perjantai 28. elokuuta 2015

Isä, joka ei palannut


Andrei Zvjagintsevin Vuonna 2003 ilmestynyt elokuva Isän paluu palasi mieleeni, kun aloitin tämän blogin kirjoittajana. Jo tuolloin yli kymmenen vuotta sitten koin elokuvan teemoiltaan omakohtaiseksi ja niin kiinnostavaksi, että katsoin sen tuoreeltaan. Muistelen katselukokemukseni olleen hyvin pitkälti lasten rooliin asettumista. Kun nyt isäksi tulleena katson elokuvaa, se tunkeutuu ihon alle vielä kenties voimakkaammin, pakottaessaan katsomaan kokonaisuutta sekä lasten että isän näkökulmasta.   

Elokuvan lähtökohta on, että 12 vuotta kahden poikansa elämästä poissa ollut isä palaa takaisin kotiin. Isän katoamisen suhteen ollaan hyvin niukkasanaisia, joten tapahtumat jäävät siltä osin viitteenomaisiksi. Andrey ja Ivan suhtautuvat isänsä paluuseen täysin eri tavoin. Andrey, joka on vanhempi veljistä, hyväksyy isän välittömästi ja ihailee tätä kyseenalaistamatta. Ivan puolestaan reagoi muuttumalla vihaiseksi ja etäiseksi. 

Nämä tunteiden ääripäät ovat luonnollisia tapoja reagoida tilanteessa, jonka lapset joutuvat nyt yllättäen käsittelemään. Poikien reaktioissa yhdistyvät toiveikas ajatus isän saamisesta takaisin ja viha siitä, että tämä on jättänyt heidät. He ovat selvästi ajatelleet isäänsä paljon ja yksi elokuvan mieleenjäävistä kohtauksista onkin, kun alussa pojat tutkailevat tätä jostain kotiinsa ilmaantunutta, nukkuvaa miestä utelias ilme kasvoillaan. Pian selviää, että elokuvassa isä (joka jää äidin tapaan nimettömäksi) toteuttaa miehenä olemista riuskan toiminnallisuuden kautta, jossa ongelmat ovat tarvittaessa väkivalloin ratkaistavissa. Tämä väkivallan sävyttämä perusvire on elokuvassa jatkuvasti läsnä painostavana elementtinä. 

Jännite isän ja poikien välillä kasvaa, kun pojat eivät tahdo istua tähän tarjottuun muottiin ja uskaltavat myös vastustaa isänsä edustamaa maailmankuvaa. Elokuvan esittämä mies on kykenemätön hoivaavaan ja huolehtivaan isyyteen. Hänelle isyys tarkoittaa kaikkitietävän ja kaiken hallitsevan miehen roolia, joka tekee isyyden ilmaisemisen tukahduttavan kapeaksi. Isä ei tunne kieltä, jolla tavoittaa lapset, lasten toiveet isän kohtaamisesta eivät toteudu. Elokuvan näyttelijäsuoritukset tämän suhteen ovat hienoja ja puhuttelevia. Kun isä esimerkiksi hetkittäin oivaltaa jotain tärkeätä suhteestaan lapsiinsa, se näkyy hänen ilmeissään ja eleissään, mutta nämä tunteet eivät kuitenkaan missään vaiheessa sanallistu. 

Eräs niistä ajatuksista, joita elokuva minussa herätti, on tämä: yksi isyyden tärkeimpiä merkityksiä on osoittaa lapsille, että on olemassa monia erilaisia tapoja olla mies.  

Vanhemman herkkyys kuulla ja ymmärtää lasta ei välttämättä ole meissä valmiina, mutta siihen voi oppia. Se saattaa vaatia menemistä ulos kaikista isyyteen liitetyistä oletetuista rooleista. Varmaa on, että tämän herkkyyden oppiminen ei ainakaan ole sukupuolesta kiinni. Isän paluun kautta piirtyy kuva miehestä, joka ei tiedä millaisia erilaisia sävyjä isyydessä todellisuudessa voi olla. Se on traaginen kuvaus perheestä ja isästä, joka ei milloinkaan palannut.



Vesa Liminka 

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Tämäkään mies ei jäänyt puolustamaan isänmaataan

Tämä mies on maahanmuuttajana vieraassa ja usein vihamielisessä ympäristössä. Sellaisessa, jossa hänen arvonsa ihmisenä kyseenalaistetaan tietämättömyyttä huokuvilla kysymyksillä: "miksei se jäänyt puolustamaan isänmaataan?" Hän toimii maahanmuuttajien kotoutumistyössä mukana olevan yhdistyksen puheenjohtajana. Hän suorittaa suomalaista peruskoulua ja hän on kolmen muutaman vuoden välein syntyneen lapsen yksinhuoltaja. Lasten äiti on kuollut. Tämä isä, jonka hiljattain tapasin ei ollut erityisen puhelias tyyppi. Kielimuurikin vähän vaivasi, koska kovin syvällinen ei suomenkielen taito vielä ollut. Keskustelu aukeni siinä vaiheessa, kun kysyin mitä täällä pienessä kaupungissa voi harrastaa. "Minulla ei ole vapaa-aikaa", hän totesi.

Kyse on lopulta vain pintavärityksestä ja erilaisista tavoista. Näillä hyvin erilaisista ympäristöistä tulevilla kissoillakin meni hyvän aikaa päästä tähän pisteeseen. Kuvan lähde: instagram.com/pasihuttunen

Sen lisäksi, että tämä mies ei sovi oikein mihinkään "maahanmuuttokriittisten" stereotypiaan maahanmuuttajista, hän vaikuttaisi olevan kotikuntansa kannalta melkoisen merkittävä hahmo. Koulut käytyään hän haluaa opiskelemaan ja sitten töihin. Lisäksi hän osallistuu siihen tuikitärkeään kotouttamistyöhön, jonka merkitystä kaikki osapuolet korostavat. Lapsiluku on kunnoitettava aikana, jolloin ollaan huolissaan ikäjakaumista ja huoltosuhteista.

Kunta saa valtiolta rahaa kotouttamiseen ja lapsilisätkin tulevat Kelalta. Tämä kaveri tulee todennäköisesti tuottamaan verotuloja. Jos todennäköisyyslaskelmia pitäisi tehdä olisi turvallisinta veikata, että kunta jää voiton puolelle. Kyse on, kuten Saku Timonen blogissaan toteaa maahanmuuton kustannuksista, tulonsiirrosta syrjäseuduille. Aluepolitiikasta siis.

Ennen kaikkea on tietenkin kyse siitä, että ihmisarvo on mittaamaton. Poikkeuksetta.

Minua ja häntä ei välttämättä yhdistä juuri muu kuin isyys ja se, että asumme samassa Suomen kolkassa, mutta se riitti siihen, että syntyi kiinnostava juttutuokio. Oli mielenkiintoista tavata ja puhua. En ole vapaa ennakkoluuloista ja peloista yhtään enempää kuin muutkaan, eikä varmaan hänkään. Ei silti tarvita maisterintutkintoa yhteiskuntatieteistä tai vuosien oleskelua vieraissa kulttuureissa (toki ne varmasti vähän helpottavat), että osaa toimia peloista ja ennakkoluuloista huolimatta eikä niiden viemänä. Vaatii toki vähän rohkeutta kohdata ihminen ihmisenä, mutta siihen riittää oikein hyvin ihan elämän koulun oppimäärä. Niin pitää vain päättää tehdä.

Ai miksikö tämä mies ei jäänyt puolustamaan isänmaataan? No, en kysynyt, koska tässä kuten muissakin tapauksissa kysymys on järjetön. Mutta kolmen lapsen yksinhuoltajaisällä lienee tärkeämpää tekemistä. Veikkaan, että se on se syy.

Pasi Huttunen

maanantai 24. elokuuta 2015

Maailma uuteen asentoon

Ensimmäisen lapsen syntymä tiivistyy kahteen sanaan, hämmennys ja muutos.

Hämmennys: Voin nähdä vuosien takaisen itseni kuljeksimassa synnytyssalista isien lepohuoneeseen hölmistyneenä, kun synnytys ei etene eikä hän tiedä, mitä hän voisi tehdä. Ja kun lapsi lopulta syntyi, tuo minä tajusi vasta silloin, että näin todella oli tapahtuva.

Muutos: Maailma keikahti täysin uuteen asentoon. Vastoin painovoiman lakeja kaikki alkoi pyöriä 3,5-kiloisen tyttösen ympäri. Tietenkin elämä ajan oloon tasoittui, mutta se oli muuttunut peruuttamattomalla tavalla merkityksellisemmäksi.

Kun astuimme sairaalasta pienen nyytin kanssa aurinkoiseen alkukesän päivään, kaikki näytti olevan ennallaan. Vanhus käveli hitain askelin kohti pääovea, taksi odotti asiakastaan, joku oli tupakalla sairaalan edustalla. Täällä sitä vaan tupakoidaan ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut! Ettekö te tiedä, että kaikki on muuttunut! Meille on syntynyt lapsi!

Muistan yhden ensimmäisistä kaupunkireissuista. Nyytti oli noin viikon ikäinen ja hänellä oli yllään vain vaippa ja body, koska ilma oli helteinen. Kantoliinasta pilkistivät hänen pikkiriikkiset varpaansa. Tutut ja tuntemattomat ihailivat, että "onpa se pieni!" Tuskin koskaan olen kävellyt yhtä ylpeänä - ja varovasti.


Nyt, 13 vuotta myöhemmin, kun pikkuprinsessasta on sukeutunut neitokainen, olen päässyt perhevalmennuksissa keskustelemaan ensimmäistä lastaan odottavien miesten kanssa. Perhevalmennukset ovat varsinainen aitiopaikka oraalla olevaan isyyteen. Niissä on miesten vanhemmuutta tukevaa hyödyntämätöntä potentiaalia.

Valmennusten miehet ovat keskimäärin paljon paremmin valmistautuneita tulevaan elämänmuutokseen kuin mitä minä olin kaksvitosena. Silti huomaan heissä paljon tuttua: He eivät oikein tiedä, mikä heitä odottaa, ja kuinka voisivatkaan tietää. He eivät ole välttämättä kovin paljon funtsineet, mitä kaikkea lapsen tulo merkitsee, vaikka raskaus olisi jo viikolla 36. Eipä tuota itsekään tullut vauvalehtiä luettua, vaikka vaimo niitä suositteli.

Miehet eivät myöskään oikein tiedä, mitä synnytyssalissa voi tehdä. Omien kokemusteni perusteella mies voi tsempata ja elää mukana, hän voi tuoda juotavaa, hieroa, auttaa sopivan asennon löytämisessä. Hän voi myös toimia naisen asian ajajana, mikä tietenkin edellyttää sitä, että mies tietää, mitä asioita nainen haluaa ajettavan.

Ensimmäisen lapsen syntymä on miehen elämän merkittävimpiä, ellei merkittävin tapahtuma. Vanhemmuuteen sitoutumisesta on tutkimusten mukaan miehelle paljon hyötyä. Lapsi tuo elämään merkityksiä ja avaa uusia näkökulmia. Hän lisää vanhempien itsetuntemusta, mikä ei toki ole hauskaa esimerkiksi silloin, kun huomaa vastaavansa kaksivuotiaan tunnereaktioon kaksivuotiaan tunnereaktiolla.

Sitä paitsi lapsesta saa elinikäisen ystävän. Meille ei siis syntynytkään vauvaa, lasta tai prinsessaa, vaan ihminen ja ystävä.

Topi Linjama

torstai 20. elokuuta 2015

Isäpuhetta ja itsetutkiskelua

Noin yhdeksän kuukautta sitten kävi selväksi kaksi asiaa: edellisenä syksynä syntynyttä tytärtämme ei laitettaisi seuraavana syksynä päiväkotiin, eikä vaimoni jäisi lasten kanssa kotiin. Päätimme yhdessä, että minä jään lasten kanssa koko vuodeksi hoitovapaalle. Aloitin välittömästi itseriittoisen isäpuheen siitä, minkälainen vuosi on tulossa: joka maanantai teen viikon ruoat pakkaseen, harrastan lasten kanssa teatteria, poimin puolukoita kuopus kantorepussa, siivoan, pyykkään, opiskelen, luen, keskustelen, leikin, käytän lapsia uimahallissa ja perhelenkillä.

Ei siis ihme, että juuri alkanut hoitovapaa tuntui keväällä loistavalta ajatukselta. Viimeinkin aikaa itselle! Viimeinkin aikaa lapsille! Kun tuttavani kuulivat asiasta, sain kahdenlaista palautetta: toiset kadehtivat, toiset kannustivat. Kadehtijat olivat yleensä miehiä, kannustajat naisia. ”Olisipa mukavaa viettää itsekin vapaavuosi!” puhuivat miehet. ”Arvostan valintaasi, toivottavasti jaksat!” kannustivat naiset.

Kommenttien ristiriita on helppo havaita, eikä selityskään sille ole järin vaikea: naiset ovat hoitaneet lapsia pitkiä ajanjaksoja kotona ja ymmärtävät, mitä se on. Kesäloman lähestyessä loppuaan alkoi jo hieman hirvittää. Miten kestän päivät kiukuttelevia (!) lapsia? Miten jaksan päivät ilman työpaikan tuomaa sosiaalista elämää? Alanko tuntea itseni tarpeettomaksi? Putoaako paino? Kostautuuko keväinen korskeus?















Onneksi samaan aikaan kanssani jäi hoitovapaalle ystäväni Antti, jonka kanssa kirjoitamme tähän blogiin torstaisin. On käynnissä hyvähenkinen kilpailu; keväällä nähdään, kumman kantti on kestänyt. Takana viikko, edessä reilun yhdeksän kuukauden hoitovapaa vuoden ikäisen tyttären ja viisivuotiaan pojan  kanssa. Heidän kanssaan huomiostani kilpailee tokaluokkalainen tytär. Ensimmäisen viikon aikana olen käynyt lasten kanssa kaksi kertaa terveyskeskuksessa, ja nuorin sai juuri ensimmäisen antibioottikuurinsa. Isäpuhekaveria tarvitaan.


Otto Kallioranta

keskiviikko 19. elokuuta 2015

"Isi, toin siulle Sandelsia!"

Ylistäminen, jota isänä kohtaa voi ahdistaa. Sitä hymistelee kohteliaasti mukana, että kyllä joo, olen tälleen ihan ilman äitiä lapsen kanssa ulkona, että se on kyllä todella ihmeellistä. Tai kyllä, toin lapsen neuvolaan/lääkäriin/hammaslääkäriin. Tai tulin vanhempainiltaan tai päiväkodin varhaiskasvatuskeskusteluun. Kyllä, on uskomaton suoritus pukea lapsi, pakata se pyörän peräkärryyn ja ajaa jonnekin. On mieletön urotyö keskustella lapsen asioista varmistamatta äidiltä, että mites se nyt menikään. Olen supersankari!

Sitä paitsi: silloin kun aiheutin suurta äimistystä ja ylistyslauluja ollessani kaupungilla kahden lapsen kanssa toinen kantorepussa selässä ja toinen rattaissa, saatoin hyvin olla menossa ostamaan esimerkiksi kaljaa illaksi. Eikä edes mitään trendikästä erikoisolutta vaan kaupasta riippuen joko Sandelsia tai Pirkka-olutta. Ja ne lapset olivat mukana kun keräsin kaljat hyllystä. Oli jopa tilanteita, jolloin lapsi toi oluen ostoskärryyn suurella tohinalla, ylpeänä siitä, että tiesi mitä merkkiä isä haluaa. Ympärillä ihmiset kohahtivat tai yrittivät kovasti olla kohahtamatta. Joku naurahti, toinen näytti hymyn takana hiukan huolestuneelta, kolmas yritti kovasti olla kiinnittämättä huomiota kohtaukseen. Itse yritin hienoisesta vaivaantuneisuudesta huolimatta olla särkemättä lapsen iloa ja ylpeyttä onnistumisesta. En tiedä oliko tämä nyt sitä ylistysliturgian arvoista isän ja lapsen läheisyyttä? Minulle se ei ollut ylpeyden aihe, mutta ei myöskään kauhistus.

Tämä kuva ei kaikesta huolimatta vieläkään vastaa lasteni arkista todellisuutta. Kuvan lähde: Uljas 5/2010

Koska lapsi on herkkä olento, hän kyllä aistii ihmisten eleistä ja olemuksista, että tähän kaljajuttuun kätkeytyy jotain erikoista. Etenkin kun monelle äidille tilanne olisi mahdottomuus. Monelle äidille on vaikeaa ostaa olutta, vaikka lapset eivät olisi edes mukana. Se äitiys kulkee mukana, näkivät muut sitä tai eivät. Kunnollinen äiti ei juo kaljaa.

Oli vaikea ymmärtää, miksi ylistäminen ahdisti. Sitten tajusi, että ei minua ylistetty, Ylistettiin Uutta Isää, joka on edelleen vähän outo, jopa pelottava ilmestys. Ylistämällä määriteltiin. Taottiin se normi kunnolla sisään, että tämä on ylimääräistä, eikä oikeastaan kuulu isän hommiin. Että nyt on näitä Uusia Isiä, jotka tuosta vaan kykenevät uskomattomiin isyyssuorituksiin, mutta varmasti ovat hyvin poikkeuksellisia. Tavalliset isät kun eivät sellaiseen pysty. Oikeastihan mitään selkeää eroa uusiin isiin ja tavallisiin isiin tuskin on. On valtava kirjo tapoja olla lapsellinen mies.

Isyyteen tulee kannustaa, ja se näyttää olevan hienovaraista ja tarkkaa puuhaa. Meidän ilmeisesti pelätään karkaavan vuorille jos joku uskaltautuisi ehdottamaan, että on vanhempien vastuut. Ei isien vastuita ja äitien vastuita, vaan vanhempien vastuut. Tämä meneillään oleva isyyden hitaasti, mutta tasaisen varmasti etenevä muutos kohti osallistuvampaa ja hoivaavampaa isyyttä saa ihmiset, etenkin vanhemmat ikäluokat hiukan levottomiksi. Muutokset perheiden arjen asetelmissa tuntuvat järisyttävyydessään mannerlaattojen liikkeeltä.

Minä joka tapauksessa join illalla oluen, enkä usko tuhonneeni lasteni tulevaisuutta. Ehkä äitienkin pitäisi saada ostaa se olut ihan tuosta vain. Ja juoda se. Isä voi katsoa lapsia.

Pasi Huttunen

tiistai 18. elokuuta 2015

Isä ja poika toistensa peileinä Jere-sarjakuvassa

Taas ovat koulut alkaneet ja työt lähteneet rullaamaan kesälomien jälkeen. Poissa ovat perheenisän leppoisat loma-aamut kiireettömine lukuhetkineen. Aamukahvipöydässä ehdin lukea sanomalehden useimmiten vain silmäillen koululaisten aamupalalle hoputtamisen ja töihin suoriutumisen lomassa.

Sarjakuvasivuilta löytyy kuitenkin pari suosikkia, jotka luen läpi aina. Yksi niistä on yhdysvaltalaisten Jerry Scottin ja Jim Borgmanin vuodesta 1997 ilmestynyt sarjakuva Jere (Zits). Se kertoo viisitoistavuotiaasta teinistä, jonka elämä koostuu koulunkäynnistä, päämäärättömästä oleilusta parhaan kaverin Hectorin kanssa, rokkibändin harjoituksista ja eritasoisista seurusteluvirityksistä samaa koulua käyvän Saaran kanssa. Ja tietenkin jatkuvista kinoista ja yhteenotoista tylsien, nuoren elämästä mitään ymmärtämättömien vanhempien kanssa. Kun ajokorttiakaan ei vielä ole, todellinen elämä näyttää olevan totaalisesti toisaalla – ainakin missä tahansa muualla kuin tylsällä ja turvallisella esikaupunkialueella, jossa Jere perheineen asuu.

Perhekuvio vaikuttaa olevan perinteisen amerikkalainen: ydinperhe, jossa hammaslääkäri-isä tuo rahan taloon ja äiti huolehtii lasten kasvatuksesta. Jeren äiti on se, joka useimmiten saa repiä hiuksiaan älykkään ja sanavalmiin, mutta samalla saamattoman ja hälläväliä-asenteensa vuoksi jatkuvasti pulaan ajautuvan poikansa kanssa. Äidin on myös vaikea tunnustaa, ettei hänen pikkupoikansa tunnu tarvitsevan äitiään samalla tavalla kuin vielä äsken (eli viisi tai kymmenen vuotta sitten). Hän haluaisi säilyttää läheisen suhteen lapseensa, mutta Jere ottaa etäisyyttä, koska kaikki muu olisi noloa – eihän omien vanhempien kanssa voi esimerkiksi käyskennellä ostoskeskuksessa kuolematta häpeästä!

Ensisijaisesti äidin tehtävänä näyttää sarjakuvassa olevan rajojen asettaminen kotiintuloaikoja, luokkabileisiin osallistumisia ja konserttimatkoja myöten. Ihailtavan sinnikkäästi äiti myös valvoo poikansa läksyntekoa ja juurii pois huonoja pöytätapoja. Sisimmässään hän tajuaakin olevansa pojalleen tärkeämpi kuin tämä koskaan tunnustaisi.

Isälle lankeaa sarjakuvan pellen osa. Nuorekkuuteen pyrkiessään hän päästää suustaan hassuja sanoja, joita nuoriso käytti viimeksi 70-luvulla. Tietokoneiden, tablettien ja älypuhelimien maailmassa hän on eksyksissä ja saa poikansa vääntelehtimään myötähäpeästä täydellisellä tietämättömyydellään. Pukeutumistyyli, musiikkimaku… no, ei niistä sen enempää. Tuntuu kuin isä olisi Jerelle jonkinlainen käänteinen peili: hän edustaa kaikkea sitä, mitä poika ei missään nimessä haluaisi olla.

Välillä isää kuitenkin tarvitaan. Esimerkiksi silloin, kun Jere ilmoittaa haluavansa tatuoinnin. Äiti pyytää miestään puhumaan pojalle kuin mies miehelle. Kahdenkeskisessä keskustelussa isä sanoo, että tatuoinnin kanssa on elettävä loppuelämä, eikä hän itsekään enää välittäisi omastaan. "Onko sinulla tatuointi? Missä?" poika hämmästyy. Isä kumartuu ja osoittaa toista pakaraansa: "Täällä." "En halua kuulla enempää", sanoo Jere irvistäen. Seuraavassa sarjakuvastripissä paljastuu, että isän tatuointi on rauhanmerkki, joka vuosien myötä on venynyt ”stop-merkin kokoiseksi”. Tällä kertaa opetus tuntuu menevän perille, koska tatuointi jää Jereltä toistaiseksi ottamatta.

Tatuointiepisodi paljastaa pojalle, että isälläkin on ollut oma hurja nuoruutensa – hän on ollut Jeren näkökulmasta jopa cool. Jossain vaiheessa boheemista opiskelijasta on kuitenkin tullut se, jona Jere tuntee isänsä: ylipainoinen, kaljuuntuva puurtaja, jonka suurin nautinto on oikaista sohvalle torkkumaan raskaan työpäivän jälkeen. Isässä kaikki on tylsää: tylsä ammatti, tylsä auto, tylsä talo, tylsä ihminen. Pojan suurin kauhu onkin, että hänestä tulee samanlainen kuin isänsä: keski-ikäinen.

Jos poika näkee isässään kuvan siitä, millaiseksi hän ei halua tulla, myös isä katsoo pojassaan itseään kuin peilistä. Hän saa muistumia omasta nuoruudestaan, siitä, millainen hän itse oli viisitoistavuotiaana. Mieleen nousevat omat kaverisuhteet, sydänsurut ja muut hapuilevat askelet kohti aikuisuutta. Niissä hän pyrkii olemaan tukena kykyjensä mukaan. Siksi hän esimerkiksi suhtautuu myönteisesti Jeren hankkeeseen kunnostaa hippibussina ollut vuoden -62 VW Transporter ja lähteä kavereiden kanssa kiertämään sillä maata. Toisaalta isä yrittää neuvoillaan suojella poikaansa kohelluksilta, joihin hän itse nuorena joutui – vaikka poika, kuten aina, oppii vain kantapään kautta koheltamalla itse.

Jeren isän tähänastinen elämä on helppo luonnostella: vapaiden, hipahtavien nuoruusvuosien jälkeen isä on joutunut taistelemaan opiskelupaikasta, puurtamaan vaativan tutkinnon läpi ja työllistymään sen jälkeen, käymään läpi parisuhteen ja perheen perustamisen ojat ja allikot, sekä hankkimaan perheelleen hyvän asunnon rauhalliselta ja hyvämaineiselta alueelta. Kaiken tämän jälkeen hän tuntee saavuttaneensa elämässään jotain ja on laskeutunut tyytyväisenä keski-iän mukavaan suvantoon, jossa elämä koostuu lukemattomista samantapaisista työpäivistä, viikonlopuista ja kuukausittaisista lainanlyhennyksistä.

Jere ei tunnu isän saavutuksia arvostavan. Teinipoika nostaa isänsä eteen peilin, josta oman kuvan katseleminen ei ole välttämättä niin miellyttävää. Eräässä sarjassa isä moittii poikaansa lyhytnäköisestä nautinnon tavoittelusta ja suurempien päämäärien puutteesta. ”Kun me olimme nuoria, me osallistuimme, me keskustelimme, meillä oli päämääriä!” isä saarnaa. ”Ja katso itseäsi nyt”, livahtaa pojalta.

Piikki osuu arkaan kohtaan. Keski-iän vakiintumisen ja antoisan työteliään elämän varjopuolia ovat näköalojen typistyminen ja kaventuminen. Jeren esiin nostaman kriittisen peilin edessä isä joutuu miettimään, onko tämä elämisen malli ainoa vaihtoehto. Joka ottaa vastuuta, kaventaa samalla vapauttaan. Irtiottoja on vaikea tehdä, kun takaraivossa tykyttää tietoisuus asunto- ja ruokamenoista, sähkö-, vesi- ja puhelinlaskuista, autolainan lyhennyksistä… mutta silti! Voisiko olla toisinkin?

Todennäköisesti Jeren on jossain vaiheessa hyväksyttävä, että harvoista pojista tulee rocktähtiä. Useimmista tulee keski-ikäisiä miehiä. Toisaalta nuorelle on vielä kaikki mahdollista: tie tähteyteen voi toteutua kaikesta epätodennäköisyydestään huolimatta. Jeren isän suuria ansioita on se, että hän antaa pojalleen luvan unelmoida siitäkin mahdollisuudesta.

Aikuinen saa olla tylsäkin, kunhan hän on aikuinen. Ja läsnä lapsensa elämässä, vaikutti tämä sitä haluavan tai ei. Sillä todellisuudessa hän haluaa.

Jussi Hyvärinen


(Kuva: Kvaak.fi)

maanantai 17. elokuuta 2015

Pääseekö lapsi ongelle?

Lapsen elämässä on paljon naisia: on äiti, neuvolan täti, päiväkodin tädit, kerhotädit, kenties naisopettaja, kummitäti, isoäiti, terkkaritäti. Ihan tavallisia aikuisia miehiä ei välttämättä kuulu lapsen elinpiiriin lainkaan. Muuan mies kertoi tajunneensa vasta armeijassa, että joidenkin lasten arjessa voi olla myös miehiä.

Tietenkin lapsen elämä naisten ympäröimänä voi olla hyvää, täyttä ja onnellista. Sitä en epäile hetkeäkään. Mutta sitä mietin, pääsevätkö lapset ongelle tai notskille.

Takavuosina vedin muskareita kansalaisopistolla ja satutunteja kirjastoilla. Työ oli mukavaa ja merkityksellistä. Sain siitä myönteistä palautetta melko usein, oikeastaan niin usein, että aloin epäillä, onko paras ominaisuuteni ehkä se, että olen mies tällä naisvaltaisella alalla. "No eiku oot sä muutenki hyvä", kiirehti eräs äiti vakuuttelemaan, kun esitin epäilyni.

Lopetettuani satutunnit kohtasin kaupungilla rouvan, joka tapasi käydä satutunnilla lapsenlapsensa kanssa. Hän valitteli sitä, että olin jättänyt satutuntien pidon. Vastasin, että onhan tämä nykyinen satutäti oikein pätevä. "Mutta onhan se mukavampi katella tollasta nuorta komeaa miestä", tuumi rouva, joka oli ennättänyt siihen ikään, jossa voi sanoa sen mitä ensimmäisenä mieleen tulee.

Tiedä siitä nuoruudesta tai komeudesta. Mutta se on fakta, että monen lapsen elämästä puuttuu ihan tavallisia miehiä. Heistä on suorastaan huutava pula. Hyvä lukija, jos tunnistat itsesi ihan tavalliseksi mieheksi, mietipä mahdollisuutta alkaa tukihenkilöksi. Alkuun pääset esimerkiksi täältä.

Lapsen elämässä olisi hyvä olla erilaisia ihmisiä. Hän oppii, että asioihin, ihmisiin ja elämään voi suhtautua monella tavalla. Sanotaan, että äiti lohduttaa ja isä rohkaisee. Isä kannustaa lasta luottamaan itseensä ja kohtaamaan maailman ja kun haavereita sattuu, lapsi palaa äidin syliin paijattavaksi. Jos lapsi kaatuu ja alkaa itkeä, äiti ottaa syliin, silittää ja valittelee, että "voi voi sinua pikku kullanmuru". Isä puhaltaa pipin, taputtaa selkään ja toteaa, että "onneks ei sattunut pahasti, ei kun menoks". Tämä ei tietenkään ole mikään tavoitetila tai (hetero)normi, vaan elämästä tehty huomio ja yleistys. Kumpikaan suhtautumistapa ei ole huonompi tai parempi, ja luultavasti lapsi on aivan yhtä tyytyväinen sekä isän että äidin tapaan.

Mutta palataanpa vielä kalastukseen.

Kuluvan viikon torstaina 20.8. klo 17-21 on Joensuun Kuhasalossa kalastusilta isämiehille ja lapsille. Tiedossa on onkimista, kalanperkuuta ja -syömistä. Paistetaan, savustetaan ja loimutetaan kalaa, tartutetaan savunhaju vaatteisiin. Omat onget, evästä ja säänmukainen varustus mukaan. Myös kirkkoveneestä on mahdollista onkia, jos ilmoittautuu etukäteen osoitteeseen topi.linjama@pelastakaalapset.fi. Nähdään Kalmonkatiskalla!

Topi Linjama

perjantai 14. elokuuta 2015

Se on sinun


Sain ensimmäisen lapseni eräänä tammikuun päivänä vuonna 2007. Olin 27-vuotias, enkä ollut vielä miettinyt perheen perustamista kovinkaan paljon. Rationaalinen ennalta suunnittelu, valmistelu tai asioiden punnitseminen monelta eri kantilta eivät ylipäänsä kuulu vahvuuksiini. Olen kuitenkin taipuvainen murehtimaan sekä menneitä että tulevia, joten raskausuutinen oli luonnollisesti pysäyttävä ja jouduin tuijottamaan tyhjyyteen muutamia minuutteja.   

Olin mukana synnytyksessä, joka oli pitkä ja tuskallinen. Jossain vaiheessa yötä yritin levätä isien lepohuoneessa, jossa näin lyhyen unen kirkkaasta keltaisesta pallosta, joka läheni minua uhkaavasti rätisten. Kun lapsi viimein tuli maailmaan, hetki oli maaginen, liikuttava ja hämmentävä, eikä vähiten siksi, että juuri syntynyt ihminen oli kasvonpiirteiltään huomattavan paljon itseäni muistuttava. Kun kätilö sanoi ”se on sinun”, en osannut ajatella, mitä kaikkea tuo tarkoittaa. Ensimmäisessä synnytyksessä vietetty aika oli myös minulle varsin ruumiillinen kokemus. Havaitsin vielä pitkään kehollisia tuntemuksia, vihlaisuja, vain ajatellessani osaston käytäviä. Kaiken kaikkiaan siitä kerrasta jäi tunne, että tapahtumat eivät olleet kenenkään hallinnassa. Kaksi myöhempää synnytystä olivat hyviä kokemuksia, tapahtumat etenivät ja olin hyödyksi. 



Olen miettinyt, millaista elämäni olisi, jos minulla ei olisi lapsia. Luulen, että olisin jollakin tavoin haluttomampi osallistumaan, epäsosiaalisempi ainakin. Olen huomannut, että lasten saaminen on merkinnyt minulle eräänlaista havahtumista, jolloin olen löytänyt uusia kiinnostuksen kohteita ja mahdollisuuksia. Esikoisen syntymä ajoi minut perustamaan (joskin lyhyen uran eläneen) bändin ja kirjoittamaan runoja. Keskimmäinen herätti minussa kiinnostuksen urheilua kohtaan. Neljän kuukauden ikäisen kuopuksen suoria vaikutuksia en vielä tunnista, mutta odotan niitä mielenkiinnolla. 

Tämä aktiviteettien hakeminen kertoo tarpeesta tehdä itsensä olemassa olevaksi myös lasten ulkopuolella. Omalla kohdallani kyse on kuitenkin ennen kaikkea lasten aikaan saamasta kasvusta, ajatusten selkeytymisestä ja uskalluksesta yrittää jotain sellaista, johon en kenties tavallisesti ryhtyisi. Isyyden myötä minusta tuli avoimempi ja rohkeampi. Tämä on myös käytännön sanelemaa, sillä lasten kanssa liikkuessa on kohdattava tilanteita, joita muutoin saattaisi vältellä. Yksi suurimpia haasteita vanhemmuudessa on ollut juuri sen hyväksyminen, että piilopaikkoja ei juuri ole. Itsensä ja toiset on opittava kohtaamaan paljaasti ja suoraan. Muistan vuosia sitten työntäneeni lastenrattaita ihmispaljoudessa ja ajatelleeni, että ei hätää, ei huolta, sillä tämä yksivuotias tässä todella on minun.         

Vesa Liminka



keskiviikko 12. elokuuta 2015

Kaksi pakinkannellista kiehuvaa vettä

Puukko iskee kipinää tuliraudasta ja tuohi jo lähes syttyy. Muutama yritys vielä ja liekin leimahtaminen tuohesta tuo aivan omanlaisensa syvästi tyydyttävän tunteen. Muut ovat jo tuoneet pienempää risua ja isompia halkoja ja rakentaneet nuotion. Yksinkin olisi onnistunut, mutta näin se oli nopeampaa ja mukavampaa.
Samaan aikaan lapsijoukko, joka on saanut tulitikut, on saanut vetensä jo keitettyä nuotiossaan. Olemme Karhonsaaressa Pohjois-Kallavedellä Kuopion lähellä ja käynnisssä on leikkimielinen lapset vastaan aikuiset -kisa, jossa on saatava pakinkannellinen vettä keitettyä nuotiolla. Tuli on yksi niistä inhimillisen kulttuurin edellytyksistä, jonka käyttö erottaa meitä muista eläimistä. Ja nyt joukolla ihmisiä on sen tekemiseen taas vähän paremmat taidot. Maailma pelottaa vähän vähemmän.

Kasvatamme lapsiamme selviytymään yhteiskuntajärjestelmään, joka ei itsessään näytä erityisen elinkelpoiselta. Osapuilleen tähän tapaan Joensuuhun asettunut saksalainen eräopas ja aktivisti Huck Middeke kiteyttää TEDx-puheessaan Hollannissa kesäkuussa. Jos ihminen selviytyäkseen tarvitsee vain ruokaa, juomaa, suojaa ja toisten ihmisten seuraa, ja tiedämme, että kaikkea tätä itse asiassa olisi tarpeeksi kaikille miljardeille ihmisille, ja näemme, missä jamassa maailma ekologisine, sosiaalisine ja taloudellisine megakriiseineen siitä huolimatta on, niin on vaikea olla kovin eri mieltä hänen kanssaan. Eikä peli ole menetetty. Ei ole mikään mahdottomuus tehdä asioita toisin.

Selviytyminen, survivalismi on tällä hetkellä trendikästä, mutta usein se edelleen ajatellaan yksinäisen sankarin selviytymiskamppailuna kaaosta, luonnonvoimia ja muita ihmisiä (tai ehkä eläviä kuolleita) vastaan. Trendi on ihan ymmärrettävä, koska yhteiskunta on jatkuvassa kriisin tilassa, jossa on kuulemma välttämätöntä tehdä kipeitä päätöksiä. Se on yksi tapa, mutta ehkä järkevämpää ja tärkeämpää olisi miettiä yhteisön, meidän kaikkien selviytymistä. Kuinka me yhdessä voimme tuottaa sellaisen yhteiskunnan, joka ei tuhoa itseään? Vanhemmuus on siinä tietenkin avainasemassa. Meidän pitäisi pystyä kasvattamaan lapsemme rakentamaan se yhteiskunta, joka kykenee selviytymään.

Se lapsijoukko Karhonsaaressa sai yhdessä tehtyä ne tulet. Joku oli tarpeeksi vanha tulitikkuja käyttämään, toinen oli tehnyt nuotioita ennenkin ja kolmas, neljäs ja viides hakivat sytykkeitä ja joku kävi vielä päivittelemässä aikuisten hitautta. Kaksi pakinkannellista vettä kiehautettiin.

Huck Middeken puhe:

maanantai 10. elokuuta 2015

Parasta iskän kans

Mikä on parasta, mitä iskän kans voi tehdä, kysyn 7v pojaltani. Vastaus lähtee nopeasti ja tarkasti kuin Andrea Pirlon vapaapotku kolmestakymmenestä metristä.



Jalkapallo. Pelaamme tiistaisin kuudelta läheisellä kentällä futista ajatuksella tärkeintä-on-liike. Yleensä jako on aikuiset vastaan lapset, ja lapset voittavat reilun tunnin pelin jälkeen maalein 9-8. Nuorimmat pelaajat ovat kolme-neljä-vuotiaita, joten ihan täysillä ei tarvitse joka hyökkäykseen revittää. Pelin jälkeen syödään jäätelöt.

Mutta miksi jalkapallo aikuisten kanssa ja heitä vastaan on parasta?

Aikuisia vastaan pelaaminen on haastavampaa, muotoilee 7v, joka ohittanee isänsä pallonkäsittelytaidoissa viimeistään parin vuoden kuluttua. Juoksukunnossa on varmaan jo ohittanut. Tytär 11v tuo lisänäkökulman: se on erilaista kuin koululiikunta, koska meidän pelissä ei tarvitse kilpailla.

Jalkapallo on liikuntaa ja leikkiä, joka parantaa kuntoa, kehittää koordinaatiota, yhteistyötaitoja sekä muita elämässä tarpeellisia avuja. Parasta meidän peleissä on mielestäni positiivinen yhdessäolo. Pelillä on tärkeä sosiaalinen funktio, sillä yleensä mukana on ystäväperheiden ja naapuruston lapsia ja aikuisia.

Selvitin viime vuoden aikana sitä, millaisten perheeseen ja vanhemmuuteen liittyvien kysymysten kanssa miehet painiskelevat. Laadin miehille kyselyn, jossa kysyttiin muun muassa, mitä lapset puuhaavat mielellään isän kanssa. Noin 170 miestä vastasi, ja vastauksissa toistuivat sellaiset ei kovin ihmeelliset asiat kuin oleminen, leikkiminen, ulkoilu, arkisten asioiden puuhailu. Isänä oleminen ei ole mitään rakettitiedettä, kuten sanonta kuuluu.

Annetaan vielä auktoriteetille ääni.

"Kunpa ihmiset tajuaisivat, miten hienoa on, kun runsaan vuoden ikäinen poika on innoissaan metrosta, niin äiti [niin, taikka isä] ottaa hänet syliinsä ja he katsovat sitä yhdessä", sanoo lastenpsykiatri Jari Sinkkonen. "Juuri tämä on äidin [tarkoitan siis: isän] eläytymistä siihen, mitä hänen poikansa mielessä liikkuu. Vanhemmuus ei ole yhtään sen kummempaa."

Topi Linjama