venäläinen
Kirjoittaja on kolmenkympin kriisiä juoksemalla taltuttava kulttuurintutkija, joka uskoo (vaikkei vielä tiedä) isyyden olevan hänen tähänastisen elämänsä suurin tutkimushanke.

* Ks. Foucault, Michel (2010) The Government of Self and Others. Käänt. Graham Burchell. New York: Palgrave Macmillan, ss. 248–251.